Hänellä oli myös ihmiskontakteja
Neiti Hamilton Lontoossa
Olisi valehtelua väittää, ettei hän tehnyt mitään:
hän kävi useissa kirjakaupoissa, vietti tunnin
Victorian ja Albertin museossa (Intian osastolla),
ja käveli pitkin poikin Kensingtonin katuja
kantaen paperipussissa viittä sientä, mustapippurirasiaa,
kirjallista aikakausjulkaisua ja rahaa, joka riitti
kahden viikon vuokraan. Taivas oli pilvinen,
pudonneet lehdet täplittivät asfalttia.
Hänellä oli myös ihmiskontakteja: hän puhui
kolmen liikeapulaisen kanssa, ja lehdenmyyjän,
ja vastasi museovirkailijan hyvänyöntoivotukseen.
Palattuaan kotiin hän kirjoitti kirjeen jollekulle Kanadaan,
ehkä, tai Uuteen-Seelantiin, kuunteli uutiset
laittaessaan ruokaa, ja keskusteli viisi minuuttia
vuokraemännän kanssa.
Ilma hengitti myöhäissyksyn kosteaa sumua.
Täysi päivä, eikä hukkaan heitetty.
Yö tuli vuodenajan tuntien mukaan.
Hän veti verhot, laittoi sähkötakan lämmittämään,
pesi hiuksensa ja lueskeli kunnes hiukset kuivuivat,
meni sitten vuoteeseen; jossa hän, pimeiden tuntien ajan,
makasi kolmenkymmenen mustan keihään
lävistämänä, ja hänen jäsenensä olivat
tunnottomat, hänen silmänsä tulessa ja veri hänen
suonissaan täynnä tummaa ruostetta ja sairautta.
Tätä runoa olen miettinyt lähiaikoina, tämän runon teemaa. Kuinka monia surullisia ihmisiä sitä kohtaakaan päivän aikana tajuamattaan, aavistamattaan! Muutama päivä sitten kysyin mieheltäni, että onko minun tuttavapiirini jotenkin radikaalisti erilainen kuin muiden vai onko niin, että ihan hirveän monet ihmiset tässä maailmassa voivat huonosti. Mies epäili, että tuttavapiirini on melko tavallinen ja se juuri tekeekin kaikesta niin surullista. Niin monet täällä ovat uuvuksissa ja ahdistuneita ja niin vähän sitä otetaan missään huomioon. Jotenkin tuntuu, että nykyisin yhteiskunnassa selvitäkseen pitäisi olla joka hetki skarppina ja hyvissä voimissa. Ettei meillä ole tilaa surulle tai väsymykselle. Masennus ei mahdu minnekään ja ehkä siksi siitä paraneminenkin on niin vaikeaa. Kun energia menee siihen, että esitetään kaiken olevan hyvin ja murehditaan sitä kuinka muut reagoivat, jos ne saavat tietää. Tilastot kertovat, että masennus on hirvittävät yleistä, se on ihan kaikkialla ympärillämme ja silti kaikki käyttäytyvät kuin näin ei olisi. Yhteiskunnan ja työelämän arvot vain kovenevat ja tahti kovenee. Kukaan ei missään kehota ihmisiä olemaan lempeämpiä ja armollisempia toisilleen ja itselleen. Kaikki vain sinnittelevät ja puskevat päivän läpi ja makaavat sitten yöllä yksin kolmenkymmenen mustan keihään lävistämänä.
Minäkin esitän aina pätevämpää ja reippaampaa kuin oikeastaan jaksaisin olla. Minäkin olen niin usein oman jaksamiseni äärirajoilla, mutta en huutele siitä toreilla, kun en halua, että minua pidetään ruikuttajana tai reppanana. Ja syksykin on täällä taas ja minua pelottaa jo etukäteen kuinka pahasti masennun tänä vuonna. Miten kestän koko pitkän lokakuun ja vielä pidemmän marraskuun ja sitten vielä monta monta kuukautta seuraavaan kevääseen ja valoon?
Miten osaisin auttaa niitä läheisiäni, jotka voivat huonosti? Miten oppisin kestämään sen tukahduttavan painon, joka syntyy, kun tiedän, että rakas ihminen jossain makaa noiden mustien keihäiden lävistämänä enkä minä osaa irrottaa niistä yhtään, en vaikka mitä tekisin? Miten osaisin kasvattaa lapsen, joka kantaisi mukanaan valoa ja keveyttä ja vain ihan pikkuisen pimeyttä, vain sen verran, että hän oppisi tuntemaan empatiaa muita kohtaan, muttei yhtään enempää? Miten oppisin pyytämää apua ajoissa ja ottamaan apua vastaan? Miten pääsisin eroon häpeästä ja uskaltaisin syleillä hyväksyvästi tätä omaa surkeaa epätäydellistä ihmisyyttäni?


Mieheni täytti juuri 40 vuotta ja siitä mieleeni tuli lempirunoni. Se sopii myös tähän surulliseen teemaan.
Astuin häkkiin villipedon sijaan,
poltin naudalla kakun ja liikanimen parakin seinään,
elin meren äärellä, pelasin rulettia,
söin lounasta frakissa piru tietää kenen kanssa.
Jäävuoren huipulta näin puoli maailmaa,
olin kolmasti hukkua, kahdesti lentää kappaleiksi.
Hylkäsin maan, joka minut ruokki.
Minut unohtaneista saisi kokoon kaupungin.
Maleksin aroilla, jotka muistavat hunnin ulvonnan,
puin ylleni sitä, mikä tulee uudestaan muotiin,
kylvin rukiin, katoin puimahuoneen mustalla
tervahuovalla ja imuroin kaiken paitsi kuivan veden.
Päästin uniini saattovartijan korpinsilmän,
järsin karkotuksen leipää kuorta nirsoilematta.
Sallin äänijänteilleni kaikki äänet paitsi parkumisen;
siirryin kuiskaukseen. Nyt olen neljänkymmenen.
Mitä sanoisin elämästä? Se osoittautui pitkäksi.
Murheen kanssa yksin tunnen solidaarisuutta.
Mutta niin kauan kuin suuni ei ole täynnä savea,
siitä tulee kuulumaan pelkkää kiitollisuutta.
Joseph Brodsky
Raila, nyökyttelen täällä ja olen ehdottomasti samaa mieltä.
Maana, ihanaa, jos blogini innostaa tutustumaan runouteen! :-) Tämä runo oli kokoelmasta "Kuuna päivänä" ja suomentajana oli… öö, nyt en löydä nimeä, palaan pian ja lisään suomentajan nimen postaukseen.
Täällä muuten toinen runo samalta kirjailijalta:
http://kirjani.vuodatus.net/blog/233756/neuvoja-hylatylle-rakastajalle/