Hyvää joulua ja onnellista vuotta 2012 kaikille blogini lukijoille!

(Kuva Ilon Wikland, Astrid Lindgrenin kirjasta "Melukylän joulu")

- Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi. 

Yksi parhaita jouluklassikoita on ehdottomasti Tove Janssonin "Näkymätön lapsi" -kokoelman viimeinen novelli "Kuusi". Siinä muumiperhe herätetään kärttyisesti keskellä talvea, koska muita ärsyttää, että muumit vain nukkuvat eivätkä hössötä ja juokse muiden tavoin kiireisinä ympäriinsä. Kukaan ei ehdi kertoa mikä tämä pelottava joulu oikein on ja miksi se tulee, mutta jotain hirveää sen täytyy olla, kaikki kun muut ovat niin tavattoman paniikissa. Muumit yrittävät sitten tehdä oman osuutensa ja hankkivat parhaansa mukaan tulevalle joululle sopivia lepyttelylahjoja ja -ruokaa.

- Nyt teidän on oltava hiljaa hetkinen, että saan miettiä, sanoi Muumipeikon isä. Jos kerran kuusi on laitettava niin kauniiksi kuin suinkin, niin tuskinpa sitä pidetään piilopaikkana. Varmaan sillä lepytetään sitä vaarallista. Minulle alkaa jo valjeta. 

Täälläkin alkaa jo valjeta. On vihdoin aika unohtaa kiire ja antautua joululle. Ehkä jo tänä iltana voimme huokaista Muumimamman tavoin:

- Nyt minä olen hiukan uninen, sanoi Muumipeikon äiti. Enkä minä jaksa enää ajatella, mitä tämä kaikki oikein merkitsee. Mutta hyvin se näyttää sujuvan. (suom. Laila Järvinen)

Hyvää joulua!

Kotitonttu kyllä tiesi, miltä tuntui, kun joulupukki suuttui. Jokaisen kotitontun oli aina kerran vuodessa käytävä viran puolesta pohjoisessa. Pääkonttorissa oli pakko ilmoittautua, tehdä selostus työn hoidosta ja luonteesta. Ja täyttää vaikka minkälaisia kaavakkeita. (…) Vaikka ei joulupukki aina vihainen ollut, suuren firman johtajalla vain oli kaikenlaisia huolia.

Hannu Mäkelän kirja "Tonttu joka pelkäsi joulua" kertoo kotitontusta, jota stressaa, että hänen täytyy tehdä joka vuosi yhä vaativaisempien lapsien joululahjat. Tonttu pelkää joulua vuosi vuodelta enemmän ja epäile pystyykö enää saavuttamaan lasten ja joulupukin hänelle asettamia tavoitteita, kun ei osaa nikkaroida puhuvia robotteja tai tietokonepelejä. 

Kirja on hauska ja kekseliäs. Siinä käännetään monta jouluun liittyvää teemaa ympäri ja erityisesti itse joulupukki esitetään melkoisena hirmuvaltiaana. Samalla kirja on kuitenkin hiukan liian opettavainen omaan makuuni. Kirjan opetus on suunnilleen se, että lasten tulisi edelleen leikkiä pelkillä puuhevosilla ja nukeilla eikä toivoa nykyaikaisia hömpötyksiä. Olen vähän allerginen tällaisille "ennen-kaikki-oli-paremmin" -saarnoille, joten en innostunut kirjasta mitenkään hurjasti. Toisaalta Camilla Mickwitzin kuvitus on kuitenkin aina yhtä ihanaa, joten ihan vain sen vuoksi kirja kannattaa lukea. Ja ehkä näin joulun alla ei bloggaajankaan tarvitse ottaa kaikkea niin kovin vakavasti ja kirjasta voi nauttia, vaikka sen opettavaisuus vähän ärsyttäisikin.

KYLL' ON KYSTÄ AITASSA

Tule meille, Tuomas kulta!

Tuopa joulu tullessasi!

Tule, kekri, jou'u joulu,

sekä pääse pääsiäinen!

Kyll' on kystä aitassamme, 

paljon pantua eloa:

sirkan reisi, paarman jalka,

peiposen peräpakara,

sammakon sakarivarvas, 

sisiliskon silmäpuoli.

Kanteletar

En ole koskaan lukenut läpi koko Kalevalaa. Erilaisia lyhenneltyjä ja muokattuja versioita kylläkin (tyyliin "Koirien Kalevala", heh, ja Johanna Sinisalon "Sankarit"), mutta itse teosta en ole vielä uskaltanut aloittaa. Sen sijaan olen lapsesta asti lukenut paljon Kantelettaren runoja ja tykkään vanhoista kansanrunoista ja -lauluista hurjasti. Aina en ymmärrä mitä nämä peiposen peräpakarat tarkoittavat, toisinaan en tunne laulun vanhahtavista sanoista puoliakaan, mutta ihanaa sanojen kieputusta ja kääntelyä nämä ovat. Sopivat jouluunkin oikein hyvin. 

Mutta mikäs tämän kyseisen runon sanoma on? Onko se jonkun köyhän emännän ironinen joululaulu? Että kyllä täällä on hyvät pidot, kun sisiliskon silmäpuoltakin löytyy! Osaako joku tulkita ja selittää runoa minulle?

LEGENDA

Illan hämyssä

Vapahtaja kulkee karjasuojissa,

navetassa, sikalassa, tallissa, kanalassa,

tahtoo vilkaista synnyinpaikkojaan, 

tervehtiä eläimiä

joitten seimessä hän kerran kapaloituna

sai nukkua ensimmäistä unta.

Kaikki on muuttunut.

Eläimet katsovat häneen rautojen välistä,

vankeuden nöyryyttäminä,

silmissä tuska ja toivottomuus.

Tuntevat Hänet, korottavat äänensä:

Synny uudestaan, Vapahtaja,

synny meille.

Ihmiset veivät sinut.

Pitivätkö he sinua hyvin?

Myös tämä Eeva Kilven runo sopii jouluun kuin nakutettu. (Edellinen löytyy luukusta 12.) Minä vietän jouluni tänäkin vuonna ilman kinkkua. Kasvissyöjän joulureseptejä löytyy mm. täältä. Ja jos kinkkua täytyy saada, niin muistakaa, että luomuversiossa on ehdottomasti enemmän joulunsanomaa!

(Jaaha, linkki ei juuri nyt toimikaan. Odottelen hetken, jos se alkaisi toimia ja jos ei, niin vaihdan jonkun toisen reseptilinkin.) 

"Joulunaika", herra Jesmond sanoi suostuttelevasti. "Vanhan ajan joulu Englannin maaseudulla."

Hercule Poirotia puistatti. 

Mikäpä sopisi joulunaikaan paremmin kuin kunnon murha! Agatha Christien novelli "Seikkaileva jälkiruoka" on loistava esimerkki ihanasta joulumurhasta. Ulkona on kylmää, lumi peittää maan, parhaimmillaan koko talo on hukkunut lumeen ja sitten päitä alkaa putoilla! Oi onnea!

Murha sopii oikestaan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Jouluyönä on ihanaa kääriytyä vällyjen alle suklaarasia kainalossa ja lukea hirvittävää ja ovelaa dekkaria. Oikeastaan nautiskelun voi aloittaa jo ensimmäisten syysiltojen saapuessa. Toisaalta monet lukevat dekkareita erityisesti kesäisin riippumatossa ja ainakin täällä Norjassa tunnetaan käsite "påskekrim" eli pääsiäispyhiin sijoittuvat dekkarimaratonit (sekä kirjojen että televisiosarjojen avulla). Eli eipä taida juuri löytyä vuodenaikaa, johon murha ei sopisi. Omasta mielestäni se on kuitenkin ehdottomasti parhaimmillaan juuri jouluisin.

"Tehdään lumiukko", Michael keksi.

(…)

"Voitaisiin tehdä se Poirotin näköiseksi", Colin sanoi. "Laitettaisiin sille isot mustat viikset. Naamiaistarvikelaatikossa on yhdet."

"Kuulkaa, minä en tajua", Michael sanoi mietteissään, "kuinka Poirot on ikinä voinut olla salapoliisi. Minä en ymmärrä miten hän on koskaan voinut naamioitua."

"Niin", Bridget sanoi, "eikä hänen voi kuvitella ryntäilevät ympäriinsä mikroskooppi kädessä etsimässä johtolankoja tai mittailemassa jalanjälkiä."

"Minäpä keksin", Colin sanoi. "Järjestetään hänelle näytös!"

"Mitä sinä tarkoitat näytöksellä?" Bridget kysyi.

"No, järjestetään hänelle murha."

"Upea idea", Bridget sanoi. "Tarkoitatko ruumista lumessa - jotain semmoista?"

"Kyllä. Se saisi hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi, vai mitä luulette?"

Jos Suomessa joulukirjoja on tehtaillut erityisesti Mauri Kunnas, on norjalaisten lasten joulukirjailija ennen kaikkea Alf Prøysen. Suomessa mies tunnetaan erityisesti "Eukko Pikkirilli" -kirjoistaan, mutta Norjassa hänen suurimmat hittinsä ovat joululauluja ja -kirjoja. Yksi klassikkokirjoista on hieno "Snekker Andersen og Julenissen", joka kertoo puuseppä Andersenista, joka törmää jouluaattoma ihan oikeaan Joulupukkiin. Andersen sopii Joulupukin kanssa, että kun pukki vierailee Andersenin kotona ja tuo lapsille lahjoja, niin Andersen piipahtaa vuorostaan Joulupukin kotona. Siellä kun ovat lapset jo monena vuonna odottaneet, että voi kun se puuseppä Andersen tulisi tänä vuonna ja toisi lahjoja! Ja voi sitä riemua, kun Andersen vihdoin saapuu ja nikkaroi Joulupukin lapsille kelkkoja ja nukensänkyjä! Kirja on hauska ja sen pohjalta tehtyä hienoa nukketeatteria esitetään joka vuosi Oslo Nye Teaterissa. Kirjan tarinan voi katsoa ja kuunnella norjaksi täältä.

Norjasta löytyy monia samoja joululauluja, joita Suomessakin, mutta myös muutama suuri hitti, joita Suomessa ei lauleta. Näistä valtaosa on juuri herra Prøysenin kirjoittamia. Yksi tunnetuimpia on "Julekveldsvise", josta on tehty kirjakin. Laulussa kerrotaan, että lattiat on pesty ja nyt kun pikkuvelikin nukkuu on äidillä hetki aikaa istahtaa alas ja kertoa lapsille jouluntähdestä ja siitä, kuinka tähti ensimmäistä kertaa ilmestyi taivaalle. Tuon joululaulun voi kuunnella täältä Alf Prøysenin itsensä laulamana. Oman charminsa näihin vanhoihin lauluihin antaakin juuri Prøysenin ääni ja nämä ihanasti entisajoilta suhisevat äänitykset.

Mielestäni tällaiset laulujen pohjalta tehdyt kuvakirjat ovat todella hauska idea! Toinen samanlainen on "Musevisa", joka kertoo jouluun valmistuvasta hiiriperheestä. Ensimmäinen säkeistö alkaa varauksella, että jos kukaan ei jää tänä vuonna hiirenloukkuun, niin sitten voimme taas kaikki juhlia yhdessä joulua. Tämä kirja on muuten suomennettukin joskus aikoinaan nimellä "Hiirten jouluaatto" ja Lastenkirjahyllyssä kirja esiteltiin viime jouluna. Esittely löytyypi täältä. Muutama vuosi sitten Norjassa kohistiin, kun arkistojen kätköistä löytyi vanha äänite, jossa itse herra Prøysen lauloi "Musevisan" viimeisen salatun säkeistön, jossa kerrotaan kuinka koko hiiriprhe jäikin lopulta kiinni hiirenloukkuun eikä niistä yksikään voi enää koskaan juhlia joulua. Onneksi kyseessä oli vain herran huumorimielessä tehty pilailuversio, mutta kyllä siinä norjalainen perusturvallisuus hetken ajan horjui...

Lisää Astrid Lindgreniä! Ehdoton jouluklassikko on tietenkin Lotta-sarjan "Lotta osaa mitä vain", jossa neuvokas Lotta hankkii perheelle joulukuusen, vaikka kuuset ovat kaupungista loppuneet. Tämän kirjan 70-lukuhenkiset kuvat muistan hyvin omasta lapsuudestani ja jälleen kerran hehkutan Ilon Wiklandia! Kaikki on niin kaunista, iloista ja kodikasta! Vaikka mahtuu kirjaan toki dramatiikkaakin. Muistan hyvin kuinka hirveän kamalaa oli, kun Lotta heitti vahingossa roskiin oman rakkaan possunsa! Onneksi sekin saatiin nopeasti takaisin. Monissa Lotta-kirjoissa käsitellään muuten samoja teemoja. Jotakin tärkeää menee rikki tai hukkuu, jotakin halutaan, saadaan, kadotetaan, löydetään uudestaan. Ja ihan lopuksi Lotta pelastaa kaiken, joulunkin. Lukijalle jää tunne, että kaikki järjestyy ja Lottaan samaistuvan lapsilukijan itsetunto kasvaa taas hippusen suuremmaksi. Voi kun tästä otettaisiin pian uusi painos!

TUULI

On talvi, tuulee navakasti,

ytimiin ja luihin asti.

Peiton alle pujahda!

Tuuli vinkuu piipussa.

Minä kerään puita vakkaan,

sitten laitan tulen takkaan.

Kylmä vaikk´ois maailmalla,

lämmintä on raanun alla.

Tämä Eeva-Liisa Mannerin runo kuvaa täydellisesti talven perimmäistä kamaluutta ja ihanuutta. Ulkona on kylmää, mutta kotona lämmintä. Kaikki on ihan hirveää ja samalla niin suloista. Siksipä toivottelen jälleen kerran tarpeeksi lämpimiä lapasia ja sukkia, höyryävää glögiä ja kynttilänvaloa kaikille lukijoilleni! Antaa tuulla vaan, kyllä me pärjätään!

PS. Mannerista olen kirjoittanut aikaisemmin ainakin täällä ja täällä.

Pyllymäen pitkän ja luistavan

aina toivon sinun sen muistavan.

Ja täytyy huomata tärkeitä seikkoja:

mäessä saadaan kupperiskeikkoja.

Oi Uppis! Luulen melkein, että ensi vuosi 2012 tulee olemaan vuosi, jolloin tyttäreni tutustuu Elina Karjalaisen Uppo-Nalleen. Tykkäsin lapsena Uppo-Nallesta valtavasti. En todellakaan ole lukenut kaikkia lähes kolmeakymmentä Uppis-kirjaa, mutta aika monta kuitenkin. Sitä paitsi kuvittaja Hannu Taina on yksi suosikkejani. Ja Uppo-Nallen parhaan ystävän nimi on Reeta! Kupperiskeikkoja vaan teille kaikille!

Meren puolella, hieman lännempänä, hyppeli pieni orava umpimähkään sinne tänne lumessa. Hän oli oikein höpsy pieni orava; ajatuksissaan hän sanoi itseään aina "oravaksi, jolla on kaunis häntä".

Muuten hän ei ajatellut usein eikä pitkää aikaa. Hän pikemminkin tunnusteli ja nuuhki. Juuri nyt hän oli tuntenut, että patja hänen pesässään alkoi käydä liian kovaksi, ja oli parhaillaan ulkona etsimässä uutta.

(…)

- Ihmeellistä, sanoi orava hämmästyneenä. Tuota pahvilaatikkoa ei ollut täällä aikaisemmin. Tässä on varmasti jotakin vinossa. Tai sitten tämä on kokonaan väärä luola. Tai minä olen ehkä väärä orava, mutta sitä en oikein uskoisi.

Hän näperi laatikon kannesta kulman auki ja pisti päänsä sisään.

(…)

Mutta äkkiä joku yritti purra oravaa käpälään.

(…)

- Oletko sinä aivan viisas!?! sanoi pikku Myy.

- En, en ollenkaan usko, vastasi orava.

- Nyt sinä olet herättänyt minut, jatkoi pikku Myy ankarasti. Ja olet syönyt minun makuupussini. Mitä sinä oikein puuhaat?

Mutta orava oli niin ällistynyt, että unohti jälleen patjan.

Pikku Myy tuhahti ja tuli kokonaan ulos pahvilaatikosta. Hän laski kannen sisarensa päälle ja meni koettamaan lunta.

- Vai niin, tältä se siis näyttää, hän sanoi. Kaikkea ne keksivät. - Hän laittoi heti lumipallon ja heitti sillä osuvasti oravaa.

Sitten pikku Myy lähti luolasta ulos tarkistamaan talvea.

(Suom. Laila Järvinen) 

Olen jo aikaisemmin tänä syksynä kirjoittanut Tove Janssonin "Taikatalvesta" (löytyy täältä), mutta kirja on niin hieno ja täynnä hauskoja ja viisaita lauseita, että lainaisin sen mielelläni tänne blogiini ihan kokonaan. Tosin ehkä on kuitenkin helpompaa, että menette kirjastoon ja luette sen itse. Parempaa talvikirjaa ei löydy. 

Täältä kannattaa muuten lukea "Taikatalven" Helsingin Sanomissa vuonna 1957 ilmestynyt arvio. Kiinnostava ajankuva sekin. 

Astrid Lindgrenin "Tallin joulu" on yksi niitä kaipaamiani kirjoja, joissa esitellään lapsille uskonnollisia kertomuksia ilman tunnustuksellista painotusta. "Tallin joulu" kertoo tietenkin klassisen jouluevankeliumin tarinan, tosin tällä kertaa tallin eläinten näkökulmasta. Kirja on kaunis ja pidän kovasti Harald Wibergin nostalgisesta ja rauhallisesta kuvituksesta. Kirjan avulla tarina Jeesuksen syntymästä tulee lapselle tutuksi, mutta ainakaan meidän norjankielisessä laitoksessamme ei mainittu sanallakaan Jumalaa eikä edes itse Jeesusta. En sano, että joulusta tulisi karsia pois kaikki uskonnollisuus, toki tunnustuksellisiakin kirjoja tarvitaan, mutta olen sitä mieltä, että myös tällaisille neutraaleille kirjoille olisi tilausta. Tällaisen kirjan avulla jokainen vanhempi voi itse tarinan lopuksi kertoa tai jättää kertomatta lisää tarinan pienestä vauvasta ja tähdestä, joka syttyi taivaalle tallin ylle. 

Hauska yksityiskohta on myös se, että kuvituksesta käy ilmi, että tarina ei tapahdukaan Beetlehemissä, vaan vanhassa ruotsalaisessa (?) tallissa lumisena talviyönä. Näin joulun tarinasta tulee lapselle vielä tutumpi. 

Neitseestä syntynyt,

he sanoivat

ja ajatella, se meni läpi.

Ja nyt kun virhe on tehty

ja me elämme siinä yhä,

ei voi muuta kuin kuvitella 

miten toisin olisi kaikki,

jos he olisivat nostaneet totuuden kunniaan,

sanoneet:

- Ole siunattu, avioton äiti.

Olen aina pitänyt valtavasti tästä Eeva Kilven runosta. Mielestäni se sisältää ison oivalluksen koko kristinuskosta. Syntymästään lähtien Jeesus yritti kerta toisensa jälkeen tehdä selväksi, että hän on heikkojen puolella ja kerta toisensa jälkeen tuota sanomaa on tulkittu täysin päinvastoin.

Jeesus syntyi talliin eläinten keskelle, aviottoman äidin lapsena, joutui heti syntymästään lähtien hengenvaaraan ja vainotuksi. Läpi elämänsä hän hakeutui yhä uudelleen heikkojen synnintekijöiden luokse ja saarnasi hyvin selväsanaisesti rakkautta, lempeyttä ja empatiaa. Lopulta mies vielä kuoli hyljeksittynä ja petettynä. Ja kuitenkin tästä anteeksiannon, hyväksynnän ja rakkauden sanomasta syntyi kirkko, joka läpi historian ja kautta maailman on keskittynyt ennen kaikkea muiden ihmisten tuomitsemiseen, syyllistämiseen ja vainoamiseen. Kirkko, jonka mielestä aviottoman äidin paikka on perinteisesti löytynyt helvetistä.

Vaikka en itse olekaan kristitty, on joulun sanoma mielestäni kovin kaunis. On kaunis ajatus, että vaatimaton pieni lapsi voisi olla meidän kaikkien pelastajamme. Jeesus on vähän kuin Frodo Reppuli. Kyllä tätä aviottomien äitien sanomaa kelpaa juhlia! Hyvää joulua!

Lumen valo, valon lume

Houriva vesi,

lumen valo, valon lume

valvomisesta kivistävän kaupungin yllä

Huurtuneet kyyhkyset

kouluavat jäisissä vesikouruissa,

kukertamatta.

Jotain särkynyttä

kaupungin laulussa kun se laulaa

korkealta, hiljaisuus

kuuloluunkuultava.

Tämä on yksi suosikkirunojani Arto Melleriltä. Runossa on niin selkeä kylmän ja surullisen talviaamun tunnelma. Tällaisia talviaamuja olen itsekin elänyt. Jotain särkynyttä kaupungin laulussa, ehdottomasti. Kun ei ihan jaksa uskoa, että kevät vielä joskus koittaa. Kun koko elämä on yhtä huurretta ja harmautta ja valokin pistää kivistämään. Ollaan vasta joulukuussa ja jos liukastuu voi satuttaa itsensä pahasti. Itsekin on jotenkin niin sumussa, että jatkaa vaan eteenpäin, vaikkei enää ihan muista, että miksi. Hieno runo. 

Ensimmäinen joulukuu Suomessa. Katselen ikkunasta ja hätkähdän. Täällähän valmistaudutaan sotaan! Autojen katot on peitetty kuusenoksilla ja ihmiset kantavat pieniä risuja sylissään. Haifassa peitettiin ikkunat sanomalehdillä ja armeija peitti tankit muut milloin milläkin metsän tai autiomaan värisellä peitolla. Suomea naamioidaan kuusilla. Torit, kaupat, kadut ja autonkatot peitetään kuusilla.

Kun on syntynyt sota-alueella, reaktio on hyvin voimakas. Kämmenet ovat hiessä ja sydän lyö kovaa kun minulle kerrotaan, että joulukuusia tässä hankitaan. Synnyinmaassani kristityt hankkivat luonnollisesti joulusypressin, mutta kristityt ovat Israelissa melkein näkymätön vähemmistö. Muutamassa olohuoneessa voi nähdä pumpulipalloilla koristellun sypressin, mutta koskaan ei näe kollektiivisesti vaeltavia puita kadulla ja autojen katoilla.

Ote Umayya Abu-Hannan ihanasta kirjasta "Sinut", josta olen kirjoittanut aikoinaan täällä. Hyvä muistutus siitä, että kaikki eivät joulua juhli tai juhlivat sitä hyvin erilaisin menoin kuin me suomalaiset.

Voinkin tässä samalla kertoa kauhuksenne, että esimerkiksi norjalaisessa joulupöydässä ei tunneta lainkaan peruna-, porkkana- tai lanttulaatikoita! Sen sijaan täällä on perinne, jonka mukaan joulun ajaksi täytyy valmistaa seitsemän erilaista kakkua. Niitä täyte- ja kuivakakkuja sitten mussutetaan läpi joulupyhien eikä kunnon laatikoista ole tietoakaan! (Itse vietän onneksi tämän joulun pohjoisessa niin lähellä Suomen rajaa, että aion ajaa Suomen puolelle ostamaan tarvittavat lanttulaatikot. Niin isänmaallinen en sentään ole, että valmistaisin laatikot itse.)

No jaa, norjalaiset menot ovat kyllä lopulta hyvin samanlaiset kuin suomalaiset, mutta koska Oslossa on huomattavasti enemmän maahanmuuttajia kuin Helsingissä (ja heihin suhtaudutaan täällä huomattavasti luontevammin) nousee täällä helpommin esille se, etteivät kaikki todellakaan juhli joulua. Esimerkiksi muslimien Id al-Adha oli tuossa marraskuun alussa. (Ja minä edelleen peräänkuulutan niitä lastenkirjoja jotka kertoisivat eri uskontojen perinteistä!)

Hyvää joulukuuta ja lähimmäisenrakkautta kuitenkin teille kaikille yhteisesti! Teille, jotka syötte porkkanalaatikkoa sekä teille, jotka mussutatte kakkuja!

Myös tämän päivän luukku sisältää lähinnä linkin. Täältä löydät nimittäin Lukupiiri-blogin viime vuotisen kiinnostavan keskustelun Charles Dickensin jouluakin jouluisemmasta kirjasta "Saiturin joulu". Kirja on suomennettu jopa seitsemällä(!) eri nimellä, englanniksi alkuperäisversio on siis tietenkin "A Christmas Carol". Jos et ole klassikkoa aikaisemmin lukenut, niin vielä ehtii hyvin ennen joulua!

Jo kauan ennen Joulupukkia oli tonttu mukana joulun vietossa. Joulua tietysti vietettiin Kristuksen syntymisen muistoksi mutta se oli myös viljavuoden lopettamisen juhla eikä silloin talon hyvää haltijaa saanut unohtaa; siitähän juuri riippui millainen sato oli ollut ja millainen se seuraavana vuonna tulisi olemaan.

Mauri Kunnaksen "Suomalainen tonttukirja" on joka kodin ehdoton klassikko. Sieltä löytyvät kotitontun, saunatontun ja myllytontun tarkat tuntomerkit ja neuvot siitä kuinka pitää tontut tyytyväisinä. Jouluna kannattaa siis muistaa jättää runsaasti ruokaa myös tontulle eikä löylyjäkään saa käyttää loppuun ennen kuin tonttu on ehtinyt saunoa. Muuten voipi ensi vuonna käydä kalpaten…

Myös Kunnaksen muut joulukirjat ovat ehdottomia klassikoita! Meiltä löytyy vain tämä "Suomalainen tonttukirja", mutta ehkäpä joulupukki tuo meille vielä joskus vaikkapa tämän kokoelman.

Maa on niin kaunis,

kirkas Luojan taivas,

ihana on sielujen toiviotie;

maailman kautta

kuljemme laulain,

taivasta kohti matka vie.

Kiitävi aika,

vierähtävät vuodet,

miespolvet vaipuvat unholaan;

Kirkasna aina

sielujen laulun

taivainen sointu säilyy vaan.

B.S.Ingemann (Suom. Hilja Haahti)

Sain Joulun Toivelaulukirjan lahjaksi 25 vuotta sitten ja se kulkee edelleen mukanani. Olen melkoinen joululaulufriikki. Selviäisin hyvin jouluni ilman lahjoja ja suklaata. Lanttulaatikko on ihanaa, mutta sitäkin ilman pärjään, jos on pakko. Mutta suomalaisia joululauluja tarvitsen. Enkä pelkästään jouluna.

Matkustin kerran Nicaraguassa pikkuriikkisellä huojuvalla lentokoneella. Pelkäsin valtavasti ja mieleni teki oksentaa. Yritin keksiä kaikki mahdolliset rauhoittavat ajatukset ja mielikuvat, mutta mikään ei auttanut, kunnes lopulta ryhdyin hoilaamaan ääneen suomalaisia joululauluja ja rauhoitun hetkessä. Selvisin hengissä ja oksentamatta, luultavasti vain ja ainoastaan noiden rauhoittavien tuttujen laulujen vuoksi. Muutkin matkustajat rauhoittuivat, kun heitä alkoi naurattaa niin kovin.

Olen aina pitänyt erityisesti "Maa on niin kaunis" -virrestä. Ihana ajatus tuo, että lauleskellen täällä vaan kuljetaan, koska juuri niin minä teen. Vaikka sitten lentokoneessa, jos on pakko. Myös tuo "miespolvet vaipuvat unholaan" aiheuttaa ihania väristyksiä. Oi joulun paatos!

Joulun Toivelaulukirjassa on myös valtavan ihana kuvitus. Vanhoja kauniita joulukortteja. Ah ja oih!

Syksy hämärtyy,

päivä pimenee, pimenee entisestään.

Sataa ensilumen, lumi sulaa pois,

sataa uutta lunta.

Jouluvalot syttyvät,

eivät sytytä.

Kauneimmat joululaulut soivat,

eivät kaiu.

Aurinkoa odotan.

Sitä aurinkoa,

joka vuonna 1942 tammikuussa

tervehti matalammalta aamupilvien raosta

pihan kaakkoiskulman yltä.

Meillä piti olla historiaa.

Lyseossa oli sotasairaala

ja koulua käytiin missä milloinkin.

Jokin toinen luokka

oli vallannut meidän tilamme

ja saimme tunnin vapaata.

Juoksin kotiin odottamaan.

Juuri kun aurinko ilmestyi,

keittiön radiosta soi,

ja kaikui,

Chabrierin Espanjalaisen rapsodian

vaskifanfaari.

Vuosikymmeniä Chabrierin sävellys

on tuonut mieleen

sen sotatalven aamun,

jolloin aurinko heräsi yllättäen

lauhaan pakkaseen

ja sytytti toivon

päivien kirkastumisesta.

Sytytti toivon,

lämmitti päivät.

On Tapaninpäivä. Pilvipoutaa,

kaksi ja puoli astetta suojan puolella.

Vuoden 1942 tammikuusta

on nyt kulunut muutamaa viikkoa vaille

kuusikymmentäseitsemän vuotta.

Talvipäivän seisaus meni jo ohi;

eilen aurinko matalalla

pilvien takana Kirvelipuiston suunnassa.

Puiston keinussa pieni tyttö.

En enää edes muista

         Chabrierin fanfaaria.

Pieni tyttö, pieni tyttö

vuosien takaa. Olisi aika

kertoa vuosikymmenien muistot.

Kertoisin, kertoisin

mutta olen unohtanut. Melkein kaiken.

Tämä Pertti Niemisen runo on mielestäni valtavan ihana. Muutamaan kappaleeseen sisältyy kokonainen tarina; novelli tai romaani, ehkä jopa elokuvan käsikirjoituksen runko, niin selkeitä mielikuvia runo herättää. Mielestäni runossa on myös jotakin hyvin bocarpelanmaista. Muisto lapsuudesta, muisto, joka seuraa mukana vuosikymmenet. Hetki, joka ei ei ole unohtunut, vaikka kertoja niin väittää. 

Millaisia nuo sotatalvet mahtoivat olla? Ja sotajoulut? Sellaista on tämän päivän Suomessa, onneksi, lähes mahdoton käsittää.

Pertti Niemisestä olen muuten kirjoittanut aikaisemmin täällä. 

Tuntuu hieman kummalliselta mennä vieraisille omaan nukkekotiinsa. Kaikki näytti kovn suurelta ja oudolta (…) mutta siihen tottui pian. 

Mahduimme kaikki mainiosti ruokasalin pöydän ääreen. Lautasia ja lasejakin riitti jokaiselle. Sitten isoäiti Vaaksanheimo luki adventtitekstin ja rouva Vaaksanheimo kantoi ruoan pöytään.

Paistina oli kokonainen nakkimakkara, emmekä jaksaneet syödä siitä puoliakaan. Oli puolikas perunaa, joka oli pilkottu kuutioiksi, ja minä söin niitä ainakin kolme. Kokonaista hernettä en mitenkään jaksanut syödä ja lipeäkalan hitunen teki myös jo tiukkaa.

Sitten oli vielä riisipuuroa, herkkuani, ja pistelin poskeeni kokonaisen riisiryynin.

Yksi lapsuuteni rakkaista kirjasarjoista on tietenkin Marjatta Kurenniemen kirjoittama sarja Onnelista ja Annelista. Kirjassa "Onnelin ja Annelin talvi" tyttöjen luokse muuttaa aseumaan ihan hirmuisen pieni perhe, herra ja rouva Vaaksanheimo sekä heidän lapsensa. Vaaksanheimo-parat asuivat aikaisemmin aivan erinomaisessa asunnossa kiviaidassa "varsin kaukana täältä", mutta sitten tietä levennettiin ja kiviaita purettiin pois. Siinä menivät pikkiriikkiset perintöhuonekalut ja herra Vaaksanheimon miniatyyrinen kirjasto sen sileän tien.

Onneksi Vaaksanheimot kuitenkin pääsevät asumaan väliaikaisesti Onnelin ja Annelin nukkekotiin. Ja onneksi tyttöjen naapurissa asuvat Tingelstiina ja Tangelstiina, joiden yllätyskana on muninut aivan erikoisen munan. Sen avulla Onneli, Anneli ja kaikki Ruusukujan muutkin asukkaat muuttuvat hekin aivan pikkiriikkisiksi ja mahtuvat nukkekotiin viettämään joulua yhdessä Vaaksanheimojen kanssa.

Ja äkkiä (…) juoksi sorkat kopsaten pieni valkoinen poro vetäen perässään pulkkaa, jossa istui ilmielävä punahiippainen ja valkopartainen joulupukki - ei: joulupikku!

- Onko täällä ollut kilttejä lapsia? joulupikku kysyi sidottuaan poron portaan pieleen.

Oi Onnelin ja Annelin ihanaa pientä joulua nukkekodissa! Ja lahjoja jakava joulupikku! Jos vielä joskus löydän jostain yllätyskanan, niin lähden samantien juuri näihin joulujuhliin!

(Kuvitus tietenkin ihanan Maija Karman.)