Maila Eichhornin ja Anne Helttusen toimittama "Kotimaana suomen kieli. Näkökulmia suomen kielen säilymiseen ja kehittymiseen ulkomailla" pitäisi jokaisen ulkomaille muuttavan lapsiperheen pakata mukaansa. Kirja onkin suunnattu ensisijaisesti perheille, jotka suuntaavat ulkomaille työkomennuksen vuoksi, mutta sopii hyvin myös ulkomailla pysyvästi asuville sekä kaksi- tai kolmikielisille perheille.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Alussa asiantuntijat kertovat kaksikielisyydestä yleensä ja painottavat sitä kuinka tärkeä hyvä äidinkielen taito on ihmisen ajattelun ja tunteiden kehittymiselle. Sirkku Latomaa pohtii miksi niin monet ottavat yhä yhteyttä lääkäriin kyselläkseen neuvoja kaksikielisen lapsen kasvattamiseen, vaikka oikea asiantuntija olisi tietenkin kielitieteilijä. Tämä saattaa johtua siitä, että aikaisemmin kaksikielisyys nähtiin lähes sairautena, jonka uskottiin tuovan mukanaan ongelmia. Vielä 1970-luvulla kehotettiin kasvattamaan lapsi yksikieliseksi, ettei hänestä kasvaisi pelättyä "puolikielistä". Tämän vanhanaikaisen käsityksen asiantuntijat ovat onneksi jo romuttaneet. Nykytutkimusten mukaan kaksikieliset itseasiassa pärjäävät älykkyystesteissä muita paremmin.

Kaksikielisillä näyttää olevan keskimäärin muita parempi kyky ajatella "toisin"; heidän ajatteluaan on kuvattu luovaksi, joustavaksi, avoimeksi ja oivaltavaksi. Näyttäisi siltä, että kaksikielisen on yksikielistä helpompi nähdä asioita useasta eri näkökulmasta, löytää kysymyksiin useita eri vastauksia ja keksiä ongelmiin uusia ratkaisuja. On helppo uskoa, että henkilö, joka on ehkä lapsesta asti tarkastellut maailmaa kahden eri kielen kautta, näkee maailman rikkammin kuin yksikielinen; tarjoaahan jokainen kieli maailmasta hieman erilaisen kuvan. Kaksikielisen käsitevarasto on rikkaampi ja monipuolisempi kuin yksikielisen. Hänen kaksi eri kieltään muodostavat yhdessä erittäin monipuolisen ilmaisuvaraston, jonka voi hyvinkin uskoa toimivan tehokkaana ajattelun välineenä. Kaksikielinen lapsi oivaltaa myös varhain, toisin kuin yksikielinen, että jokaisella asialla voi olla useampia eri nimityksiä ja että asioiden nimet näin ollen ovat mielivaltaisia, eivätkä asiasta itsestään riippuvia. "Kirjan" sijaan voi yhtä hyvin käyttää sanaa "book"; kaksi aivan erilaista sanaa voi siis kuvata samaa asiaa. Myös tämän uskotaan kehittävän kaksikielisen lapsen ajattelua luovaan ja joustavaan suuntaan. (Marketta Sundman)

Tämä kaikki kuulostaa hienolta ja mahtavalta, mutta itse kaksikielisen lapsen äitinä tiedän, ettei kielitaito synny tyhjästä. Esimerkiksi meidän perheessämme vain minä puhun lapseni kanssa suomea. Mieheni, lapsen ystävät ja hoitajat päiväkodissa sekä koko muu ympäristö puhuu norjaa. Tällöin on itsestään selvää, että norjan kielellä on valtava etulyöntiasema ja minun on tehtävä kovasti töitä, jotta lapsen suomen kieli kehittyisi samaa vauhtia. 

Siksi kirjan loppupuoli on sekin hyvin tärkeä, sillä sinne on koottu 12 ulkomailla asuvan perheen kertomukset siitä kuinka suomen kieltä on heidän perheissään pidetty yllä. Osa perheistä on kaksikielisiä, osassa molemmat vanhemmat puhuvat suomea, mutta lapset käyvät koulunsa toisella kielellä. Joissakin perheissä äiti ja isä puhuvat eri kieliä ja koulussa käytetään kolmatta kieltä. Jotkut taas ovat asuneet lastensa kanssa useassa eri maassa, joten lapset ovat oppineet matkan varrella useita kieliä.

Kaikissa perheissä kohdataan kuitenkin sama ongelma: suomen kieli ei pysy yllä tai kehity ellei sen eteen tehdä töitä. Jopa lapset, jotka kuulevat kotona pelkkää suomea saattavat siirtyä puhumaan toista kieltä, jos se on muun ympäristön hallitseva kieli. Joskus voi myös käydä niin, että lapsi osaa kyllä puhua suomea sujuvasti, mutta kirjoittaminen takkuaa ja kielioppi horjuu. On hyvä muistaa, että Suomessa asuvat lapset opiskelevat hekin äidinkieltään peruskoulussa yhdeksän vuotta. Ei hyvä kielitaito siis synny tyhjästä, ei edes silloin kun asutaan Suomessa. 

Miten suomen kieltä sitten voi opiskella ja pitää yllä ulkomailla asuessa? Tähän on tietenkin monia keinoja ja niistä tärkein on tietenkin itselleni rakas: lukeminen! Lapsille pitää lukea, lukea ja lukea ja heidän kasvaessaan tulee heitä kannustaa lukemaan itsekin suomeksi niin paljon kuin mahdollista. Lukeminen silloin tällöin ei riitä, vaan iltasadut on luettava säännöllisesti. Totta kai lukeminen on tärkeää kaikille lapsille missä vain, mutta erityisesti ulkomailla asuessa erilaisten kirjojen monipuolinen lukeminen on ensisijaista. Arkipuheesta jäävät usein pois monet nyanssit eikä piirretyistä tai muista lastenohjelmista opi yhtä vivahteikasta kieltä kuin hyvistä lastenkirjoista.

Lukemisen lisäksi täytyy muistaa laulaa ja lorutella. Aliakset, sanaristikot ja muut sanapelit ovat hyvää harjoitusta. Kirjeystävät Suomesta auttavat jo isompaa lasta pitämään yllä kielitaitoa. Lisäksi on hyvä lukea muutkin kuin kirjoja; muropaketit ja erilaiset käyttöohjeet tuovat mukanaan uusia sanoja, samoin eri alojen lehdet. Näiden lisäksi tietenkin myös erilaiset televisio- ja radio-ohjelmat auttavat, jos arjessa ei kuulu tarpeeksi suomea.

Näiden lisäksi monista maista löytyy suomi-kouluja, joissa suomen kieltä voi opiskella kerran viikossa tai kerran kuussa. Erityisesti niille lapsille, jotka asuvan ulkomailla vain muutaman vuoden on tärkeää ottaa osaa myös Kotiperuskouluun, jossa voi opiskella suomalaisen peruskoulun oppimäärän virtuaalisesti. Tällöin Suomeen palaaminen helpottuu, kun lapsi ei ole jäänyt muista ikäisistään jälkeen.

Ennen kaikkea on tärkeää pitää kieltä arvossa. On puhuttava suomeksi omista tunteista ja ajatuksista, täytyy itkeä ja iloita ja pohtia vaikeitakin asioita, ettei kielitaito jää pinnalliseksi. Lapselle on osoitettava, että oma kieli on hieno ja arvokas, ei jotakin noloa ja tylsää. Erityisen hyvä motivaattori ovat muut samanikäiset lapset, jotka myös puhuvat suomea. Ja totta kai vierailut Suomeen ovat ehdottoman oleellisia. Mitä pidempi vierailu, sen parempi. Suomenkielisen vanhemman on myös puhuttava lapselle sitkeästi suomea, vaikka hän ympäristön kieltä osaisikin. Tiedän kokemuksesta, että erityisesti muiden läsnäollessa tulee suuri kiusaus vaihtaa paikalliseen kieleen, kun tuntuu hassulta puhua lapselle "salakieltä", jota muut eivät ymmärrä. Jos suomen puhumisesta lipsuu jatkuvasti on takaisin löytäminen kuitenkin yhä vaikeampaa. Pieni lapsi menee mielellään sieltä missä aita on matalin ja jättää mielellään toisen kielen välistä, jos hän ei sitä välttämättä tarvitse.

Jouduimme myös usein selittämään, miksi meillä tehdään suomen tehtäviä, kun naapurin lapset pääsevät leikkimään pihalle tai pelaamaan jalkapalloa. (Marko Yli-Pietilä)

Minä olen yrittänyt kovasti opettaa lapsellemme suomea. Olen oppikirjamaisesti lukenut, laulanut, lorutellut ja puhunut lapselle pelkkää suomea. Suomen kieliset cd:t ja dvd:t ovat kovassa käytössä. Sukulaisetkin vierailevat meillä säännöllisesti. Silti pian kolmevuotias tyttäreni ei puhu suomea juuri lainkaan. Hän toki ymmärtää kaiken mitä sanon ja osaa kaikki sanat, mutta ei vain koe tarpeelliseksi vastata minulle suomeksi. Norjaksi lapsen kielitaito on loistava eli ilmeisesti kaksikielisyys ja kirjojen lukeminen on auttanut ainakin norjan kielen kehittymisessä. Mutta lapsi tietää, että minä ymmärrän vaikka hän vastaisi norjaksi, joten hän ei vain näe syytä vaihtaa kieltä äidille puhuttaessa. Toisinaan tiukkaan lapselta vastausta suomeksi ja toisinaan lapsi vastaakin, mutta useinmiten hän vain suuttuu, kun kyselen niin tyhmiä ja kieltäytyy toistamasta itseään suomeksi. Toisinaan lapsi muodostaa ihan omia sanoja yhdistelemällä kahta kieltä. Hauskin uusi sana syntyi, kun lapsi huusi pihalta, että "Äiti, täällä on humalainen!" Ja kun äiti saapui ihmettelemään, että mikä humalainen siellä pihalla makaa osoittikin lapsi kimalaista. "Kimalainen" kun sattuu olemaan norjaksi "humla". "Humla" + "kimalainen" = "humalainen"!

Toisaalta lapseni on kuitenkin yhä hyvin nuori. Hän saattaa vielä hyvinkin yllättää ja alkaa vastailla suomeksi juuri kun olen menettänyt toivoni. Kaksikielisten lasten kielellinen kehitys vain harvoin etenee samaa vauhtia molemmilla kielillä. Viime aikoina olemme jutelleet tytön kanssa paljonkin tästä kaksikielisyydestä. Lapsi ymmärtää hyvin, että äiti ja pappa puhuvat eri kieliä ja hän itse osaa molempia, vaikka valitseekin yleensä norjan. Tällä viikolla lapsi jopa tokaisi "Äiti, du er flink å snakke norsk!" (Eli "Äiti, sä olet taitava puhumaan norjaa!") Puhumme usein siitä ketkä sukulaiset puhuvat norjaa ja ketkä suomea ja miehenikin yrittää puhua suomea sen minkä osaa. Olen myös päättänyt, että kun lapsi on tarpeeksi vanha ryhdymme opettelemaan suomea tuon Kotiperuskoulun kautta, vaikka se vaatiikin äidiltä ja lapselta melkoista lisätyötä. Saa nähdä herättääkö kaikki tämä panostus (ja painostus) myöhemmin kiinnostusta vai vastustusta suomen kieleä kohtaan. Luultavasti molempia.

Toisaalta en halua painostaa lasta liikaa enkä vaatia pieneltä kolmivuotiaalta mahdottomia. Toisaalta en halua myöskään luovuttaa, vaan haluan ainakin yrittää kasvattaa lapsestamme sujuvasti kaksikielisen. Joudunkin usein tilannekohtaisesti katsomaan mitä lapsi milloinkin jaksaa. Joskus jankkaan ja vaadin vastausta suomeksi, useinmiten kuitenkin hyväksyn vastauksen norjaksi. Tällä hetkellä pidän tärkeimpänä sitä, että itse jaksan puhua lapselle vain ja ainoastaan suomea ja että luemme yhdessä niin paljon kuin mahdollista. Muun tyyppinen kielenopetus saa vielä odottaa ainakin muutaman vuoden.

Teen kuitenkin samalla jonkin asteista surutyötä siitä, että norja on kuitenkin tyttäreni ensisijainen kieli. Tiedän, että kovalla työllä ja sinnikkyydellä lapsi voi kehittyä puhumaan ja kirjoittamaan suomea oikein hyvinkin, mutta luulen, että norja tulee silti olemaan tyttärelleni se ensisijainen tunteiden ja ajatusten kieli. Ja kyllä se minua äitinä vähän surettaa. Mietin tätä erityisesti siksi, että kirjallisuus ja kieli on itselleni niin tärkeä osa identiteettiäni. Minuun itseeni tuo kirjan nimi osuu kuin nakutettu. Minun kotimaani on ennen kaikkea suomen kielessä, ei niinkään tiettyjen rajojen sisällä. Toisaalta samasta syystä minulla on myös erityisen voimakas motivaatio opettaa tyttärelleni suomea. Tunnen itse monia Norjassa ja muissa maissa asuvia suomalaisia, jotka eivät edes yritä opettaa lapsilleen suomen kieltä, koska eivät usko näiden sitä ikinä tarvitsevan. Minä en osaa ajatella tätä asiaa ollenkaan hyötynäkökulmasta. Minä vain koen olevani eniten minä juuri suomeksi ja haluan, että voin puhua tyttärelleni sillä kielellä, jossa itse olen eniten kotonani.

Viimekädessä koen kuitenkin, että kaksikielisen lapsen kanssa eläminen on äärimmäisen kiinnostavaa ja suuri etuoikeus. Opin itse koko ajan uutta ja olen lapseni puolesta iloinen, että hän saa lahjaksi kaksi hienoa kieltä. Kielen kehittymisen seuraaminen on jännittävää ja hauskaa. Luulen, että lapsellekin on varmasti hyötyä siitä, että äiti on suomen kielen suhteen hiukan hysteerinen: en varmasti olisi lukenut ja laulanut lapseni kanssa näin paljon, jos tietäisin, että hän oppisi samat sadut ja laulut päiväkodissa.

On myös hyvä muistaa, että maailmanlaajuisesti monikielisyys ei ole mikään erikoinen juttu.

Suurin osa maapallon väestöstä käyttää arjessaan useampaa kuin yhtä kieltä. On tunnettua, että kielirajoilla asuvat ja kielivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat aina puhuneet useita kieliä. (…) Monikielisyyden yleisyys on ilmeistä, kun vertaa kansallisvaltioiden määrää (noin 200) kielten määrään (noin 6000-7000). Kahden tai useamman kielen kanssa eläminen on siis tavallisempaa kuin yksikielisyys. (Sirkku Latomaa)

Ja vielä loppukevennys: Kun tyttö oli ihan pieni ja opiskeli yhtä aikaa kahta kieltä ja ruokatapoja kävimme kerran seuraavan keskustelun:

Minä: "Äiti sanoo 'maito' ja pappa sanoo 'melk'. Mitäs sinä sanot?"

Tyttö mietti hetken aikaa ja vastasi sitten topakasti: "Takk!"

Käytöstavat ennen kaikkea!