www.kertomusjatkuu.com
kirjani.reeta(at)gmail.com
There's more to life than books, you know, but not much more, not much more (The Smiths)
Tämän päivän luukun pöllin röyhkeästi Penjamilta. Haluan nimittäin linkittää teidät suoraa Jäljen ääni -blogin viime jouluiseen postaukseen. Siinä Penjami analysoi loistavasti Henrik Ibsenin "Nukkekotia" ja päähenkilö Noran ja näyttämölle asetetun joulukuusen symboliikkaa. Rientäkäähän lukemaan! Löytyypi siis täältä.
Nora: Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki. Olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. Ja lapset taas ovat olleet minun nukkejani. Minusta oli hauskaa, kun leikit kanssani, niin kuin sinusta tuntui hauskalta minun leikkiessäni lasten kanssa. Sellaista on avioliittomme ollut, Torvald. (suom. Eino Palola)
Olen vältellyt tämän Henrik Ibsen-teeman aloittamista, koska päätin esitellä ensimmäisenä miehen suurimman klassikon "Nukkekodin". Luettuani näytelmän nyt taas pariin otteeseen tajusin sen olevan niin suuri klassikko ja niin perusteellisesti ja moneen kertaan pureskeltu, etten keksinyt kirjasta juuri mitään mielenkiintoista tai omaperäistä sanottavaa. Monet ovat lukeneet näytelmän koulussa tai nähneet näytelmän teatterissa ja lopuillakin on varmaankin jonkinlainen käsitys siitä mistä "Nukkekoti" kertoo. Yritetään silti.
"Nukkekoti" julkaistiin ja esitettiin näyttämöllä ensi kertaa 1879. Se on kolmenäytöksinen kertomus päällisin puolin onnellisesta perheestä valmistautumassa joulun viettoon. Päähenkilö on perheen äiti Nora, joka on näytelmän alussa kuin pieni iloinen lintu, joka lennähtelee asunnossa sinne tänne ja johon aviomies Torvald suhtautuu huvittuneen alentuvasti. Näytelmän edetessä tulee kuitenkin ilmi, että Noralla on salaisuus, jota hän ei halua miehensä saavan selville. Salaisuuden paljastuessa kärjistyvät avioparin välit ja kulissit tippuvat alas ropisten. Näytelmän dramaattisessa ja kuuluisassa lopussa Nora jättää aviomiehensä ja lapsensa voidakseen elää rehellisesti ja aidosti ja tutustuakseen ensimmäistä kertaa elämässään omaan itseensä.
Näytelmä herätti aikoinaan suurta kohua ja sitä kritisoitiin kovasti. Saksassa Noran päätös jättää perheensä koettiin niin mahdottomana, että näytelmää kieltäydyttiin esittämästä siihen asti, että Ibsen lopulta suostui kirjoittamaan näytelmälle vaihtoehtoisen lopun, jossa Nora murtuu ja katuu valintaansa. Tosin myöhemmin kirjailija kertoi katuvansa tätä vaihtoehtoista loppua syvästi. Näytelmä muuten perustuu ainakin jossakin määrin Ibsenin ystävän Laura Kielerin elämään.
Näytelmä on edelleen yksi suurista feministisistä klassikoista, vaikkei Ibsen sitä välttämättä sellaiseksi tarkoittanutkaan. Ibsen käsittelee monissa näytelmissään ihmisten erilaisia elämänvalheita, tapoja joilla ihmiset sumuttavat toisiaan ja itseään. Tähän teemaan "Nukkekoti" sopii täydellisesti. Sen keskeisiä teemoja ovat teeskentely ja kulissit. Onnellinen avioliitto, joka on rakennettu valheelle. Ilo, josta puuttuu aito rehellisyys. Ja se kuinka kulissien vihdoin romahdettua on mahdotonta jatkaa elämää valheessa. On pakko löytää jotakin muuta.
Helmer: Jätät miehesi ja lapsesi! Etkä ajattele mitä ihmiset sanovat!
Nora: Siihen en voi kiinnittää mitään huomiota. Tiedän vain, että tämä on minulle välttämätöntä.
Helmer: Tämä on kuohuttavaa! Voitko sillä lailla pettää pyhimmät velvollisuutesi?
Nora: Mitä sinä pidät pyhimpinä velvollisuuksinani?
Helmer: Täytyykö minun sanoa se sinulle! Eivätkö ne ole velvollisuutesi miestäsi ja lapsiasi kohtaan?
Nora: Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia.
Helmer: Ei ole. Mitä ne voisivat olla?
Nora: Velvollisuudet itseäni kohtaan.
Helmer: Olet ennen kaikkea vaimo ja äiti.
Nora: Siihen en enää usko. Uskon, että olen ennen kaikkea ihminen, minä, yhtä hyvin kuin sinä, - tai että ainakin koetan tulla ihmiseksi. Tiedän kyllä, että useimmat katsovat sinun olevan oikeassa, Torvald, ja että kirjoissa on jotakin sellaista. Mutta en enää voi tyytyä siihen, mitä useimmat sanovat ja mitä kirjoissa sanotaan. Minun on itseni ajateltava asioita ja saatava niistä selko.
Luulen, että juuri tästä syystä pidän itse Ibsenistä niin kovin. Hän pakottaa ihmiset ajattelemaan itse. Hän osoittaa millaisia inhimillisiä tragedioita valheellisuus ja itsepetos saa aikaan ja osoittaa, että vaikkei rehellisyys ja aitous ole helppoa, on se loppujen lopuksi ainoa tapa elää. Tähän perustuu mielestäni myös Ibsenin feminismi. Hänen näkökulmastaan naiset ovat yksinkertaisesti ihmisiä siinä missä miehetkin. Perinteet tuovat naisille ja miehille erilaisia naamioita ja erilaisia elämänvalheita.
"Nukkekoti" on hieno ja tärkeä klassikko. Odotan kovasti sitä, kun miehen näytelmät kahlattuani siirryn lukemaan näytelmistä tehtyjä tutkimuksia. Sitä odotellessa suosittelen Penjamin hienoa "Nukkekodin" analyysia täältä.
…she loves Tove Jansson in general!
This interview is from her webpage:
-I understand you’ve also recorded a track for the upcoming Moomin feature film?
Yes. That was very joyous. They contacted me and asked me to write music for the film. After seeing a screening copy, I agreed to write the title track, and I asked Sjón to write the lyrics. The film looks great, and I feel it is much truer to the Moomin spirit than some of these Moomin things I’ve seen, which often stray from the original stories, have all these pastel colours and depict the Moomins as being all cute. This is a full length movie, about the comet, and it isn’t at all cute. It’s real, like the Moomins.
I felt that writing the track was a great opportunity to support [Moomin author] Tove Jansson. I’ve read many of her books—she wrote a lot beyond the Moomin series—and is now finally receiving due credit as a writer, not just of children’s novels. She has this great philosophy, and the way she lived her life on a small island is also inspiring. All her characters are different, everyone gets to be as they are and they all live in harmony. I agree with a lot of her messages, and really empathise with Tove.
Oh, Tove and Björk, loves of my life!
And by the way, here you can see the trailer for the new Moomin -film.
Kun nyt sanoin dekkareistakin sanasen niin jatketaan tähän perään kauhulla. Entisessä elämässäni, aikana ennen lapseni syntymää, rakastin suunnattomasti kauhuelokuvia. En pelännyt (melkein) yhtään, vaan nautin suunnattomasti yksin elokuvateatterin hämärästä ja valkokankaalla vilistävistä verenhimoisista mielipuolista. Olen kertonut täällä jo aikaisemminkin niistä muutoksista, joita lapsen syntymä sai aikaan ja yksi noista surullisimmista on se, etten voi enää nauttia kauhuelokuvista samaan karskiin malliin kuin nuorempana. Ne vaan ovat pelottavampia kuin ennen! En osaa enää asettua sille huumorivaihteelle, vaan alan heti pelkäämään ihan tosissani ja kuvittelemaan, että mitä jos tyttäreni joskus kävelee yksin pimeällä tiellä ja sitten tuollainen zombie tuleekin vastaan, ihan kamalaa!
Vaikka kauhuelokuvat ovat edelleen lähellä sydäntäni en tunne kauhukirjallisuutta kovinkaan laajasti. Lähinnä olen tutustunut Stephen Kingin, tuon kauhun kuninkaan tuotantoon, siksi hänestä tässä sananen. King tuntuu herättävän intohimoja. Tunnen paljon ihmisiä, joiden mielestä miehen koko tuotanto on roskaa, vaikkeivat he ole yhtään ainoaa Kingin kirjaa lukeneet. Samoin tunnen toisia, joiden hyllystä löytyy miehen jokainen teos ja jotka pitävät häntä yhtenä parhaista elossa olevista kirjailijoista.
Yritin tuossa nopsasti laskea kuinka monta kirjaa minä olen mieheltä lukenut ja yllätyin kun tajusin, että olen lukenut ainakin 20 kingiä! Valtaosan joskus teini-iässä, mutta muutaman vielä sen jälkeenkin. Minun mielestäni on aivan turha mollata Kingiä kovaan ääneen. On ihan fakta, että miehen tuotannossa on pari-kolme suoranaista helmeä, jotka aivan oikeutetusti kuuluvat kirjallisuuden historiaan ja jotka ovat olleet muokkaamassa länsimaista kirjallisuusperinnettä. Omia suosikkejani ovat mm. "Carrie", "Hohto" ja "Tukikohta". Samaan aikaan on myös totta, että suuri osa miehen tuotannosta on huttua ja saman sabluunan läpi kirjoitettua saman tarinan toistoa.
King osaa kirjoittaa todella koukuttavasti. Hän osaa aloittaa kirjansa todella hienosti, niin, että on pakko lukea lisää. Sen sijaan melko monet Kingin kirjoista loppuvat kehnommin ja kuten noin laajan tuotannon ollessa kyseessä, ne väkisinkin alkavat muistuttaa toisiaan. Päähenkilöt ja sivuhenkilöt ovat usein samoja kuin edellisissä kirjoissa, vain nimet ovat vaihtuneet. Mutta vaikka henkilökuvaus ei nyt kekseliäisyydellään loistakaan täytyy miehen mielikuvitusta kadehtia. Kuka muu on synnyttänyt sellaiset määrät historian kirjoille jääneitä kammotuksia? Oli kysessä mikä tahansa arkipäivän esine, sanomalehti, kukkamaljakko tai hammasharja, Stephen King osaa kyllä vääntää siitä kauhua.
Heh, tätä kirjoittaessa tulikin yllättäen ikävä Kingin kirjoja. Siitä on jo kauan kun olen niitä viimeksi lukenut.
Niin ja oikein erityisesti voin suositella miehen omaelämäkertaa "Kirjoittamisesta". Se on oikeasti kiinnostava kuvaus siitä kuinka Kingistä kasvoi kirjailija sekä sisältää paljon vinkkejä muille kirjoittamisesta haaveileville.
Täältä muuten löytyvät Stephen Kingin suomalaiset fanisivut ja keskustelupalsta.
Kirsimaria wrote here about Ibsen. After reading that I remembered how much I love the guy and that I really should read his biography soon. And when I started to google some more Ibsen-stuff, guess what I just found from the net! Explore Ibsen is soooooooo cool page where you can walk around Oslo with Ibsen and meet his characters around the city. I'm hooked. There norwegians really like their Ibsen and celebrate him all over all the time. (They have for example wrote quotes from Ibsen to the streets around Oslo, there's Ibsel-festival in Nationaltheatre every other year and you can buy Ibsen-diarys and patches almost everywhere...) I can't think any Finnish author that would have got the same kind of status and position in Finland that Ibsen has here. He's spirit is just all over the city. Go and check that webpage yourself!
Harmittelin Hreathemuksen blogissa sitä, etten voi ajatellakaan lukevani "The Road"-kirjaa, sillä pienen lapsen äitinä en kestä ajatustakaan maailmanlopusta.
Tämä huolestuttava piirre näkyy muuallakin. Nuorempana rakastin esimerkiksi kauhuelokuvia ja -kirjoja. Samaistuin aina kirjan päähenkilöön ja lukeminen jännitti ja pelotti kutkuttavalla tavalla. Nyt olen kuitenkin huomannut samaistuvani ennen kaikkea päähenkilön äitiin ja se ei kutkutakaan enää jännästi, vaan kauhistuttaa ja hirvittää ihan liikaa. Tämä näkyi erittäin selvästi, kun kävin viikonloppuna katsomassa elokuvan "The Lovely Bones". Tarina kertoo nuoresta tytöstä, joka murhataan ja joka kuolemansa jälkeen seuraa perheensä elämää ja sitä kuinka nämä yrittävät selviytyä elämästään tragedian jälkeen. Luin aikoinaan tuon Alice Seboldin kirjan "Oma taivas" ja muistan kuinka lukiessani samaistuin päähenkilötyttöön ja pidin kirjaa hyvin kiinnostavana ja erikoisena, koska kirjan kertoja oli itse alusta asti kuollut. Katsoessani elokuvaa nyt lapseni syntymän jälkeen, en enää samaistunutkaan päähenkilöön vaan hänen äitiinsä ja ahdistuin niin, että oksat pois.
Huokaus... Onkohan tästä enää paluuta? Olenko tuomittu nyyhkyilemään ja hempeilemään lopun ikääni, vai mahtaako karski-kauhuelokuvien rakastaja löytyä vielä joskus jostain sisältäni?
As I have already told you I really like this Bookcrossing-thing! I like it especially now when I start to get messages from people who have found my books!
To those who don't know what Bookcrossing is: you read a book, register it in internet and make a small journal entry about the book. Then you leave it to some public place where whoever can find it. Hopefully the founder of the book reads it too, goes to web and tells what she liked about it and gives it away again. Every book has its own ID-number so you can follow where "your" books are going. Of course it might happen that you won't hear anything about your books ever again. But sometimes you can hear that the book you have given away have been enjoyed by many other readers around the world!
So far my favorite book is the one that has travelled from Oslo to Lisbon and is now heading to Helsinki! I also found myself one book that had travelled from USA to Iran and from there to Norway. I took it with me to Finland but after that I haven't heard from it. I hope someone will journal about it eventually.
The last BC-book that I found (from Bookcrossing-bookshelf from Oslo's railway station) was Agatha Christie's "Ten Little Niggers" (I think the new, more political correct name is "And Then There Were None"). After "Agatha Christie And the Eleven Missing Days" I really wanted to read some of her books and I got really happy that I found this one. I read it first time maybe 15 years ago but I didn't even remember who was the killer. It's a really masterpiece! Lovely, lovely book with lots of killing!
I have also found two Jodi Picoult's books that I still haven't have time to read. I have no idea if they are good or bad, but Jodi Picoult seems to be popular among bookcrossers because the other one I found from Oslo and the other one from Tampere.
Here's a picture of Samuel Beckett's "Waiting for Godot" waiting for a reader in a tram. I found the book, read it (I had read also this one earlier, one of my ultimate favorites!) and I left it to a very popular tram in Oslo one morning. I haven't heard from it since, but I hope someone found it and is enjoying it right now.
And of course, all those books that I bought from Finland on my holiday are heading back there. I just read them first myself and register them and then send them to Finland to make Finnish bookcrossers happy.
Wow, Peter Jackson's next movie "The Lovely Bones" is made after Alice Sebold's book (suomeksi "Oma taivas"). It was a really interesting book where the main character is a teenager girl who has been killed and who after her death is telling the story and following how her family is dealing with her death. It was a good book and Peter Jackson is an excellent director, so I'm really excited!
(Niin ja tosiaan, taas yksi kirja, jossa keskitytään nuoriin tyttöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Näitä on tosiaan tullut luettua... Vaikka päätin lopettaa tällaiset kirjat niin tämän leffan menen silti vielä katsomaan.)
Yritin käydä tyttäreni kanssa Ibsen-museossa. En oikein tiedä mitä ajattelin. Tytär konttaili karkuun ympäri museota kikattaen raikuvasti, yritti tarttua kaikkiin mahdollisiin arvokkaisiin Ibsen-reliikkeihin ja pissasi lopulta museon lattialle...
No, menin sitten myöhemmin uudestaan ilman tytärtä ja sain kulutettua pienehkössä museossa yli kaksi tuntia. Ihana paikka! Suosittelen ehdottomasti! Museon yhteydessä on Ibsenin asunto, jonne pääsee käymään oppaan seurassa ja saa kuulla hauskoja pikku Ibsen-anekdootteja. Mm. sen, että Ibsen piti työhuoneensa seinällä isoa maalausta Strindbergistä, koska vihollisen mulkoilu seinältä siivitti häntä parempiin suorituksiin. Tuli myös selväksi, että tämänkin suurmiehen takana ja apuna oli hänen vaimonsa, joka piti miehelle tiukkaa jöötä ja auttoi tätä taustatyössä. Ibsenin poika sanoikin myöhemmin, että ilman vaimoaan ei Ibsen olisi koskaan kirjoittanut puoliakaan näytelmistään.
Mukaani tarttui lopulta Ibsen-elämäkerta ja pieni Ibsen-magneetti (ks.kuva). Muutamia näytelmiä löytyi putiikista myös suomeksikin, mutta juuri nuo näytelmät olin jo aikaisemmin lukenut.
Pitkän tähtäimen suunnitelmani onkin nyt sitten pyöriä museolla niin usein, että minut lopulta otetaan sinne töihin. Elämässähän täytyy olla tavoitteita.
Korillinen kirjallisuutta!
JOHDATUS NORJALAISEEN KIRJALLISUUTEEN
Päätin vihdoin koota yhteen postaukseen tällaisen suppeahkon johdatuksen norjalaiseen kirjallisuuteen. Olen täällä blogissani jo kirjoittanutkin melko monista seuraavista kirjailijoista, mutta jos joku haluaa tutustua tähän norjalaiseen meininkiin laajemmin tai saada kentästä jonkinlaista yleiskuvaa, niin tässä näitä nimiä nyt sitten on koottuna yhteen. Kyllä tällä listalla alkuun pääsee varsinkin, kun valtaosaa seuraavista löytyy suomeksikin käänettynä.
Mielestäni Norjassa on todella paljon mielenkiintoisia kirjailijoita. Oikeastaan vasta tänne muutettuani olen tajunnut kuinka monet suosikeistani ovatkaan norjalaisia. Suomessakin tuntuu olevan käynnissä jonkinlainen Norja-buumi, kun uutta kirjallisuutta käännetään niin ahkerasti. Varsinkin dekkaristeja riittää. Itseäni vähän harmittaa, etten tunne useampia naispuolisia nykykirjailijoita. Tove Nilsen ja Linn Ullmann ovat niin suuria suosikkejani, että haluaisin tutustua muihinkin.
Olen jaotellut kirjailijoita tässä listassani reilun karskisti. Valtaosa lastenkirjailijoista on tietenkin kirjoittanut myös aikuisille, dekkaristit kirjoittaneet muutakin kuin dekkareita, runoilijat myös näytelmiä jne. Mutta tämä nyt on minun tekemäni jako ja tähän saatte tällä kertaa tyytyä.
Sen voisin toki vielä mainita, että kuten monet varmaan tietävätkin, on Norjassa kaksi virallista kieltä, bokmål ja nynorsk. Bokmål on yleisempi ja perinteisempi, aikoinaan tanskasta muovautunut kieli, jolla useimmat kirjailijoistakin kirjoittavat. Nynorsk on nimensäkin mukaisesti uudempi, ”norjalaisempi” norja, joka kehitettiin1800-luvulla kansallistunnossa erottamaan oma kieli tanskasta. Osa kirjailijoista, mm. Tarjei Vesaas, kirjoittaa nynorskiksi. Osa vanhoista parroista taas kirjoitti aikanaan jopa tanskaksi. Valtaosa käyttää kuitenkin bokmålia.
Alunperin ajatuksenani oli esitellä n. 20 mielestäni tärkeintä norjalaista kirjailijaa, mutta pikku hiljaa lista vain piteni ja piteni, kunnes hommalle oli lopulta vain pantava tylysti stoppi. Jos listasta yhä puuttuu joku mielestäsi tärkeä kirjailija tai jos olet jotakin näistä itse lukenut muista, että kommentit ja lisäykset ovat enemmän kuin tervetulleita! Lähteinäni olen käyttänyt mm. norjalaisia ystäviäni, kirjailijoiden omia nettisivuja sekä ystäväämme Wikipediaa. Virheet ovat silti yksin minun.
LASTENKIRJAILIJAT:
Norjalaisia kansansatuja à la Asbjørnsen & Moe
Satu hammaspeikosta-levy
Ivo Caprinon nukke-animaatioita sekä hammaspeikoista että kansansaduista
*Peter Christen Asbjørnsen (1812-1885) & Jørgen Moe (1813-1882) olivat yhdessä suunnilleen Norjan Elias Lönnrot (tai ehkä vielä osuvammin Norjan Grimmin veljekset). He kiersivät ympäri maata ja keräsivät talteen kansansatuja ja legendoja. Heidän työnsä ansiosta ovat monet vanhat tarinat yhä tuttuja nykylapsille. Useat tarinoista ovat tunnettuja myös Suomessa, joko täysin samanlaisina tai hieman muutettuina versioina. Nämä ovat niitä klassisia kertomuksia peikoista ja viisaista eläimistä tai talonpojista, jotka voittavat prinsessan rakkauden. Hienoja tarinoita, jotka muistuttavat, että kannon nokassa istuva vanha kerjäläinen saattaakin oikeasti olla haltija. Asbjørnsen & Moe vaikuttivat voimakkaasti myös norjan kielen kehitykseen. 1960-luvulla norjalainen nukkeanimaatio-taiteilija Ivo Caprino filmasi monista klassikkotarinoista myös ihania lyhytelokuvia.
*André Bjerke (1918-1985) oli palkittu ja erittäin monipuolinen kirjailija ja kääntäjä, joka kirjoitti lastenkirjojen lisäksi valtavasti runoja, dekkareita, esseitä sekä proosaa. Itselleni rakkain on kuitenkin lapsille suunnattu runokirja ”Moro-vers”. Jossakin vaiheessa täytyy tutustua herran muuhunkin tuotantoon, niin sympaattiselta mies vaikuttaa. Useissa lähteissä todetaan, että Bjerken kirjojen kantavia teemoja ovat mm. kaipuu lapsuuteen, humanismi ja huumori. Valitettavasti näyttää siltä, ettei hänen tuotantoaan ole suomennettu lainkaan. Bjerke on muuten myös kääntänyt norjaksi Tove Janssonin ”Kuka lohduttaisi Nyytiä?”-kirjan. Bjerkestä olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.
*Thorbjørn Egnerin (1912-1990) kirjat ovat suomessakin klassikoita, mutta itse en edes tiennyt, että mies on norjalainen ennen kuin tänne muutin. ”Hyppelihiiri Myökki-Pyökkimetsässä”, ”Kasper, Jesper ja Joonatan: Kolme iloista rosvoa” sekä ”Satu hammaspeikosta” olivat jo omassa lapsuudessani kovaa kamaa. Muistan myös niiden ihanat laulut, joita ainakin Elina Salo esitti suomeksi. Nyt aikuisena olen lukenut joitakin kirjoja uudelleen ja edelleen ne ihastuttavat. Huumori on loistavaa ja kirjoissa on hienoja moraalisia opetuksia (mm.kasvissyönnin puolesta). Egner on kirjoittanut myös paljon muita lastenkirjoja, joita ei suomennoksina löydy, sekä kääntänyt norjaksi kirjoja Nalle Puhista Katto-Kassiseen. Niin ja mies myös itse kuvitti omat kirjansa sekä sävelsi kaikki kirjoissa esiintyvät klassikoiksi nousseet laulut. Samaan aikaan työskenteli hän eri lehdissä, toimitti kouluille suunnattuja lukemistoja sekä oli aloittamassa radion lastentunteja. Melkoinen tapaus siis. Nykyisin Kristiansandista löytyy myös Kaardemumman kylä -huvipuisto, joka on tehty Egnerin piirrosten mukaan. Egnerin kirjojen teatteriversiot pyörivät jatkuvasti eri puolilla maailmaa ja sama Ivo Caprino, joka on kuvannut norjalaisia kansansatuja on tehnyt nukkeanimaatioita myös Egnerin kirjoista.
*Jostein Gaarder (1952) on Suomessakin kovin tuttu, ennen kaikkea filosofian historiaa käsittelevän nuorten kirjansa ”Sofian maailman” vuoksi. Mies on kirjoittanut useita muitakin lasten- ja nuortenkirjoja sekä muutaman aikuisille suunnatun teoksen. Norjassa sai viime vuonna ensi-iltansa Gaarderin saman nimiseen romaanin perustuva elokuva ”Appelsinpiken” ("Appelsiinityttö”), tosin elokuvan arvostelut eivät olleet kovinkaan ylistäviä. Vuonna 2006 nousi Norjassa kohu, kun Gaarder kritisoi voimakkaasti Israelin politiikkaa. Kohun jälkeen Gaarder onkin ollut julkisuudessa melko hiljaa. Gaarderista olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.
KLASSIKOT:
Bjørnsonin patsas Kansallisteatterin edessä
Collettin patsas Kuninkaanpuistossa
*Bjørnstjerne Bjørnson (1832-1910) on kirjoittanut sanat Norjan kansallishymniin ”Ja vi elsker dette landet”. Hän kirjoitti myös paljon näytelmiä, lyriikkaa ja proosaa sekä sai Nobelin palkinnon 1903. Monia teoksista on suomennettu mutta itse en ole lukenut mieheltä mitään. Bjørnson kuului Norjan kirjallisuuden ns. ”neljään suuren”, joihin laskettiin myös aikalaiset Ibsen, Kielland sekä Lie.
*Camilla Collettin (1813-1895) kirjaa ”Amtmandens Døttre” kutsutaan Norjan ensimmäiseksi moderniksi romaaniksi. Collett oli myös ensimmäisiä suuria norjalaisia naiskirjailijoita ja mm. Ibsen sai häneltä vaikutteita. Collett oli myös Norjan ensimmäisten feministien joukossa. Gustav Vigelandin Collettesta tekemä patsas löytyy nykyisin Oslon keskustasta Kuninkaanlinnan puistosta.
*Tänä vuonna juhlitaan Norjassa Knut Hamsunin (1859-1952) juhlavuotta, sillä miehen syntymästä on kulunut 150 vuotta. Hamsun on yksi norjalaisista Nobel-kirjailijoista, hän sai palkintonsa 1920. Miehen kuuluisimpia teoksia ovat mm. köyhästä taiteilijasta kertova kafkamainen ”Nälkä” sekä hieman mahtipontinen erämaan raivauksesta kertova ”Maan siunaus”. Vaikka mies on palkittu ja kansainvälisesti Norjan tunnetuimpia kirjailijoita on hän, toisen maailmansodan aikaisten natsisympatioidensa vuoksi, myös ristiriitaisimpia. Oslossa ei ole esimerkiksi yhtään katua, joka olisi nimetty hänen mukaansa, vaikka muuten keskustan kadut vilisevät tunnettujen norjalaisten nimiä. Hamsunista olen aikaisemmin kirjoittanut täällä, täällä, täällä ja täällä.
*Alexander Kielland (1849-1906) oli yksi ”neljästä suuresta” Norjan kirjallisuuden historiassa. Hän kirjoitti romaaneja, esseitä ja näytelmiä ja suomennoksiakin löytyy.
*Jonas Lietä (1833-1908) on suomennettu runsaasti. Hän oli myös yksi Norjan ”neljästä suuresta”.
*Sigrid Undset (1882-1949) voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1928. Hänen tunnetuin teoksensa on trilogia ”Kristiina Lauritsantytär”, joka kuvaa keskiaikaista Norjaa. Undset koreilee nykyisin myös norjalaisessa 500 kruunun setelissä.
UUDEMPI KIRJALLISUUS:
Supernaiivi sekä norjaksi että suomeksi
Berliininpoppelit
Jäälinna på norsk
Dinan kirjan kantena on nykyisin elokuvajuliste
*Ingvar Ambjørnsen (1956) on tunnetuin kirja-sarjastaan, jonka pohjalta tehtiin myös ”Elling”-niminen Oscar-ehdokkuudenkin saanut elokuva. Kirjoittanut myös nuortenkirjoja. Ambjørnsenin tuotantoa on myös suomennettu runsaasti.
*Lars Saabye Christensen (1953) on yksi monista runsaasti palkituista norjalaiskirjailijoista. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon hän sai 2002. Hänen tunnetuin teoksensa taitaa olla “Velipuoli”, jota on kehuttu kovasti Suomessakin, mutta miehen tuotanto on hyvin laaja ja käsittää myös runoja, lastenkirjoja, kuunnelmia sekä elokuva- että teatterikäsikirjoituksia. Itse en ole miehen tuotantoon tutustunut, mutta pian on kyllä pakko. Jostain syystä (katu-uskottavuus?) monet norjalaisista kirjailijoista soittavat myös rock-bändissä. Näin myös Christensen.
*Torgrim Eggen (1958) taitaa olla Suomessa tunnettu ennen kaikkea romaanistaan ”Sisustaja”. Itse en ole sitä vielä lukenut, mutta kirjaa on verrattu mm. Tuomas Vimmaan (jota en myöskään ole lukenut) sekä Bret Easton Ellisiin (jota sentää olen vähän lukenutkin! Jee! Vihdoin!) Ai niin ja myös Eggen on soittanut bändissä.
*Johan Harstad (1979) on uusi ja erittäin suosittu kirjailija, jota en ole vielä ehtinyt lukemaan, mutta olen antanut kehua itselleni hänen kirjaansa ”Buzz Aldrin - Taviksena olemisen taito”. Ilmeisesti hieman Erlend Loen tapaista huumoria. Myös muusikko.
*Jan Kjærstad (1953) on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon kirjallaan ”Oppdageren”, jota ei käsittääkseni ole vielä käännetty suomeksi. Saman trilogian avauskirja ”Viettelijä” sen sijaan on käännetty, mutta itse en ole ehtinyt vielä sitä(kään) lukea.
*Erlend Loe (1969) on tämän hetken tunnetuimpia norjalaisia kirjailijoita. Itsekin pidän miehestä kovasti, vaikka aivan uusinta kirjaa en olekaan lukenut, muut kyllä. Loen kirjoja on alettu nyt myös filmaamaan ahkerasti. Toissa vuonna pyöri elokuvateattereissa miehen esikoiskirjasta ”Naisen talloma” tehty suosittu komedia ja viime vuonna sai ensi-iltansa Loen lastenkirjoihin perustuva ”Kurt blir grusom”. Loe on itse koulutukseltaan elokuvakäsikirjoittaja ja on työskennellyt aikaisemmin Norjan elokuvainstituutissa. Omia suosikkejani Loen tuotannosta ovat ”Supernaiivi”, ”Doppler” sekä ”Maria ja José”, niin ja tietenkin ihanat ”Kurt”-kirjat, jotka on kuvittanut loistava Kim Hiorthøy (joka on muuten itsekin mielenkiintoinen ja monilahjakas kuvittaja-muusikko-kirjailija-valokuvaaja-tapaus). Alkuvuodesta Loe oli otsikoissa kun prinsessa Märtha Louisen mies kirjailija Ari Behn innostui haukkumaan Loen tuotantoa julkisesti. Loesta olen kirjoittanut aikaisemmin täällä, täällä ja täällä.
*Agnar Myklen (1915-1994) kuuluisin teos lienee ”Laulu punaisesta rubiinista”, jonka seurauksena 1950-luvulla Mykleä vastaan nostettiin syyte siveettömyydestä ja kirja vedettiin pois myynnistä. Kirjaa takavarikoitiin ja poltettiin myös Suomessa, koska teos oli ”sukupuolikuria ja yleistä moraalia loukkaava ja painovapauslain vastainen”. Itse olen lukenut kirjasta vain alun ja olihan siinä toki kunnon tekemisen meininkiä, mutta mielestäni kieli oli myös hyvin kaunista. Juonesta en valitettavasti muista mitään, sillä kirja tosiaan jäi aikoinaan kesken.
*Tove Nilsen (1952) on suuri rakkauteni. Erityisesti hänen kirjansa ”Halun matka” on todella hieno ja kaunis. Olen jo vuosia harmitellut, ettei Nilseniltä ole käännetty Suomeksi kuin kaksi kirjaa, mutta pian osaan onneksi niin hyvin norjaa, että lukaisen ne tuosta vaan alkukielellä! Viime syksynä kävin Litteraturhusessa (=oslolaisessa ihanassa Kirjallisuustalossa, josta löytyy mm. kirjakauppa, ravintola, kirjailijoiden työhuoneita ja jossa järjestetään päivittäin erilaisia kirjallisuustapahtumia) kuuntelemassa kun Nilsen puhui uusimmasta romaanistaan ”Vingetyven”, jonka päähenkilöitä ovat 15-vuotiaan tytön äiti sekä tätä tyttöä vakoileva keski-ikäinen mies. Sain Nilseniltä myös omistuskirjoituksen kunnon fanin tyyliin! Ihana nainen! Nilsen on myös moneen kertaan palkittu ja hänestä olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.
*Anne B. Radge (1957) on julkaissut yli 40 kirjaa. Hän on kirjoittanut myös lapsille ja voisi hän olla tuolla dekkaristienkin joukossa, mutta kuten jo varoitin, ovat nämä kirjailijoiden luokitteluni iloisen huterat. Radgen tunnetuimpia kirjoja on ”Berliininpoppelit”, joka taitaa olla Suomessakin melko suosittu. Itselläni se odottaa vielä tuolla yöpöydän parimetrisessä kirjapinossa. Radge on muuten hyvä ystävä toisen norjalaisen kirjailijan Unni Lindellin kanssa ja jossain vaiheessa luin lehdestä kuinka he kertoivat toimivansa toistensa hovilukijoina. ”Berliininpoppeleista” on tehty Norjassa myös tv-sarja.
*Aksel Sandemose (1899-1965) oli tanskalais-norjalainen kirjailija, joka kehitti ns. Janten lain, jonka ensimmäinen sääntö kuuluu: ”Älä luule että sinä olet jotakin”. Sääntö viisi kuuluu ”Älä luule, että tiedät enemmän kuin me”. Laki kuvaa erityisesti pienen paikkakunnan latistavaa ilmapiiriä.
*Dag Solstad (1941) on mieheni suosikkikirjailijoita. Häneltä on valitettavasti suomennettu vain kaksi kirjaa ”Romaani 1987” sekä ”Syyskuun 25. päivän aukio”, mutta Norjassa hän on eräs tunnetuimpia ja suosituimpia nykykirjailijoita. 1980-luvulla yritettiinkin lanseerata Norjan kirjallisuuden ”uudet neljä suurta”, joiden joukossa olivat Dag Solstad, Jan Kjærstad, Anne Karin Elstad sekä Herbjørg Wassmo.
*Linn Ullmannista (1966) kirjoittaminen täytyy aina aloittaa mainitsemalla, että hän on Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tytär. Kerrotaan se siis tässäkin. Ullmann opiskeli kirjallisuutta New Yorkissa, työskenteli myöhemmin toimittajana ja julkaisi esikoisromaaninsa ”Ennen unta” 1998. Nykyisin Ullmann toimii myös kommentaattorina Aftenposten-lehdessä. Hän on näkyvä hahmo norjalaisessa kulttuurikeskustelussa ja on naimisissa toisen norjalaisen kirjailijan Niels Fredrik Dahlin kanssa. Itse olen lukenut Ullmannilta tuon esikoisen sekä sitä seuranneen kirjan ”Kun olen luonasi”. Pidin molemmista valtavasti, vaikka en muistakaan niistä enää paljon (noloa...) Pitäisi ehtiä lukemaan loputkin Ullmannit. Näitä uskallan ehdottomasti suositella muillekin! Täällä Ullmann kertoo kiinnostavasti kirjoittamisprosessistaan. Ullmannista olen aiemmin kirjoittanut täällä ja täällä.
*Tarjei Vesaasia (1897-1970) on kutsuttu Norjan sotien jälkeisen kirjallisuuden tärkeimmäksi hahmoksi. Hän oli laajasti palkittu (mm. Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinto) ja oli ilmeisesti myös vahva Nobel-ehdokas vähän ennen kuolemaansa. Hänen kuuluisin kirjansa on ”Jäälinna”, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen kaunis, psykologinen ja mystinenkin tarina. Norjassa on jaettu vuodesta 1964 lähtien vuosittain ”Tarjei Vesaas debutantpris”-palkinto vuoden parhaalle esikoiselle. Myös Vesaasin vaimon Halldis Vesaas oli tuottoisa kirjailija. Vesaasista olen kirjoittanut täällä ja täällä.
*Herbjørg Wassmo (1942) on myös yksi näitä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla palkittuja kirjailijoita (joka toinen näistä taitaa olla). Hänen tunnetuin kirjansa on luultavasti ”Dinan kirja”, josta on tehty suosittu elokuvakin. Leffan olen nähnyt, kirjan lukenut suunnilleen puoleen väliin, siellä se odottaa yöpöydällä kasassa muiden keskeneräisten kanssa... Uusin suomennos on ”Lasi maitoa, kiitos”, joka kertoo nuoresta liettualaistytöstä seksiorjana Norjassa .
*Hanne Ørstavik (1969) on ahkerasti palkittu Pohjois-Norjalainen kirjailija, joka tuntuu keskittyvät erityisesti ahdistaviin aihisiin. Itse olen lukenut vain romaanin ”Rakkaus”, joka kyllä pisti itkettämään kerotessaan heitteille jätetystä pienestä pojasta. Uusin suomennos kertoo nuoresta papista, joka joutuu lohduttamaan kyläyhteisöä nuoren naisen itsemurhan jälkeen. Ei siis kovin hilpeitä aiheita, mutta ehdottomasti lukemisen arvoista! Ørstavikista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.
DEKKARISTIT:
Norjalaisia dekkareita
*Kjell Ola Dahlin (1958) kirjan sain juuri lahjaksi, mutta vielä en ole ehtinyt sitä lukea. (Ennen kuin olin ehtinyt aloittaakaan oli tyttäreni repinyt kirjan viimeisen sivun pois. Ei niin tehdä, jos kyseessä on dekkari! Ilkeä pieni kirppu ei halua kertoa minulle kuka murhasi hovimestarin! No, löysin sivun onneksi ja teippasin sen talteen.) Juu, tämän enempää en osaa tästä dekkaristista kertoa paitsi, että palkinto vuoden parhaasta rikosromaanista on tällekin joskus tullut.
*Karin Fossum (1954) sai 2000 Suomen dekkariseuran kunniakirjan ja on monien muidenkin tahojen arvostama ja palkitsema rikoskirjailija. Itse en ole ehtinyt Fossumia vielä lukemaan. Viime vuonna Norjan teattereissa pyöri Fossumin kirjaan ”De Gales Hus” perustuva elokuva.
*Monilla norjalaisilla nykykirjailijoilla on mielenkiintoinen tausta. Esimerkiksi suosittu dekkaristi Anne Holt (1958) on Norjan entinen oikeusministeri. Holt on täällä hyvin suosittu ja ilmeisesti melkoisen tunnettu siellä Suomessakin. Minua Holt ei kuitenkaan vakuuttanut. Vaikka häntä kutsutaan feministiseksi rikoskirjailijaksi on esimerkiksi ruotsalainen Liza Marklund mielestäni samassa lajissa paljon parempi. Kuten monet muutkin rikoskirjailijat tänä päivänä keskittyy Holtkin yhteiskunnallisiin aiheisiin. Tänä keväänä on Norjassa noussut kohu, kun aikaisemmin arvostettuna pidetty ”Fritt Ord” (”Vapaa sana”) -palkinto annettiin yllättäen erittäin homovastaiselle taholle. Avoimesti homoseksuaali Anne Holt on ottanut osaa tapauksen synnyttäneeseen keskusteluun sekä kertonut, että hänen seuraava kirjansa teema tulee olemaan homoihin kohdistuvat viharikokset. Holtista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.
*Unni Lindelliä(kään) (1957) en ole vielä lukenut, mutta hän on suomeksikin käännetty erittäin suosittu ja tuottelias (lähes 50 kirjaa) rikoskirjailija, joka on kirjoittanut myös useita lastenkirjoja.
*Jo Nesbø (1960) on oma suosikkidekkaristini. Ennen kirjailijan uraansa oli Nesbø sekä suosittu rock-muusikko että pörssimeklari. Nykyisin hän taitaa olla jonkinlainen seksisymbooli ja Norjan palvotuimpia (ja palkittuja) kirjailijoita sekä muutenkin sympaattisen miehen maineessa (lahjoitti mm. yhden kirjansa tuotot lasten lukutaitokampanjaan). Nesbøn rikosromaanien päähenkilö on klassistakin klassisempi viinaan menevä yksinäinen poliisi-reppana Harry Hole, mutta kirjat ovat kliseisyydestään huolimatta erittäin viihdyttäviä ja koukuttavia ja kuten niin monet dekkarit nykyisin, käsittelevät nämäkin monia yhteiskunnallisia ongelmia. Koska tarinat myös tapahtuvat Oslon keskustassa, saan täällä asuvana miljöön kuvauksestakin pieniä kiksejä. Nesbø on kirjoittanut myös lastenkirjoja, joista suosituin taitaa olla ”Tohtori Proktorin pierupulveri”. Nesbøstä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.
*Myös Gunnar Staalesen (1947) on näitä n.50 kirjaa julkaisseita supertuotteliaita dekkaristeja. Hän on kirjoittanut myös paljon teatterille ja radiolle.
NÄYTELMÄKIRJAILIJAT:
Holbergin patsas Kansallisteatterin kupeessa
Ibsenin patsas saman Kansallisteatterin edessä
Ibsen-päiväkirjani ja Nemi-lehdessä julkaistu Ibsen-paperinukke
*Kaikista suomentamatta jätetyistä norjalaisista kirjailijoista harmittaa itseäni eniten se, ettei kukaan ole kääntänyt meille Jon Fossea (1959). Fosse on keskittynyt erityisesti näytelmien kirjoittamiseen, mutta on julkaissut myös paljon proosaa, runoja, lastenkirjoja sekä esseitä. Fossea on käännetty yli 40 kielelle, mutta niin vaan suomi on jäänyt välistä, kenties siksi, että Fosse kirjoittaa nynorskiksi. Mainetta ja palkintojakin on riittänyt ja Norjan lisäksi myös monissa muissa maissa on Fosse erittäin arvostettu näytelmäkirjailija. Jossain vaiheessa hän oli Euroopan suositui, kun näytelmät pyörivät lakkaamatta jossakin päin maailmaa. Joku onkin lohkaissut, että Fosse on ”parasta mitä Norjalle on tapahtunut sitten Ibsenin.” Myös Suomessa on esitetty hänen näytelmiään jonkin verran, en sitten tiedä kuka ne on suomentanut, kenties ohjaajat itse. Olen lukenut Fossea itse vain hiukan, koska nynorsk ei ole omia vahvoja puoliani, mutta lukemani perusteella Fosse on hyvin mielenkiintoinen, minimalistinen ja hieman absurdi (vai johtuuko tämä vain kielivaikeuksistani?). Fossea onkin verrattu mm. Samuel Beckettiin.
*Ludvig Holberg (1684-1754) oli esseisti ja filosofi, mutta ennen kaikkea yksi Norjan tunnetuimpia näytelmäkirjailijoita. Ja Tanskan. Mies syntyi Norjassa, mutta asui pitkään Tanskassa ja ilmeisesti edelleen kumpikin kansa kutsuu häntä omakseen. Holbergiä pidetään modernin norjalaisen / tanskalaisen kirjallisuuden perustajana ja erityisen tunnettu hän on näytelmistään. Tiedättekö muuten mistä Suomessakin käytetty sanonta ”Miksi Jeppe juo?” tulee? No, Holbergin ”Jeppe”-nimisestä näytelmästä tietenkin! Kävin viime vuonna katsomassa sen Norjan kansallisteatterissa ja yritin sitä ennen lukea näytelmänkin, mutta sen verran vanhanaikaista tuo ”moderni” teksti oli, ettei norjalainen miehenikään tunnistanut kaikkia sanoja. ”Jeppe” on siis komedia, joka kertoo juoposta, jonka kustannuksella rikas mies päättää pilailla. Kun juopporetku sammuu katuojaan, kuljettaa kroisos tämän kotiinsa ja Jepen herätessä käyttäytyy kuin tämä olisikin oikeasti rikas ja kroisos itse tämän palvelija. Tätä leikkiä jatketaan siihen asti, että Jeppe taas sammuu, jolloin rikas mies kuljettaa hänet takaisin katuojaan. Hiukka julmaa siis. Tuo lentävä lause taas tulee Jepen pitkästä monologista, jossa tämä tilittää syitä sille miksi hän juo.
*Jos minun tulisi valita vain yksi norjalainen kirjailija, johon kaikkien pitäisi tutustua, olisi se ehdottomasti Henrik Ibsen. Hän ei todellakaan ole klassikko turhan tähden. Ibsenin filosofiset ja tarkkanäköiset näytelmät ovat hienoja luettuina sellaisenaan, mutta tietenkin parhaita nähtyinä teatterissa, hyvän näyttelijätyön parissa. Hienon "Nukkekodin" tuntevat tietenkin kaikki, mutta sen lisäksi myös useat muut näytelmät, kuten ”Rosmersholma”, ”Villisorsa”, ”Hedda Gabler” tai ”Peer Gynt” kannattaa lukea! ”Villisorsan” klassisessa lainauksessa sanotaan, että jos otat ihmiseltä pois hänen elämänvalheensa, tulee hänestä onneton. Tämän teeman ympärillä monet näytelmistä pyörivätkin. Ihmisten erilaiset elämänvalheet ja niistä seuraavat onnettomuudet järisyttävät ja aina jostakin löytyy uhri (yleensä nainen tai lapsi), joka joutuu maksamaan kovan hinnan hienostelevien ja ylimielisten miesten päälle päsmäröinnistä. Näytelmät lähtevät liikkeelle hyvin tavallisista elämäntilanteista, mutta käsittelevät samalla suuria filosofisia kysymyksiä: Miten elää rehellisesti? Kuinka olla tuhoamatta toisia? Miksi hyvää tarkoittavat usein aiheuttavat pahaa? Näytelmien ohella Ibsen julkaisi myös yhden runokokoelman, jonka runoista erityisesti "Terje Vigend" on noussut klassikoksi Jos joskus pystyisin, niin Ibseniä haluaisin opiskella enemmänkin. Oslon yliopistossa onkin oma ”Ibsen-studies” -tiedekuntansa, jonne haaveilen joskus päätyväni. Vuonna 2006 vietettiin Norjassa suurta Ibsen-juhlavuotta, kun miehen kuolemasta tuli kuluneeksi sata vuotta. Kansallisteatterissa taas järjestetään kansainvälinen Ibsen-festivaali joka toinen vuosi. Oslon keskustassa taas sijaitsee suloinen Ibsen-museo, josta voi ostaa erilaista Ibsen-krääsää, kuten päiväkirjoja sekä Ibsen-sitaateilla koristeltuja kyniä. Niin ja Oslon pääkatu Karl Johan gatehan on päällystetty noilla samoilla sitaateilla. Täällä Ibsen on siis edelleen erittäin hip ja pop ja mielestäni ansaitsee ollakin! Ibsen.net on aarrearkku kaikille Ibsen-faneille. Itse olen kirjoittanut miehestä aikaisemmin täällä ja täällä.
RUNOILIJAT:
Levyllinen Bjørneboeta
*Jens Bjørneboeta (1920-1976) pidetään yleisesti yhtenä Norjan tärkeimmistä kirjailijoista. Hän oli näkyvä hahmo kulttuurikentällä ja kirjoitti paljon proosaa, runoja, näytelmiä ja esseitä. Kuuluisimpia teoksia on mm. romaani ”Jonas”, joka käsittelee koulumaailman julmuutta ja vaihtoehtoista pedagogiikkaa. Mieheni eräs rakkaimpia LP-levyjä on äänite, jossa Bjørneboe itse lukee omia runojaan. Koska norjalainen kirjallisuuden kenttä näyttää olevan loppujen lopuksi melko pieni ja sisäsiittoinen (jokainen on jonkun vaimo, ystävä tai lapsi) on myös Bjørneboella suhteensa, hän oli toisen suositun kirjailijan André Bjerken serkku. Bjørneboe kärsi koko ikänsä masennuksesta ja hyvin nuoresta iästä lähtien myös alkoholismista ja teki lopulta itsemurhan. Bjørneboeta löytyy myös suomeksi käännettynä ja hänestä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.
*Arne Garborg (1851-1924) kirjoitti useammankin romaanin, mutta itse olen tutustunut vain hänen ”Haugtussa”-nimiseen runokokoelmaansa, jonka Edvard Grieg on säveltänyt myös laulusarjaksi. Mieheni pitää tuosta runosta ja sävellyksestä niin paljon, että tyttäremme toinen nimikin on valittu runossa seikkailevan maagisia kykyjä omaavan paimentytön mukaan. Ja kyllähän se kaunis onkin, sekä runo että laulusarja. (Ja itse nimi ja vauvakin tietysti.) Garborgia on aikoinaan käännetty myös suomeksi.
*Rolf Jacobsen (1907-1994) oli norjalaisen runouden ensimmäisiä modernisteja. Hän käsitteli töissään paljon teknologian ja luonnon vastakkainasettelua ja häntä kutsuttiinkin Norjan ”Vihreäksi runoilijaksi”. Käännetty yli 20 kielelle, mutta ei suomeksi. Jacobsenista olen kirjoittanut täällä.
*Myöskään Jan Erik Voldia (1939) ei ole käännetty suomeksi, mutta hän on eräs Norjan tuotteliaimpia ja tunnetuimpia runoilijoita (kirjoittanut myös proosaa, esseitä, kuunnelmia jne.)
SARJAKUVAT:
Nielsenin sarjakuvia
Nielsenin sarjakuvia elokuvan muodossa
Nemi ja Pondus
*Lisa Myhren (1975) ”Nemi” on suomessakin niin suosittu, ettei se paljon esittelyjä kaipaa. Pidän itsekin kovasti. Myhrestä olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.
*Grete Nestor (1968) & Norunn Blichfeldt Schjevven aloittivat ”Zofies verden” -sarjakuvansa parin kuukauden projektina, mutta päätyivät supersuosituiksi ja kokopäiväisiksi sarjakuvataiteilijoiksi. Kuvituksena taiteilijat käyttävät vanhoja 50-lukuhenkisiä sarjakuvia tyyliin ”Rip Kirby” ja ”Juliet Jones”, mutta kirjoittavat puhekupliin uuden dialogin, joka on yleensä jotakin törkeää, ironista, häpeilemätöntä ja hillittömän hauskaa. Voin hyvin kuvitella, että tämä sarjakuva iskisi suomalaisiinkin, jos se käännettäisiin.
*Christopher Nielsen (1963) on mieheni lempisarjakuvataiteilijoita. Minuun Nielsen ei täysin itke. Ehkä aavistuksen verran liian robertcrumbmainen makuuni, siis kaikki se naiminen ja holtiton meno. Mutta on osa sarjakuvista toki hyviäkin. Nielsenin hahmoihin perustuu myös Suomessakin levityksessä ollut huumeriippuvaisesta sirkusnorsusta kertova animaatioelokuva ”Free Jimmy”. Se oli ainakin hauska, suosittelen!
*Kuten ehkä on jo tullut selväksi John Arne Sæteøy (1965), taiteilijanimeltään Jason, on eräs lempisarjakuvataiteilijoitani. Häntä on käännetty suomeksikin, tosin monet stripeistä eivät käännöstä edes kaipaa, koska niissä ei juurikaan puhuta. Osa Jasonin töistä on vain hassuja ja vitsikkäitä, mutta omia suosikkejani ovat pitkät filosofiset tarinat, joissa käsitellään usein kuolemaa, lapsuutta, yksinäisyyttä tai aikamatkailua. Melko usein tarinat täytyy lukea pariin kertaan ennen kuin ymmärtää mitä niissä todella tapahtui. Jasonista olen kirjoittanut täällä ja täällä.
*Frode Øverlin piirtämä ”Pondus” on tällä hetkellä Norjan kenties suosituin sarjakuvahahmo. Kaljaa juova jalkapallohullu on sympaattinen ja hauskakin, mutta ehkä hieman liian äijämäinen omaan makuuni.
FILOSOFIT:
*Vuoden alussa kuollut Arne Næss (1912-2009) oli Norjan tärkein filosofi ja syväekologia-termin sekä -liikkeen isä. Næss aloitti kielifilosofian ja tieteenfilosofian piirissä, mutta keskittyi lopulta erityisesti ympäristöfilosofiaan. Häneen syvästi vaikuttaneita filosofeja olivat mm. Spinoza ja Gandhi sekä toisaalta buddhalainen uskonto. Rachel Carsonin kirja ”Hiljainen kevät” oli hänelle myös tärkeä. Næssin omia pääteoksia olivat kielifilosofinen "Interpretation and Preciseness" sekä ”Ekologia, yhteiskunta ja elämäntapa” vuodelta 1973. Næss oli paitsi teoreettinen myös hyvin käytännöllinen filosofi ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka otti osaa mielenosoituksiin ja omaksui käyttöönsä gandhilaisen väkivallattoman vastarinnan. Næss oli aikoinaan myös Norjan Vihreän puolueen ehdokkaana. Næss harrasti myös vuorikiipeilyä. Täältä voi muuten lukea Jens Bjørneboen hauskan ja hyytävän kertomuksen siitä kuinka hän ja Arne Næss ”valloittivat” NATOn tukikohdan (englanniksi).
*Peter Wessel Zapffe (1899-1990) on mielenkiintoinen tapaus. Pääteoksessaan ”Om det tragiske” mies esittelee perusajatuksensa. Zapffen pessimistisen, mutta mielestäni myös hyvin sympaattisen teorian mukaan ihmiskunnan perusongelma on se, että me olemme syntyneet maailmaan varustettuina ylikehittyneillä kyvyillä. Ymmärrys ja itsetietoisuus eivät yksinkertaisesti sovi luontoon. Ihmisen mieli vaatii oikeutusta ja maailmanselityksiä, mutta luonto ei voi meille tällaisia tarjota. Sen sijaan, että keskittyisimme elämäämme ihmmisinä, me haluamme tietää mikä on elämän tarkoitus tai mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Zapffen mukaan on tragedia, että ihmiset käyttävät valtaosan ajastaan yrittämällä olla jotakin muuta kuin ihmisiä. Ihmisys sinänsä on tämän vuoksi paradoksi. Itse ainakin aion tutustua Zapffen ajatuksiin tarkemminkin, vaikkei miestä valitettavasti ole suomennettu lainkaan.
LOPUKSI:
Lopuksi on pakko kiittää vielä kääntäjiä. Ainakin Tuula Tuuva, Outi Menna, Tarja Teva, Katriina Savolainen, Viljo Kiuru sekä Katriina Huttunen ovat suomentaneet kiitettävän määrän norjalaista kirjallisuutta luettavaksemme. Tusen takk!
In the beginning of my blog I wrote about Maurice Sendak's lovely book "Where the Wild Things Are" and I mentioned that Spike Jonze was making a movie about it. Well now you can see a trailer here. I can't wait to see the film!
Mielestäni minä rakastan sinua epätäydellisellä ja aika itsekkäällä tavallani. Ja joskus uskon, että sinä rakastat minua rettelöivällä, tunnekuohuisella tavallasi. Uskon aivan yksinkertaisesti, että me rakastamme toisiamme. Maallisella ja epätäydellisellä tavalla. (Suom. Risto Hannula)
Näin Ingmar Bergmanin näytelmän ”Kohtauksia
eräästä avioliitosta” (”Scener ur ett äktenskap”)
ensimmäisen kerran teatterissa kauan sitten teini-ikäisenä,
jolloin itselläni ei tienkään ollut vielä
minkäänlaista kokemusta parisuhteesta. Seuraavan kerran
katsoin Bergmanin itsensä ohjaaman tv-sarjan suunnilleen niihin
aikoihin jolloin tein eroa kymmenen vuotta kestäneestä
avoliitostani. Nyt kun vihdoin luin itse kirjan olen taas elämässäni
rakastuneessa söpöilyvaiheessa. Vaikka elämäntilanteeni
ovat vaihdelleet ja vuodet tuoneet mukanaan jopa pienen hitusen
viisautta, olen joka kerta näytelmään törmätessäni
ollut yhtä hämmentynyt Bergmanin viisaudesta ja
tarkkanäköisyydestä.
Miksi juuri sinä ja minä
voisimme välttyä nöyryytyksiltä ja
katastrofeilta?
I think I'm becoming an Ibsen-fan. I have read ”A Doll's house” many times but now it was a first time for me to read something else. This time something else was ”The Wild Duck” (”Vildanden”, ”Villisorsa”) and I must say I really enjoyed it! After couple of weeks I'm going to see it in theatre (Not in Helsinki but in Oslo) and I'm really waiting for it.
Ibsen's writing is so very clear and pure. He writes only what's necessary and with couple of sentences he can express huge moral questions.
What's interesting ”The Wild Duck” is totally opposite to ”A Doll's house”. In ”A Doll's house” Ibsen wants to wake us up, show us our life-lies and shake us so that we would stop living in a dream world. Then again, in ”The Wild Duck” he asks if human really is capable to live without his lies? Is it always good to know the truth? Can we handle it? What if we are simply happier with our lies? Interesting. I'll write more about it after seeing the show.
Tämän viikon ihana kirja oli entisen lukiotuttuni Eeva Kempin toimittama "Puheenvuoroja Klitsusta". Helsinkiläinen Kellariteatteri täytti viime vuonna 50 vuotta ja sen kunniaksi julkaistiin tämä artikkelikokoelma, jossa vanhat kellariteatterilaiset (=klitsulaiset) muistelevat teatteriaan. Aivan ihana kirja! Osittain innostukseni johtuu siitä, että kirjan viimeisiltä sivuilta löytyy myös minun nimeni. Kirjassa on nimittäin lueteltu kaikki Kellariteatterin entiset jäsenet ja siellä Matti Pellonpään, Esko Salmisen ja Irina Krohnin joukossa olen myös minä. Olin nimittäin itsekin mukana Kellariteatterin toiminnassa vuosituhannen vaiheessa.
Kirjassa kerrotaan kuinka Kellariteatteri (tuolloin vielä Helsingin Nuorisoteatteri) perustettiin 1956 lähinnä siksi, että nuoriso haluttiin pois kaduilta turvallisen teatteriharrastuksen piiriin. Teatterin alkuvuosina nuoret, eli teatterin tekijät väänsivätkin usein kättä nuorisotyölautakunnan kanssa siitä, minkälaisia esityksiä ja minkälaista toimintaa teatterin piirissä oli lupa tehdä. Erimielisyyttä syntyi, kun kaikille ei ollut selvää oliko teatterin ensisijainen tarkoitus antaa taideopetusta vai kasvattaa nuorista vastuuntuntoisia kansalaisia. Vuosien myötä nuoret saivat kuitenkin vallan itselleen ja nykyisin teatteria tosiaan johtavat itse Kellariteatterin jäsenet eli näyttelijät, ohjaajat, valosuunnittelijat ja puvustajat ja heistä koostuva hallitus. Osa Kellariteatterin lumoa on juuri tämä: lupa ja vapaus jokaisen tehdä ja kokeilla kaikkea. Tämän päivän Kellariteatterissa tekijät saavat itse käsikirjoittaa ja ohjata, sillä teatterilla ei ole minkäänlaista taiteellista johtoa. Sen seurauksena esitykset ovat tasoltaan hyvinkin vaihtelevia, mutta toisaalta teatterista löytyy käsittämätöntä intoa ja rohkeutta tehdä hyvin monipuolisesti taidetta.
Kirjassa valotetaan hyvin Kellariteatterin suhdetta Ylioppilasteatteriin, Teatterikorkeakouluun ja muihin taideinstansseihin ja täytyy todeta, että hyvin monet tämän päivän ammattitaiteilijoista ovatkin aloittaneet uransa Kellariteatterista. Melko suuri osa heistäkin joiden kanssa itse oli pääsykokeissa vuonna 1999 toimii tänä päivänä ammattilaisina teatterin alalla. Kirjassa pohditaankin erittäin paljon Kellariteatterin identiteettiä. Kuten Lija Laine kirjoittaa:
Kellariteatteri on harrastajateatteri. Se on puoliammattimainen tai ammattimaisesti toimiva, mutta kuitenkin harrastajateatteri. Se on harrastajien paikka. Heidän, joista tulee ammattilaisia ja heidän, jotka rakastavat teatteria harrastuksena
Monet kirjoittajista muistavat Kellariteatterista nimenomaan vapauden tehdä ja oppia ja toisaalta sen suuren innostuksen, antaumuksen ja korkean työmoraalin, jolla harrastajat teatteria tekevät. Myös itse opin Kellariteatterista jotakin oikeasti tärkeää. Ensimmäistä kertaa todella oivalsin ja ymmärsin miten paljon maailmassa tehdään työtä, joka ei koskaan näy minkäänlaisissa tilastoissa. Olin mukana "Loistavat tähdet" -nimisessä näytelmässä, joka oli kestoltaan kolme tuntia ja jota esitettiin yhden syksyn ajan neljä kertaa viikossa. Siihen päälle harjoitukset, esityksiin valmistautumiset ja jälkeenpäin teatterin siivoaminen. Ja tämä kaikki siis opiskelujen tai työpäivän jälkeen, palkatta. Tapasin ihmisiä, jotka olivat paperilla työttömiä, mutta jotka samaan aikaa tekivät teatterilla töitä kuusi tai seitsemän päivää viikossa n.15 tuntia päivässä. Tapasin ihmisiä, jotka nukkuivat teatterilla tai laihtuivat hälyyttävästi, koska innostuksissaan unohtivat syödä. Tapasin ihmisiä, jotka työskentelivät kuukausikaupalla ympäri vuorokauden ja aivan ilman palkkaa ja jotka samaan aikaan todellakin virallisesti luokiteltiin "työttömiksi". Monet noista innokkaimmista taiteilijoista ovatkin sittemmin onneksi päätyneet ammattilaisiksi ja saavat nykyisin jo palkkaakin, mutta kaiken kaikkiaan tuon kokemuksen jälkeen aloin ymmärtää ja nähdä tuota näkymätöntä työtä yhtäkkiä kaikkialla ympärilläni. Ja opin suhtautumaan tilastoihin erittäin kriittisesti.
Tuon syksyn jälkeen opin arvostamaan myös omaa työhistoriaani. CV:ssäni vapaaehtoistöiden lista on vähintään yhtä pitkä ja vivahteikas kuin virallisten työpaikkojen määrä. Kaikki nuo ilmaiseksi tehdyt työtunnit, jotka olen tehnyt vain puhtaasta rakkaudesta taiteeseen, tarpeesta parantaa maailmaa tai halusta viettää aikaani hauskojen ihmisten kanssa, tuon kaiken saattoikin yllättäen käyttää hyödyksi työnhaussa.
Mutta mikä vielä tärkeämpää, tuo kaikki opetti ja kasvatti minua loppujen lopuksi enemmän kuin koulussa tai yliopistossa vietetyt tunnit. Kellariteatterista olen löytänyt yhden parhaista ystävistäni, siellä olen saanut pitää hauskaa, kokea yhteenkuuluvuutta ja onnistumisen elämyksiä, olen tajunnut, että epäonnistuneesta esityksestä oppii enemmän kuin onnistuneesta koskaan, olen löytänyt rohkeutta ja luottamusta, saanut ison määrän kauniita muistoja ja nauranut, itkenut, tanssinut, laulanut ja hyppinyt, olen tuntenut niin pakahduttavaa onnentunnetta ja kiitollisuutta, että yhä nytkin, vaikka Kellariteatteri-ajoistani on jo vuosia, olen identiteetiltäni ehdottomasti klitsulainen ja valmis vannomaan sen kauniin, pienen, pimeän kellarin nimeen. Juuri tällaisten asioiden vuoksi on ihan hirveän mukavaa olla olemassa. Juuri tällaisissa asioissa maailma toimii niin täydellisen hienosti, että mikään ei pelota. Maailmassa riittää nuoria innokkaita ja ahkeria teatterintekijöitä ja minä toivon heille kaikille kaikkea hyvää. Pitäkää Klitsusta huolta!
Tämä näytelmä syntyi turhautumisesta ja väsymisestä seksuaalisen väkivallan loputtomaan toistumiseen. Olin lukenut Slavenca Drakulicin kirjoja Bosnian sodasta enkä voinut käsittää, miten on mahdollista, että 90-luvun moderni Eurooppa on katsonut sivusta raiskauskeskitysleirien toimintaa.
Samoihin aikoihin ilmestyi Kirsti Härkösen Kunniallisen naisen taakka, joka käsittelee seksuaalista väkivaltaa Turkissa tänä päivänä. Tänään. Nyt. Juuri tällä hetkellä raiskataan jossain mies tai nainen siksi, että tämä on ollut eri mieltä, sanonut väärän sanan väärässä paikassa tai edustaa väärää uskontoa tai kansallisuutta. Tai vain siksi että edustaa sukupuoltaan. Miten sellaisten tekojen annetaan yhä tapahtua? Mikseivät ulkopuoliset maat / ihmiset / kansat / järjestöt puutu asiaan enemmän? Millaiset olosuhteet mahdollistavat seksuaalisen väkivallan käytön niin, etteivät tekijät joudu edesvastuuseen?
Sofi Oksasen näytelmä "Puhdistus" on hieno kirja. Luin sen siis nimenomaan kirjana, näytelmää en tänä keväänä ehtinyt näkemään, mikä tietenkin harmittaa. Ilmeisesti näytökset kuitenkin jatkuvat elokuussa, joten kenties silloin.
Kirjansa esipuheessa Oksanen kertoo näytelmän syntyyn liittyviä ajatuksiaan, käy läpi sitä miksi hän kirjoitti juuri tämän tarinan ja miksi juuri näytelmän muodossa. Oksanen mainitsee Slavenca Drakulicin kirjat, joista itsekin kirjotin täällä. Hirveää luettavaa ja tärkeää luettavaa. Kertomuksia joiden jälkeen tekee mieli oksentaa ja mielessä on nimenomaan kysymys: Miksi tällaista annetaan tapahtua täällä, Euroopassa, tänään? (Kirsti Härkösen kirjaa en ole itse lukenut, vaikka luinkin Anna-Leena Härkösen hänestä kirjoittaman kirjan "Loppuunkäsitelty". Rankka kirja sekin.)
Oksanen tuo tapahtumat vielä hieman Turkkia ja Bosniaa lähemmäs kuvatessaan näytelmässään Viron historiaa ja nykypäivää, sitä kuinka naisiin kohdistuva väkivalta ei ole vuosikymmenien kuluessa juurikaan muuttunut.
Suunnitelmallinen ja järjestelmällinen seksuaalisen väkivallan käyttö, sillä uhkailu ja sen käyttäminen kidutuskeinona on yksi sotametodi – on aina ollut. Sen keinot ovat olleet samat vuosisadasta ja maasta toiseen. Vihollisen naisen raiskaaminen ja häpäisy on ollut tapa pyrkiä hävittämään kokonaisia kulttuureja ja kansallisuuksia, mutta miten tämä barbaarinen tapa on yhä elossa ja voi hyvn? Ehkä osittain siksi, että sota-aseena se on äärimmäisen tehokas ja edullinen. Se ei tarvitse teknistä kehittelyä eikä siihen kulu rahaa. Se myös tehoaa jokaiseen ihmiseen ja on näppärä keino pitää yllä miehitysvaltaa, sillä sen seuraukset jatkuvat, vaikka maahan olisi saatu virallisesti rauha. Alistettu, murtunut ihminen ei todennäköisesti kapinoi. Häväistyä kansaa on helppo hallita.
Oksanen halusi kirjoittaa aiheesta nimenomaan nätytelmän, koska "seksuaaliseen väkivaltaan liittyy olennaisesti häpeä ja katseen häpeä ja teatteriin puolestaan kuuluu olennaisesti kollektiivinen katse." Tarina toimii kuitenkin myös luettuna. Ja tarina siis nimenomaan toimii. Aihe on vaikea ja raskas, mutta tarina on erittäin hyvin kirjoitettu ja yhteydet eri hankilöiden välillä perusteltuja. Tarinassa ei ole mitään liikaa, toisin kuin ehkä joissakin Oksasen romaaneissa. Pidin myös näytelmän lopusta, vaikka (kuten täällä aiemmin kerroin) en erityisesti pitänyt "Stalinin lehmien" tai "Baby Janen" lopuista. Nyt Oksasen tarina oli kuitenkin kompakti ja erittäin toimiva. Haluaisin todellakin nähdä sen myös teatterin lavalla.
Olen iloinen, että maassamme on sellaisia nuoria taiteilijoita kuin Oksanen, ihmisiä joilla on oikeasti jotakin sanottavaa. Ihmisiä, jotka haluavat taiteen kautta herättää keskustelua tai nostaa esiin vanhoja kipupisteitä. Oksasen aiheet ovat isoja. Ihailen hänen rohkeuttaan kirjoittaa, vaikka mahdollisuus astua harhaan on suuri. Tällaisista aiheista ei ole helppoa tehdä taidetta. Tällaisiin aiheisiin liittyvää taidetta ei ole myöskään helppoa ottaa vastaan. Helposti herää myös kysymys, miksi minä lukijana tai teatterin yleisössä haluan kokea jotakin tällaista? En tiedä. Ehkä siksi, että olen siinä onnellisessa asemassa, että minulle tämä on "vain" taidetta.
Tällä hetkellä elämässäni olen henkisesti suhteellisen hyvinvoiva. Olen turvassa ja olen terve. Olen aikuinen. Jos minä en pysty ottamaan vastaan tällaista taidetta, niin kuka pystyy? Jos minä suljen silmäni tällaiselta todellisuudelta niin kuka enää jää katsomaan? Minä olen nimenomaan siinä asemassa, että minun velvollisuuteni on uskaltaa katsoa ja nähdä. Ahdistua ja raivostua ja itkeäkin. Sillä jos minä en pysty sitä tekemään niin kuka pystyy?
On kirjoja joita en ole voinut lukea loppuun. Anna Politkovskajan "Toinen Tshetshenian sota" oli sellainen. Ensin ajattelin, että pidän lukemisesta vain hetken taukoa, mutta pian minun oli myönnettävä itselleni, että en enää halunnut koskea koko kirjaan. Sitä paitsi en ole edelleenkään nähnyt Pirjo Honkasalon elokuvaa "Melancholian 3 huonetta". Näin kerran lyhyen pätkän enkä sen jälkeen saanut katsotuksi koko elokuvaa, vaikka yritin.
Tätä tematiikkaa olen miettinyt paljon. Missä menee minun rajani? Kuinka paljon jaksan tietää? Tämä kysymys nousee esille ennen kaikkea taiteen suhteen. Olen lukenut mapeittain Amnestyn raportteja ja pystynyt silti toimimaan. Olen oppinut hirveitä asioita ja pystynyt silti kertomaan nuo tarinat eteenpäin rauhallisesti ja asiallisesti. Mutta kun raportit ja artikkelit loppuvat ja nuo samat asiat tulisi kohdata taiteen kautta, en enää kestäkään. Sofi Oksanen kirjoittaa esipuheessaan juuri tästä, siitä miten taide pääsee ihmistä lähemmäs ja onnistuu olemaan jopa rehellisempää kuin politiikka. Taide ei käsittele hyvää ja pahaa älyn tasolla, se ei pohdiskele moraalisia kysymyksiä ja punnitse eri vaihtoehtoja. Taide karjuu ja huutaa äänellä, joka kumpuaa syvältä ihmisen sisältä. Se huuto ei tarvitse selityksiä tai perusteluja, sillä se tietää vaistomaisesti mikä on väärin eikä se kestä enää hetkeäkään. Se ääni on pelottava ja tosi ja siksi sitä täytyy kuunnella. Luulen, että se on ihmisyyden ääni.
Tähän loppuun on pakko muutama laittaa linkki. Käykää allekirjottamassa:
Vaadi sotilaiden tekemien raiskausten selvittämistä Meksikossa
ja täällä muutama vetoomus lisää.
Aliide: Sen yhden yön jälkeen tunnistin kadulla naisia, joista haistoi, että heille oli tapahtunut jotakin samanlaista. Jokaisesta tärisevästä kädestä mietin, että sinäkin? Jokaisesta hätkähdyksestä, jonka sai aikaan venäläisen sotilaan huuto tai jokaisesta nytkähdyksestä, jonka sai aikaan saappaiden töminä. Sinäkin?
So, now I have also read the book ("Markens grøde" / "Maan siunaus") and seen the theatre piece made after the book. Very interensting combination. The book tells a story about Isak who moves in the middle of forest and starts to build a life there. Little by little he gets a wife, kids, cows, horses, houses... Isak is kind of symbol for every man. He comes from nowhere and starts to build a society. It could happen anywhere and any time. That's propably why Hamsun got a Nobel prize too. Story is so universal.
But to be honest it was kind of boring story too. How many pages can you use to describe potato growing, really? Quite many, obviously... But of course, I'm just one of those people who live in towns and are helpless in countryside. Hamsun didn't seem to have very much respect for people like me.
Well, anyway, I was very curious when I went to the theatre. First of all I can tell you that Oslo's Nationaltheatret is very beautiful and just because of the building it's worth for a visit. But the piece ”Markens grøde” was really incredible! Once again I remembered how much I love theatre! There are so many possibilites and in this theatre piece they had really used very many of them. Sebastian Hartmann had directed this piece. It was 3,5 hours long and I didn't understand almost anything (my norwegian is still so poor...) and still I didn't get bored even once! The story was almost the same as in the book so it was very easy for me to follow it but style they had put that story to the stage was really something. There were many interesting video-installations, stage turned around, rain was coming from the ceiling etc. They had also add there some kind of fairy whos function was to be kind of narrator.
My favourite part was the very begining when Isak came to the stage and he was there alone and everything around him was just white. Then all the sudden the earth (mould) dropped from the ceiling and suddenly the stage was full of earth and the story could begin.
In the end the play went crazy and it was kind of hard for me to understand everything. All the sudden Hamsun himself came to stage with nazi-flag. (Hamsun had nazi-symphaties when he was old and that's kind of hard thing in Norway, I think. I heard that they still don't have any streets named after him or statues or anything even when he really was a Noble prize winner.)
So, style of the play was very interesting and I'm really glad that I saw it. Once again I realised that you really don't have to understand the language if the play is good enough. Once again I realised that I really should go to theatre more often.
I just read Henrik Ibsen's ”A Doll's house” (”Et dukkehjem”, ”Nukkekoti”). No, it wasn't that book that I just told my friend recommended to me, but it was another great book. I have seen it in Joensuun Ylioppilasteatteri (Joensuu's Student Theatre) many years ago but I didn't remember everything and I have to say that I really enjoyed reading it as a book! I believe that it has been quite a shock at the time it was published for the first time, but I also think that it is kind of play that is always important. So many of us are still living different kind of doll-lives without courage to be selfish and use our own brains.
Somehow it reminded me of another book, Anne Tyler's ”Ladder of years” (”Elämän tikapuilla”). That book tells a story about one mother who during perfectly happy summer holiday keeps walking along the beach and never comes back. She just feels right there and right then that she has to leave her family and start to live her own life. Funny (and sad) part is that when her family finally realise that she is missing and they try to tell police what she looked liked they can't remember. ”Mom was quite small, wasn't she? Or maybe tall? Her eyes were blue? Or were they brown?”
How many people like this we have around us? Who are those that we are taking for granted? And who are those who think same way about us? And more importantly, how can we live together as a family, as friends or lovers without making those same mistakes that people have done during hundreds of years? How can we show respect to each others and how can we be honest to ourselves even if we are living in a relationship? It is so sad if the only way to find your own voice is to walk away from your family. I don't believe that we can just trust that things have dramatically changed from Ibsen's time. I think that even today we have to be aware and remember to treat well each others and ourselves. We have to be aware and honest to ourselves and our needs. Like Nora says, that's our duty.
Helmer: To desert your home, your husband and your children! And
you don't consider what people will say!
Nora: I cannot consider that at all. I only know that it is
necessary for me.
Helmer: It's shocking. This is how you would neglect your most
sacred duties.
Nora: What do you consider my most sacred duties?
Helmer: Do I need to tell you that? Are they not your duties to
your husband and your children?
Nora: I have other duties just as sacred.
Helmer: That you have not. What duties could those be?
Nora: Duties to myself.
Helmer: Before all else, you are a wife and a mother.
Nora: I don't believe that any longer. I believe that before all
else I am a reasonable human being...Couple of weeks ago I went to theatre with my friends. (Those same ones who like to read bad litterature for teenagers...) We went to Ryhmäteatteri to see "Hyvin päättyy kaikki". I remember some years ago we went to see "Helluntaisaatto" at the same place and I cried like crazy. This time I didn't cry that much but I did laugh. Great play. I didn't like that much of Krista Kosonen but Ville Virtanen and Antti Virmavirta were really great! They were these two homeless alcoholic who had interesting conversations about life and universe.
The play was a little bit like Samuel Beckett's "Waiting for Godot" ("En attendant Godot", "Huomenna hän tulee") which I have seen couple of times and which I really like. Here you can find some more information of that play. I haven't read that much reviews or analyses about that play, I just like it without understanding anything...
VLADIMIR:You must be happy too, deep down, if you only knew it.
ESTRAGON:Happy about what?
VLADIMIR:To be back with me again.
ESTRAGON:Would you say so?
VLADIMIR:Say you are, even if it's not true.
ESTRAGON:What am I to say?
VLADIMIR:Say, I am happy.
ESTRAGON:I am happy.
VLADIMIR:So am I.
ESTRAGON:So am I.
VLADIMIR:We are happy.
ESTRAGON:We are happy. (Silence.) What do we do now, now that we are happy?
VLADIMIR:Wait for Godot. (Estragon groans. Silence.) Things have changed here since yesterday.
ESTRAGON:And if he doesn't come?
VLADIMIR:(after a moment of bewilderment). We'll see when the time comes. (Pause.) I was saying that things have changed here since yesterday.
ESTRAGON:Everything oozes.
VLADIMIR:Look at the tree.
ESTRAGON:It's never the same pus from one second to the next.
VLADIMIR:The tree, look at the tree.
Estragon looks at the tree.
ESTRAGON:Was is not there yesterday?
VLADIMIR:Yes of course it was there. Do you not remember? We nearly hanged ourselves from it. But you wouldn't. Do you not remember?
ESTRAGON:You dreamt it.
VLADIMIR:Is it possible you've forgotten already?
ESTRAGON:That's the way I am. Either I forget immediately or I never forget.
...
