Se on kerta kerralta vaikeampaa, Bev Shaw sanoi joskus. Vaikeampaa, mutta myös helpompaa. Ihminen tottuu siihen, että kaikki käy vaikeammaksi; hän lakkaa hämmästelemästä, kuinka se, mikä ennen oli niin vaikeaa kuin olla voi, käykin vielä vaikeammaksi. (suom. Seppo Loponen)

Nyt täytyy sanoa, että olenpas tyytyväinen tähän Nobel-haasteeseeni! Olen viikon sisällä tutustunut jo kahteen hienoon kirjailijaan, joiden kirjoihin en varmaankaan olisi tarttunut ilman tätä haastetta. Tai olisin ehkä jossain vaiheessa, sillä tämäkin J.M.Coetzeen kirja löytyi ihan omasta kirjahyllystä. Mutta siellä se oli nököttänyt tyytyväisenä jo vuosikausia. Ilman haastetta se olisi saanut odottaa vielä kauan.

Olin saanut jostakin käsityksen, että Coetzeen kirjat ovat äärimmäisen ahdistavia eikä kirjaan siksi tehnyt mieli tarttua. Mutta onneksi sen vihdoin luin! Ahdistava? Monella tapaa kyllä, mutta sitäkin enemmän oikeastaan surullinen ja hätkähdyttävä. Että näinkin ihmiset elävät, tekevät tällaisia valintoja, elävät tuollaisissa yhteiskunnissa.

"Häpeäpaalun"  alussa päähenkilö David Lurie, kapkaupunkilainen kirjallisuuden professori, kuvataan melkoisen vastenmielisenä vanhana äijänä, joka vokottelee nuoria opiskelijoitaan. Kirjan ensimmäinen puolisko kuvaakin tätä ikivanhaa klisettä: vanhaa miesopettajaa ja tämän nuorta naispuolista oppilasta, heidän seksisuhdettaan ja siitä syntyvää kohua.

Klassisen alun jälkeen kirja sitten muuttuukin ratkaisevasti kiinnostavampaan suuntaan. Päähenkilö erotetaan virastaan ja hän päättää lähteä tapaamaan tytärtään, joka asuu yksinään matilalla Etelä-Afrikan maaseudulla. Ja sitten alkaa tapahtua. Yhtäkkiä kirjan alun tapahtumat joutuvatkin uuteen valoon. David Lurie tajuaa, että myös hänen oma tyttärensä on nainen ja elää siksi jatkuvan väkivallan uhan alla. Myös päähenkilön valkoihoisuuteen kiinnitetään kirjassa huomiota vasta tämän saapuessa maaseudulle. Yhtäkkiä kirja käsitteleekin tulenarkoja poliittisia kysymyksiä, voimakkaita moraalisia ongelmia. Onko valkoisilla oikeus yhä elää Etelä-Afrikassa? Onko naisella oikeus ruumiinsa koskemattomuuteen ja kuinka tuo koskemattomuus voidaan turvata? Onko eläimellä itseisarvoa? Kirja ei tarjoa valmiita vastauksia ja ihmisten tekemät valinnat ovat toisinaan jopa pöyristyttäviä ja omituisia, mutta juuri nuo epäloogisuudet tekevät kirjasta uskottavan ja tärkeän. Tässä kirjassa ei väännetä rautalangasta eikä saarnata vaan yksinkertaisesti kuvataan yhteiskuntaa, jossa on vaikeaa toimia oikein.

Vaikka päähenkilö on tietyssä määrin vanha limainen äijä pitäisin minä silti Coetzeeta feministisenä kirjailijana. Lucy, päähenkilön voimakastahtoinen tytär, on typeryyteen asti jääräpäinen, mutta ennen kaikkea hyvin itseriittoinen nainen, ei vähimmässäkään määrin reppana. Hän on selvästi koko kirjan mielenkiintoisin hahmo. Miksi hän jää paikoilleen, yksinäisenä valkoisena naisena maatilalle keskelle ei-mitään, vaikka joutuu maksamaan siitä uskomattoman kovan hinnan?

Wikipedian mukaan Coetzee on myös suuri eläinten ystävä ja senkin huomaa "Häpeäpaalusta". Mustien sorto, naisten sorto ja eläinten sorto rinnastetaan rivien välissä kaikki saman asia eri puoliksi. Jopa homoseksuaalien sortoa sivuutetaan. Mutta kuten sanoin, kirja ei ole saarnaava vaan ennemminkin kuvaileva. Tällainenkin yhteiskunta on olemassa. Tällaisiakin valintoja ihmiset tekevät. Uskomatonta.

Suosittelen ehdottomasti! Ja odotan jo innolla seuraavaa Nobel-kirjaani.