Kohtauksia eräästä avioliitosta
Mielestäni minä rakastan sinua epätäydellisellä ja aika itsekkäällä tavallani. Ja joskus uskon, että sinä rakastat minua rettelöivällä, tunnekuohuisella tavallasi. Uskon aivan yksinkertaisesti, että me rakastamme toisiamme. Maallisella ja epätäydellisellä tavalla. (Suom. Risto Hannula)
Näin Ingmar Bergmanin näytelmän ”Kohtauksia
eräästä avioliitosta” (”Scener ur ett äktenskap”)
ensimmäisen kerran teatterissa kauan sitten teini-ikäisenä,
jolloin itselläni ei tienkään ollut vielä
minkäänlaista kokemusta parisuhteesta. Seuraavan kerran
katsoin Bergmanin itsensä ohjaaman tv-sarjan suunnilleen niihin
aikoihin jolloin tein eroa kymmenen vuotta kestäneestä
avoliitostani. Nyt kun vihdoin luin itse kirjan olen taas elämässäni
rakastuneessa söpöilyvaiheessa. Vaikka elämäntilanteeni
ovat vaihdelleet ja vuodet tuoneet mukanaan jopa pienen hitusen
viisautta, olen joka kerta näytelmään törmätessäni
ollut yhtä hämmentynyt Bergmanin viisaudesta ja
tarkkanäköisyydestä.
Miksi juuri sinä ja minä
voisimme välttyä nöyryytyksiltä ja
katastrofeilta?
Tarina on niin kovin surullinen ja niin tosi. Miksi juuri me selviytyisimme? Miksi juuri tämä parisuhde onnistuisi? Miksi juuri me jaksaisimme ja pystyisimme pysymään toisillemme rehellisinä? Bergman ei anna vastauksia, mutta kuvaa mielestäni hienosti ja lempeydellä ihmisen rimpuilua ja typeryyttä.
Täällä lisää keskustelua kirjasta.
Sinulla on muuten mukavia kirjoituksia blogissasi.
Huomiosi on aivan totta enkä minä täällä nyt niin kovin murehdikaan. Luulen, että tapani olla olemassa on vain sellainen, että pohdin ja mietin ja analysoin asioita ihan liikaakin. Yritän oppia ja ymmärtää miten maailma ja ihminen toimii.
Onneksi olen sen verran skitsofreeninen, että toinen puoli itsestäni ei analysoi ollenkaan vaan uskaltaa heittäytyä ja luottaa ja olla rohkea pohtimatta liikaa tulevaisuutta. Näiden kahden puolen kanssa yritän sitten tasapainoilla.
Välillä elämä minuna on aika kivaakin, juuri nyt se onneksi on taas sitä. Söpöily on mukavaa.