Ilmoitettuani, että suljen blogini hetkeksi ottivat läheiset yhteyttä ja kyselivät huolestuneina onko kaikki hyvin. Monet sanoivat, että sääli, että suljen blogin, joka vaikuttaa olleen itselleni niin tärkeä. Niinhän se on. Jotenkin vain pääni on ollut sellaisessa myllerryksessä lähiaikoina, etten kokenut jaksavani päivittää aktiivisesti ja innostuneesti. Mutta en silti malttaisi pysyä poissakaan.

Olen ihminen, joka kaipaa tasaisen onnen ja tyytyväisyyden tilaan. Onneni ei synny mistään erityisistä ulkoisista puitteista, vaan syvästä sisäisestä tunteesta, että olen edes jokseenkin oikeilla raiteilla ja elämäni on kaikessa epätäydellisyydessäänkin itseni näköinen. Jopa surun keskellä voin olla onnellinen, jos koen, että minulla on aikaa ja mahdollisuuksia käydä surua läpi omalla tavallani. Vuosi vuodelta tuntuu, että kaipaan yhä enemmän aikaa ja hiljaisuutta ja siedän yhä huonommin kiirettä ja stressiä. Olen jopa alkanut ajatella (kerettiläisesti), että ehkä meidän kaikkien ei tarvitsekaan sietää stressiä samalla lailla. Ehkä jotkut meistä on ohjelmoitu toisin, ehkä minun kutsumukseni tässä elämässä on pohjimmiltaan juoda teetä hiljaisissa huoneissa, opiskella lisää filosofiaa ja kävellä hitaasti metsässä.

Arki ja elämän tietyt lainalaisuudet aiheuttavat kuitenkin sen, että usein on aivan liian kiire. En ehdi pysähtyä ja muistaa kuka olen ja mitä haluan ja niin päädyn päivä päivältä kauemmas tuosta tasaisen tyytyväisyyden tilastani. Työskentelen koko ajan aktiivisesti päästäkseni takasin tyyneyteen, mutta joskus tuntuu, että yritän vähän liikaakin. Minun olisi varmaan hyvä opetella sietämään paremmin epävarmuutta ja keskeneräisyyttäni, jopa niitä negatiivisia tunteita, joita epätyydyttävä elämäntilanne nostaa esiin. Silti tuntuu, että noiden tunteiden hyväksyminen tarkoittaisi koko tilanteen hyväksymistä ja jonkinlaista luovuttamista.

Moni asia elämässäni on ihan oikein. Kotona on hyvä olla ja elämässäni on paljon rakkautta. Samalla tuntuu, että työuralla en ole menossa juuri mihinkään. Tai enintään metsään ja päin honkia. Olen vakituisessa virassa paikassa, jonka piti ehdottomasti olla vain väliaikainen ja aikaisemmin kokemani työttömyyden vuoksi pelkään irtisanoutumista. Pelkään, että vuodet kuluvat ja minä jään yhä tiukemmin kiinni tähän mutaan, koska en uskalla liikahtaa ajoissa.

Haluaisin ihan valtavasti toisen lapsen. Sain viime keväänä keskenmenon ja kehoni on sen jäljiltä vieläkin vähän sekaisin. Ja mielenikin kai, jos rehellisiä ollaan.

Olen varmastikin jollain tasolla lievästi masentunut. Tunne ei ole uusi ja olen kovin pettynyt, että se on täällä taas. Haluaisin olla vahvempi. Tai rehellisemmin: Haluaisin, että minulla olisi tilaa olla heikko ja hidas ilman, että joudun tuntemaan siitä syyllisyyttä.

Tässä sitä siis ollaan. En ole vieläkään tehnyt päätöstä blogin tulevaisuudesta, mutta enpä tunne omaakaan tulevaisuuttani. Aktiivinen ja innostunut en aio olla, heh. Mutta ehkä voisin kokeilla pientä ja hiljaista päivittämistä silloin tällöin.

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.

Ajattele: - Miten erikoinen kokemus.

Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,

vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.

Mitä sen aikana on tapahtunut on itse asiassa

sivuseikka.

Että on kokenut alun ja lopun

tajuamatta mitä tapahtuu

ja että on ollut olemassa siinä välillä

ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään.

Ja että suuri osa on olemattomuutta

ja tämä rahtu, elämä vain kontrasti sille.

Hetkittäin olemattomuus herkistyy ja tajuaa itsensä.

Ei siltä ilmiöltä voi vaatia jatkuvuutta.

Mutta että sai kokea sen,

että voi lukea sen,

että voi laulaa sen ja kirjoittaa,

että sai maalata sen ja soittaa,

että sai tanssia ja valokuvata,

että sai näytellä sitä, itkeä sitä

ja nauraa, pilkata sitä ja rakastaa,

ja että se koski niin,

ja että sitä inhosi ja vihasi,

ja että siitä luopuminen kammottaa niin,

synnyttää sellaisen autiuden…

…ja että suru

(Eeva Kilpi)