Kahdeksan ihmistä, kokonainen maailma, jokaiseen oli jäänyt jälki, ja kaikki oli kauan sitten kadonnut, hän itse ja alakerrassa itkevä mies täällä kaksin haaksirikkoutuneina.

Jaahas, Juha Itkosen ensimmäinen novelli-kokoelma. Hänen romaaneistaan olen jo kirjoittanutkin aikaisemmin täällä, täällä ja täällä. Lainaankin tässä siis heti alkuun itseäni. Kirjoittaessani Itkosen edellisestä romaanista "Kohti" sanoin:

"Juha Itkosessa ihaninta on, että hänellä riittää sanottavaa. Kirjoissa kulkee aina mukana useampi teema ja tuntuu, että noiden teemojen runsaus vain lisääntyy kirja kirjalta. ”Kohti”-romaanissaan Itkonen yrittääkin sitten selittää melko lailla kaiken, ydinperheen hajoamisesta maailmantalouden kiemuroihin. Itse rakastan tällaisia kirjoja. Mielestäni on hauskempaa tähdätä korkealle ja kauas, vetää yltiöpäisiä yhteyksiä asioiden välille, kuin pysytellä pienessä ja vaatimattomassa. Toki pienissä tarinoissa on oma viisautensa, mutta ominta minua ovat tällaiset isoja moraalikysymyksiä pohdiskelevat laajat teokset, varsinkin kun ne on näin hyvin kirjoitettu."

Tällä kertaa Itkonen onkin sitten toiminut aivan toisin. Teemoja ei todellakaan ole kovinkaan monta, vaikka novelleja kokoelmassa riittääkin. Ne kaikki puhuvat melkolailla samasta asiasta: arjesta, perheestä, nostalgiasta sekä oikeista ja vääristä valinnoista.

Kaikki novellien hahmot ovat tylsyyteen asti samanlaisia: keskiluokkaisia, rauhallisia, melkoisen kilttejä ja sopuisia, jopa sekin nuori mies, joka ilmestyy entisen tyttöystävänsä häihin puukon kanssa. Jollain tapaa tuo ihmisten hyvyys alkaa lopulta kyllästyttää. Koko kirjassa ei tapahdu mitää pahaa, vaikka kauheuksia koko ajan vihjaillaankin. Valtaosassa novelleista melkein eksytään, melkein kaadutaan pahasti, melkein puukotetaan, melkein petetään, mutta ei sitten kuitenkaan ihan. Ja näinhän se toki elämässä usein on, ei siinä mitään. Mutta jotenkin novellien kaaren tajusi jo muutaman ensimmäisen perusteella ja sen jälkeen pelottelut eivät enää pelottaneetkaan. Kukaan kirjan henkilöistä ei vaan ollut oikeasti paha. Mutta ehkä juuri siksi useimmat heistä eivät olleet kiinnostaviakaan. Hahmojen liika ymmärtäminen alkoi lopulta ottaa päähän.

Toki novellit oli erittäin hyvin ja ammattimaisesti kirjoitettu. Itkonen on kuitenkin tällä hetkellä niin ihailtu ja palvottu, ettei tunnu edes pahalta sanoa suoraan, että kokonaisuutena tämä novelli-kokoelma oli kyllä erittäin köykäinen. Lukeehan nämä, mutta voi vallan hyvin jättää lukemattakin. Tai lukea yhden tai kaksi (suosittelen esim. novelleja "Ei minun elämäni" ja "Hetki minun jälkeeni"), loput ovat vain saman sanoman toistamista: ihminen tekee virheitä ja kaipaa menneisyyteen, mutta ei täällä kukaan ole oikeasti paha. Ookei, selväksi tuli.