Entä se nauru!
Rakkauden alku tarvitsee unia. Se tarvitsee heräämisiä unista, ajatuksia joita ei osaa heti paikantaa. Se tarvitsee välimatkan, etäisyyden jonka voi kuroa umpeen palauttamalla mieleen toisen yksityiskohdat; sellainen suu, leuka. Sellainen painauma ranteessa. Ja se katse! Entä se nauru! Ja se lause puista!
On soudettava saareen, lämmitettävä sauna ja ajateltava: tänne minä haluan hänen kanssaan tulla, minä haluan soutaa hänen kanssaan järven yli ja nähdä ketun vilahtavan männikössä. Minä haluan sanoa pihapiirin kuusista: eivätkö ne näytä ystävällisiltä satuhahmoilta jotka vartioivat menneisyyttä.
Heti alkuun täytyy marista vähän. Alkaessani lukea Riikka Pulkkisen ”Totta”-romaania ärsyynnyin siitä, että se vaikutti niin samanlaiselta kuin edellinen ”Raja”, johon en täysin varauksetta ihastunut. Jälleen kuvataan vanhaa pariskuntaa, joista toinen tekee kuolemaa ja jälleen kuvataan nuoren tytön ja vanhemman naimisissa olevan miehen suhdetta. Eikö Pulkkinen todellakaan tunne muita rakkauden muotoja kuin sen missä tehdään kuolemaa ja sen missä pariskunnan voimatasapaino on aivan nyrjähtänyt (”Rajassa” opettaja-oppilas –suhde, tässä kirjassa työnantaja-kotiapulainen –suhde)? Miksi nuori nainen haluaa kuvata nimenomaan tällaisia ihmissuhteita?
Jokseenkin ärsytti myös se, että eräs päähenkilöistä vaikutti niin täydellisesti Pulkkisen omalta kuvalta. En todellakaan tunne Pulkkista henkilökohtaisesti, mutta eiköhän meistä jokainen ole lukenut hänestä niin monta haastattelua, että kuvittelee tuntevansa kirjailijaa ainakin vähän jo niiden perusteella. Tiedän esimerkiksi, että Pulkkinen on joskus työskennellyt Akateemisessa kirjakaupassa, aivan niin kuin tämän ”Totta”-kirjan Anna. Ja juuri tällaisia asioita en haluaisi kirjailijasta tietää. Ilmeisesti uin tässä suhteessa vastavirtaan, mutta mitä enemmän kirjailijasta tiedän sitä vähemmän yleensä pidän hänen kirjoistaan. Tuntuu, että kirjailijan liian henkilökohtainen tunteminen vähentää hänen kirjojensa magiaa ja imua. Pulkkinen vaikuttaa ihmisenä sympaattiselta, mutta silti harmittaa, että olen lukenut niinkin paljon niitä haastatteluja. Juoruilija-minäni ei selvästikään osaa suojella lukija-minääni tarpeeksi hyvin.
Mutta se niistä marinoista.
Tällä kertaa Pulkkinen on nimittäin kuitenkin löytänyt vielä muitakin rakkauden lajeja kuin nuo alussa mainitut. ”Totta”-kirjan kantavat rakkaussuhteet kun tapahtuivatkin mielestäni ennen kaikkea äitien ja tyttärien välillä. Jos romanttisen rakkauden kuvasto onkin jo jokseenkin käytettyä, on äiti-tytär-suhteen kuvaaminen ehdottoman raikasta, persoonallista ja kaunista. Ehkä erityisesti siksi, etteivät kaikki äiti-tytär-parit edes ole äitejä ja tyttäriä keskenään. Äitiys on niin paljon muutakin kuin vain biologista äitiyttä. Lasta voi rakastaa, ikävöidä ja surra vaikkei tämä olisikaan oma ja äitiä voi tarvita, vaikkei tämä olisikaan juuri se oikea biologinen äiti.
”Totta” kertoo kolmiodraamasta, joka tapahtuu 1960-luvulla, mutta joka jättää merkkinsä aina pääparin lapsenlapsiin asti, puolen vuosisadan päähän. Kaikki kirjan henkilöt, aikuiset ja lapset haluavat ennen kaikkea rakastaa, jotkut rauhallisesti ja lempeästi, mutta useimmat kiihkeästi ja hillittömällä vimmalla.
Kirja keikkuu koko ajan sillä rajalla onko se sittenkin liian melodramaattinen, ehkä jopa jollain tapaa teennäinen, mutta mielestäni tarina selviytyy karikoista kuitenkin yllättävän hyvin. Kirja on ennen kaikkea koskettava, vilpitön ja kaunis ja henkilöt jäävät päähän elämään pitkäksikin aikaa. Kirjan voima ja heikkous on ehdottomasti ennen kaikkea sen kieli, joka soljuu eteenpäin pehmeästi ja kauniisti, mutta toisinaan hieman ylidramaattisesti. Uskon, että tekstiä on hiottu pitkään ja hartaasti, mutta kyllä siellä mielestäni oli vielä muutama kohta, jotka olisi voinut karsia. Ihan kaikkea ei tarvitse koko ajan painottaa, sillä liika painotus vähentää sanoman voimaa.
Kyllä tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Pulkkinen osaa kirjoittaa ja hänellä on tarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi. Jos ei muuta niin ainakin kirja sai minut mietimään omaa elämääni. Omia äiti-tytär-suhteitani sekä kaikkia niitä entisiä rakkauksia. Melkein joka yö on joku vanhoista rakkauksistani tullut vierailemaan uniini ja onhan sekin jo jotain. Monia heistä en ollutkaan tavannut pitkiin aikoihin!
Hän on niitä jotka ajattelevat, että kenelläkään ei ole varaa ohittaa rakkautta. Hän on niitä jotka ajattelevat, ettei kukaan ole niin äveriäs että voisi kävellä rakkauden ohitse. Siksi hän pitää ovea auki.
Tässä vielä muutama linkki:
Aamu-TV:n mielenkiintoinen keskustelu kirjailijan kanssa
(Niin ja jos minä saisin päättää antaisin sen Finlandian ehkä kuitenkin mieluummin Markus Nummelle. Mutta en itke, jos Pulkkinen sen saa.)
Missä mahtaa olla se raja, joka tekee tekstistä tarpeeksi valmiin mutta silti tuoreen, jollain tavalla särmikkään? Huomaan usein, etten pidä huolimattomasta tai kömpelöstä, epäuskottavasta kielenkäytöstä, mutta en toisaalta liian hienosta tai harkitustakaan. Sellaista tekstiä, jonka tuntee syntyneen vapaasti (vaikkei se olisi tottakaan, mutta emmehän me tiedä, miten paljon tekstejä hiotaan), lukee itsekin vapautuneesti ja rennosti, tekstistä nauttien mutta sitä liiemmin tarkkailematta. En usko, että pystyn lukemaan Pulkkista tarkkailematta. ;)
Mielestäni kielen käytössä oli jotain samaa kuin Elina Hirvosella, mutta Hirvosella se toimi täydellisestä, Pulkkisella nuo metaforat jäivät mielestäni vähän kiikkumaan ja kaakkumaan siihen ihanan ja naurettavan rajalle. En sitten tiedä johtuiko se vain ennakkoluuloistani aihetta kohtaan. (Siis tuo nuoren tytön ja vanhemman miehen ihannoidusti kuvattu salasuhde vaan ärsyttää. Ei niinkään konservatiivista minääni vaan feministi-minääni. Oli siellä onneksi niitä voimakkaitakin naisia joukossa, niistä pojot.)
Hassua, minäkin mietin Elina Hirvosta kun kirjoitin aiemman kommenttini. Hirvosen kieli on todella kaunista mutta siinä ei ole sellaista makeutta, joka usein menee ylilyönnin puolelle tai ainakin alkaa suurina annoksina häiritä. Ehkä sekin auttaa, että etenkin uusimmassa teoksessaan Hirvonen kirjoittaa kaukaisemmista aiheista - kun kirjan aihe on suomalaisesta (Norjassakin asuvasta, veikkaan) lukijasta etäinen ja kirjassa on jotenkin kansainvälinen perustyyli, niin koristeellinen tai hieno kieli ei tunnukaan teennäiseltä, vaan lumoaa.
Mutta kyllä mä silti eniten pidän sellaisesta aidosta suorasta kielestä, voi siinäkin olla tarkkoja kielikuvia ja vivahteita. Ainakin minusta tuntuu nyt siltä, kun olen päivällä keskustellut netissä Petri Tammisen kielestä ja nyt illalla lukenut Timo K. Mukkaa.
Ja lupaan antaa mahdollisuuden uudelle Markus Nummelle, kirja alkaa kuulostaa merkillisen monipuoliselta!
Niin ja hyvä jos annat vielä mahdollisuuden Nummelle! ;-)
Tiina, kyllä tämä kirja kannattaa lukea! Mutta olen ehkä sittenkin vähän pettynyt jos se saa Finlandia. Ei se ihan niiiiin hyvä ole.
Minulle ei jäänyt Totta-kirjasta oikein mitään, mikä olisi jäänyt elämään pidemmäksi aikaa mielen perukoille. Lukukokemus oli mukava, mutta siinäpä se.
Minä marisin samasta asiasta Totta-kirjaa lukiessani: se muistuttaa liiaksi Pulkkisen edellistä teosta. Ihanaa, että löysin jonkun joka nosti saman asian esiin! Läpi kirjan lukumatkan ajattelin, että ehkä tässä on joku jippo joka kääntää kertomuksen suunnan, mutta ei. Odotin Pulkkiselta jotenkin parempaa toista kirjaa. Esikoisteos näytti, että tästä kirjailijasta on varmasti parempaan.
Hauska yhteensattuma, että täällä on otettu Elina Hirvonen vertailukumppaniksi. Minä nimittäin pohdin Finlandia-ehdokkaat äkättyäni, että miksei Hirvonen ole siellä ja miksi Pulkkinen on :)
Tosi monet ovat kyllä valitelleet tuota, että Hirvosen kirja puuttui Finlandia-ehdokkaista. Kyllä sen pitäisi jonkinlainen varjo-finlandia saada.