Tänä vuonna olen päättänyt varustautua talveen kunnolla. Yritän suggeroida itseni nauttimaan kylmästä, pimeästä ja märästä. Etsin lehdistä kauniita talvisia kuvia, fiilistelen jo nyt lähestyvällä joululla ja viikonloppuna kävin ostamassa itselleni jopa kaksi uutta talvitakkia! Vitamiinikuuri on aloitettu, talven polttopuut ostettu ja takkaakin kokeiltu (tietenkin ensimmäisellä kerralla palohälytin pamahti päälle ja vartiointiliike paikalle…) Myös kynttilöitä ja teetä on osteltu kasapäin. Uskoisin olevani henkisesti jo aika valmis. Jospa tänäkin vuonna selviäisin kevääseen saakka. Jospa tänä vuonna onnistuisin jopa nauttimaan kaikesta pimeydestä, edes vähän.

Jotta varmasti tajuaisin mitä on tulossa luin jälleen kerran Tove Janssonin mahtavan "Taikatalven". On niin lohdullista lukea Muumista, joka herää yksinään keskellä talvea ja inhoaa ja kammoaa talven pimeyttä ihan yhtä paljon kuin minäkin. Tunnistin itseni niin monessa kohtaa.

- Laula sinä vain, mutisi Muumipeikko vihaisena ja itkuun pillahtamaisillaan. - Laula inhottavasta talvesta, jossa on vain mustaa jäätä ja epäystävällisiä lumihevosia ja olioita, jotka eivät koskaan tule näkyviin, vaan piiloutuvat ja ovat kummallisia. Hän tallusti eteenpäin rinnettä ylös potkien lunta mennessään, kyyneleet jäätyivät hänen kuonolleen, ja äkkiä hän alkoi laulaa omaa lauluaan. (Suom. Laila Järvinen)

Mutta kirjassa on vielä muutakin hyvin tuttua. Muumi seuraa kauhistuneena laaksoon saapuvaa ulkoilmaa ja urheilua rakastavaa reipasta Hemulia aivan samalla tavalla kuin minä kauhistelen näitä norjalaisiani. Olen ennenkin vitsaillut, että norjalaisissa on jotakin hyvin hemulimaista ja näin talven kynnyksellä se oikein voimistuu.

- Te voitte asua minun luonani, Muumipeikko sanoi epäröiden.

- Ei kiitos, hemuli vastasi. Se on epäterveellistä ja tukahduttavaa. Minä haluan raitista ilmaa, ja paljon raitista ilmaa. Aletaan heti, ettei aika mene hukkaan. (…) Eikö pakkanen olekin ihmeellistä!

(…)

Hemuli keskeytti kaiken. Alkajaisiksi hän sanoi aina, että ilma tunti ummehtuneelta, ja kertoi miten kylmää ja hauskaa ulkona oli.

Juuri tuollaisia norjalaisetkin ovat. Koko ajan pitäisi olla ulkona ja raittiissa ilmassa. Tekemässä jotain. Puuhaamassa. Sosiaalisesti muiden kanssa. Ja mitä enemmän lunta, sen parempi. Huokaus… 

Mutta lopulta Muumipeikkokin oppii, jos nyt ei nauttimaan talvesta, niin ainakin hyväksymään sen. Ja jokaisen pitkän, pimeän, epäystävällisen talven jälkeen tulee lopulta aina uusi kevät. Siihen minäkin luotan.

- Nyt minulla on kaikki, Muumipeikko sanoi itsekseen. Minulla on koko vuosi.

Vinkkejä siitä kuinka tehdä talvesta ihana ja rakas otetaan vastaan kommenttilaatikossa! Hyvää talven odotusta kaikille!