Dagbladetin kulttuurisivut

 

Aftenpostenin etusivulla otsikko "Kirjailijakomeetta"

 

Saman lehden kulttuurisivujen etusivu

 

Ja lopulta itse artikkeli 

 

Leena kysyi täällä olinko eilen kuuntelemassa Sofi Oksasta Litteraturhusetissa. Tarkoitus oli kyllä mennä, mutta työpäivän jälkeen iski niin kova päänsärky, että katsoin paremmaksi jäädä kotiin. Jos teistä joku siellä oli, niin kertokaa toki millainen tilaisuus oli!

Tänään Oksanen löytyi kuitenkin ainakin kahden Norjan suurimman lehden kulttuurisivuilta. Kummassakaan haastattelussa ei ole mitään erityisen uutta, mutta molemmissa hehkutetaan kirjailijaa oikein olan takaa. Niissä kerrotaan Sofi Oksasen taustasta, kuvaillaan "Puhdistuksen" ("Utrenskning") juonta ja verrataan kirjailijaa rokkitähteen.

Aftenpostenissa kerrotaan, että "Puhdistuksen" tapahtumat liittyvät osin Oksasen omaan historiaan. Oksanen kertoo, että eräs hänen sukulaisistaan oli kirjassakin esiintyvä tyttö, joka vietiin kuulusteluihin ja joka ei enää koskaan tuon kuulusteluissa vietetyn yön jälkeen suostunut puhumaan.

Dagsavisenissa Oksanen sanoo suunnillen näin: "Olen aina kertonut olevani feministi ja kirjoittavani feministisiä kirjoja. Olin todella yllättynyt kun tajusin, että tämä oli muille iso asia. Että ihmiset ärsyyntyivät ja jopa provosoituivat siitä. Ja vieläpä Suomessa, joka laskee itsensä kuuluvan maailman tasa-arvoisimpiin maihin."

Oma otsikkoni on ehkä hiukan yliampuva, mutta melkoisen hyvältä täällä näyttää. Voipi olla, että hyvin pian Norja todellakin on sekaisin Oksasesta. Erityisesti, jos hän nyt vielä voittaa tuon Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnonkin...

Tämä Pekka Pekkalan kolumni laittoi hieraisemaan silmiä. Ihanko oikeasti toimittajat tänä päivänä kokevat blogin kirjoittajat vihollisinaan? Millähän vuosikymmenellä herra Pekkala oikein elää? Jos ymmärsin oikein, oli kolumnin perussanoma, että harrastelijabloggaajat kirjoittavat kiinnostuksen kohteestaan kritiikittömästi ja pinnallisesti toisin kuin ammattitoimittajat, jotka tekevät uupumatta taustatyötä ja uskaltavat kysellä haastatteluissaan rohkeita kysymyksiä (=Pekkalan esimerkissä mm. "huumeista ja poikaystävistä"). Tämä aiheuttaa ongelmia, koska kohta perinteisiltä toimittajilta loppuu leipä ja kansa etsii tietonsa huterasta ja pelottavasta internetistä eikä perinteisestä turvallisesta sanomalehdestä.

Okei, en tiedä laskisiko Pekkala vaikkapa minun blogini mukaan tähän vaaralliseen harhautuneiden "fanibloggaajien" kastiin. Tietääkseni vaatimaton blogini ei ole vienyt ruokaa toimittajien suusta, mutta ajatusleikki on toki mielenkiintoinen. Jos jokin taho haluaisi joskus kutsua minut haastattelemaan suosikkikirjailijaani (kuka tuo suosikki edes olisi? Vígdis Grímsdóttir? Margaret Atwood? Monika Fagerholm?) totta kai minä suostuisin. Ja en varmasti kysyisi yhtään kysymystä poikaystävistä, heh! Luulen, että jättäisin kirjailijoiden yksityiselämän melko lailla rauhaan. Sen sijaan kysyisin varmasti paljonkin mm. kirjoitusprosessista, kirjojen taustoista, tulevista kirjoista, kirjailijoiden omista suosikeista, kirjailijan identiteetistä ja paljon likaisia yksityiskohtia lempikirjojeni päähenkilöistä.

En ole kirjallisuuden tutkija enkä työskentele kirjallisuuden parissa. Olen opiskellut kirjallisuutta jonkun verran ja julkaissut yhden novellini Gummeruksen antologiassa. Kukaties julkaisen joskus vielä lisää. Siihen asti olen kuitenkin erityisesti ja ennen kaikkea Lukija. Olen ollut lukija koko ikäni. Lukija-identiteettini määrittelee minua hyvin voimakkaasti, melkein voimakkaammin kuin mikään muu. Minä tunnen kirjat ja kirjallisuuden, kirjastot, kirjakaupat, hyvät lukupaikat. Tunnen lauseet, sanat, kirjaimet, runot, novellit, tiiliskiviromaanit sekä esseet ja näytelmät. Tunnen tarinoiden ja lauseiden imun ja salaisuudet. Tässä asiassa en häpeile tai esitä vaatimatonta. Minä osaan lukea ja olen lukijana lahjakas. Ja siltä pohjalta kirjoitan blogiani.

En todellakaan yritä väheksyä vaikkapa kirjallisuustiedettä tai kulttuuritoimittajia. Mutta en kyllä ala siihenkään, että kumartelisin tiettyjä tahoja vain siksi, että nuo tahot nyt sattuvat työskentelemään korkeakouluissa tai toimittajina. Jos joskus saisin esimerkiksi töitä tämän blogini myötä (joku pyytäisi vaikkapa kirjoittamaan kirjallisuuskolumneja tai kirja-arvioita lehteen) en todellakaan ryhtyisi vaatimattomaksi tai nöyristelemään, että en minä, kun en minä mitään kirjallisuudesta tiedä, kysykää noilta oikeilta toimittajilta. Tämä ei kuitenkaan ole taka-ajatukseni tätä blogia kirjoittaessa. Kirjoitan, koska tämä helpottaa sitä syyhyä, jonka lukeminen synnyttää. En pinnistele antaakseni täällä itsestäni erityisen fiksun kuvan, mutta en myöskään millään lailla häpeile tätä blogia vaan seison ylpeästi kaiken kirjoittamani takana.

Jollain tapaa on melkoisen surullista, jos toimittajat laajemminkin kokevat blogit uhkaavina. Mutta kai sekin on ihan ymmärrettävää. Maailma muuttuu ja erityisesti tässä työttömyystilanteessa vahtii jokainen tonttiaan tiukasti. Mutta siinähän vahtii sitten. Onneksi meidän bloggaajien ei kuitenkaan tarvitse ottaa tosissamme kaiken maailman toimittajien huolia ja höpinöitä.

 

Yes, I know... I'm just like everybody else, more or less in love with Obama. Just like everybody else, I just had to buy this book. (I was waiting for a bus and I had no book with me and I just happened to walk to the bookstore nearby and blaa blaa.)

But in my defence, I have to tell you a story. Once I was a young and hopeful little girl. I was really interested about the world and politics and I always read my newspaper from beginning to the end. Then it happened that one certain GWB became a president and every morning when I opened my paper started my day with such a despair that I couldn't stand it. GWB ruined my mornings, day after day. So, after reading sad news for about a half a year, I just stopped to read my paper in the mornings, I just gave up. I couldn't take it.  All those idiotic things, they ruined my whole day, so I just decided to let it be. I felt quilty, but I had to take care of my mental health. So, years went by and I had almost given up about reading news from USA. Until... well you know.

Nowadays I really like to read about politics again. Obama gave me my morning paper back. So that's why.

Olen viettänyt jouluni Pohjois-Norjassa. Eräänä päivänä ajoimme Suomen puolelle Näätämöön vakaana tarkoituksenani ostaa paljon suomenkielisiä lehtiä, joita ilman olen elänyt koko syksyn. Innostuneena lähestyin lehtihyllyä, joka näytti iloisesti pursuilevan erilaisia aikakausilehtiä. Lähemmäs tullessani huomasin, että valtaosan lehtihyllystä täyttivätkin erilaiset värikkäät pornolehdet. Jaahas, kaipa sitä Näätämössäkin otetaan myyntiin sitä mistä on tarve. Kaiveltuani hyllyä jonkin aikaa löysin kuitenkin lopulta yhden Kotilieden ja ostin sitten sen.

Kotiliedessä oli Eeva Kilven ihana haastattelu. Kilveltä on jälleen ilmestynyt uusi kirja! Kuten monet varmaankin jo tietävät, olen melko lailla Eeva Kilpi-fani. Onhan blogini otsikkokin lainattu hänen runostaan. Kilpi on siitä ihmeellinen kirjailija, että hän kirjoittaa enimmäkseen aiheista, jotka eivät ole itselleni lainkaan tuttuja: vanhuudesta, oman äidin kuolemasta, äitiydestä, mummoudesta... ja silti, vaikka aihepiirit eivät ole elämääni koskettaneet ovat Kilven ruonot ja romaanit tulleet lähelle ja koskettaneet. Proosasta Kilpi-suosikkini on ehdottomasti "Naisen päiväkirja", jonka luin jo joskus teini-ikäisenä ja rakastin kuvausta siitä kuinka tuo vanha yksinäinen nainen elää mökillään sopusoinnussa luonnon kanssa pohdiskellen ja kirjoittaen. Kenties juuri tuo kirja oli jossakin alitajunnassa innoittajana, kun itse vuosia myöhemmin linnoittauduin marraskuun ajaksi yksin mökille, metsän pimeyteen, ja nautin yksinäisyydestäni juuri niin kuin Kilpikin! Kilven ruonotuotannosta omistan kokoelman "Perhonen ylittää tien. Kootut runot 1972-2000", jonka ostin itselleni aikoinaan lahjaksi, kun sain graduni palautettua. Olin jo vuosia himoinnut tuota kirjaa ja se tuntui juuri sopivalta lahjalta minulle; viisaita vanhan naisen sanoja nuorelle naiselle, joka jättää taas yhden aikakauden taakseen.

Vaikka Kotiliesi ei olekaan suosikkilehtiäni olen silti iloinen, että sieltä pornon joukosta sain kalastettua tämän helmen. Eeva Kilvestä lukeminen tekee aina hyvää.

Uusi Parnasso ilmestyi jo jokin aika sitten. Kannessa on Sofi Oksanen, josta varmasti kirjoitan tännekin enemmän jossain vaiheessa.

Kaiken kaikkiaan lehti oli kyllä kiinnostava! Siinä kerrottiin mm. kolumbialaisesta runo-festivaalista, jonka ajaksi aseelliset ryhmätkin laskevat aseensa. "Festivaalin aikana meillä on sananvapaus. Muissa oloissa se ei toimi. Kolumbiassa ei ole vapaata lehdistöä. Toimittajia tapetaan enemmän kuin missään muualla." kertoo Gabriel Jaime Franco, yksi järjestäjistä. Jotenkin on niin lämmin ajatus, että jotkut oikeasti voittavat aseet runoilla. Edes jossain, edes joskus, edes pienen pienen hetken ajaksi.

Saman lehden kolumnissa Arto Kivimäki pohtii miksi Suomessa ei ole intellektuelleja tai kukaan ei ainakaan uskalla sellaiseksi ilmoittautua. Urheilijat saavat olla toisiaan parempia, mutta ajattelijat eivät. "On tasa-arvon halveksimista ymmärtää jotain sellaista mitä muut eivät ymmärrä. Kaveria ei jätetä tässäkään.  Olisi porukan pettämistä edes yrittää ajatella toisin. Olisi porukan pettämistä ihmetellä, miksi keisarilla ei ole vaatteita. Ajattelun vapaus on vapautta ajattelemisesta. Täällä mikä tahansa ajatus voidaan hylätä sillä perusteella, että se on vaikea. Jos todellisuus on monisäikeinen, sen pahempi todellisuudelle." Tuo on kyllä mielenkiintoinen ajatus. Ajattelu ei siis Kivimäen mielestä ole muotia, mutta onko se koskaan ollutkaan? Itse olen ihan liian kauan tehnyt sellaista työtä, jossa aivoja ei tarvitse käyttää kuin ehkä kerran viikossa vartin verran. Ja huomaan joka päivä voimakkaammin miten paljon kaipaan aikaa yliopistolla. Edes jossain vaiheessa elämääni olen saanut työkseni opiskella antiikin filosofiaa ja hindulaisuuden eri jumalia. Inhoan edelleen niitä snobbailevia älykköpoikia, jotka olivat niin kippurassa itsensä kanssa, että eivät kykeneet minkäänlaiseen normaaliin kommunikaatioon, mutta kaipaan suunnattomasti niitä seminaareja, joissa joku läväytti eteen esseen Hegelistä tai Husserlista ja minä pienillä aivoillani saan yrittää ymmärtää. Välillä tuntuu, että omien aivojen käyttö on oikeasti etuoikeus ja nautinto. Minulle on ihan sama olenko älykkö vai en, mutta tätä tällaista elämää en kestä, jossa aivoni uhkaavat hypätä ikkunasta, kun kokevat itsensä niin tarpeettomiksi. No, eipä huolta, olenkin vaihtamassa työpaikkaa. Ehkä jonakin päivänä löydän homman, josta saa myös ihan pikkuisen älyllistä nautintoa. Niin ja ei, en halua palata yliopistollekaan. Niin paljon kuin siellä olosta nautin tiedän varmasti ettei minusta ole tutkijaksi. Mutta vakaasti uskon, että joskus, jonakin päivänä, saan taas oppia, miettiä, pohtia, ihan jopa työkseni enkä vain iltaisin ennen nukkumaan käymistä.

Parasta lehdessä ovat kuitenkin melkein alkusivuilla julkaistut Walt Whitmanin runot, jotka on suomentanut Markus Jääskeläinen. (Kokoelma ilmestyy keväällä.) Menkää vaikka kirjastoon ja lukekaa ne kokonaisuudessaan. Ne ovat ihania! Erityisesti tätä kohtaa rakastan:

Tuomalla esiin sen mikä on hienointa, erottamalla sen huonoimmasta
yksi aikakausi myllertää toisen.
Mutta minä tiedän, että asiat ovat erinomaisen hyvin ja sopusoinnussa,
olen hiljaa kun ne keskustelevat, menen kylpyyn
ja ihailen itseäni.

Kaikki jäseneni ja ominaisuuteni, kuten kenen tahansa
lämminsydämisen, tahrattoman ihmisen,
ovat minulle mieleen,
ei sentti eikä sentin pätkä ole häpeäksi eikä mikään
osa jää vähemmälle huomiolle kuin toinen.

Olen tyytyväinen: näen, tanssin, nauran, laulan.
Ja kun vierelläni makaa koko yön tämä syleilevä, rakastava sänkykaveri
joka poistuu vaivihkaisin askelin aamun sirkutukseen,
jättää valkoisin pyyhkein peiteltyjä lahjakoreja joita koko talo pursuaa,
enkö silloin hyväksyisi, oivaltaisi elämää tässä hetkessä?
Käskisinkö silmieni katseen kääntyä
autiolta tieltä jolle hän katosi,
alkaisinko heti räknätä sentilleen
mitä hyötyä mistäkin on ollut, vai onko
ollut mitään.


Whitman kuulostaa sellaiselta mieheltä, että hänen kanssaan olisi voinut olla ihan kodikasta ja mukavaakin käydä kylvyssä hiukan ihailemassa toisiamme. Ja toisaalta hän selvästi osaa ottaa myös yhden illan romanssit sopivan keveästi analysoimatta turhaan ja sentilleen, että olikos tästäkin jotain hyötyä? Ja toisaalta, hmm... tarkemmin ajateltuna, ehkä minun ei tarvitse kantaa huolta siitä, että olisin turhan intellektuelli, kun ajatukseni Whitmanistakin ovat näin kovin maallisia... Mutta runo on ihana!

Oslossa on jotain sellaista mitä Helsingistä ei löydy, nimittäin kaduilla kerjäläisiä ja heroinisteja. Se on surullinen näky ja tuntuu oudolta. Kokemuksesta tiedän, että siihenkin tottuu. On uskomatonta kun tajuaa, että voi melko tyynesti kulkea ohi, vaikka kadulla istuu nuori paleleva nainen sylivauvan kanssa. Tätä ei siis tapahunut Oslossa, vaan Buenos Airesissa, mutta se muisto tuli mieleen, kun näin pohjoismaalaisia kerjäläisiä, valtaosa heistä alkoholisteja tai narkkareita.

Jostain syystä kodittomuus koskettaa minua erityisen paljon. Kun siinä on kyse jostain niin syvästä ja surullisesta. Koti herättää niin monenlaisia assosiaatioita, niin monia tunteita. Se liittyy kaikkiin perustunteisiin; turvaan, rakkauteen, hyväksyntään, lepoon. Jos menettää kotinsa menettääkö samalla tuon kaiken? Vai joutuvatko jotkut ihmiset kodittomiksi, koska heidän kotinsa on alunperinkin ollut pelkoa, vihaa ja alituista epäilyä?

Oslossa kodittomat myyvät omaa lehteään tai oikeastaan kirjasta, jonka tuotosta puolet menee suoraa myyjälle. Näin esim. narkkareiden ei tarvitse varastaa, vaan heillä on edes pieni mahdollisuus tienata itse rahat huumeisiin. Mielestäni hieno idea ja niinpä tietenkin matkallani ostin tuon lehden, jonka osuva nimi on "=Oslo". Oli vähän pakko ostaa, sillä myyjiä seisoi ympäri ämpäri Osloa ja jokaisella oli kädessään tuo lehti, jonka kannessa on tuo ihana hymyilevä koditon. Tunnistatteko miehen? Sehän on Joulupukki! Tulen aina niin hyvälle tuulelle, kun näen tuon kansikuvan.

Lehti on norjankielinen, mutta kyllä siitä jotain ymmärtää. Lisäksi siellä on hienoja valokuvia. Esim. monen aukeaman mittainen valokuva-tarina Kentistä ja Clasista, jotka ovat kaksi parikymppistä narkkaria. Kuvissa näytetään miten he juhlivat Kentin syntymäpäiviä, puhaltelevat ilmapalloja, nauravat ja sitten piikittävät suoneen. Hurjia kuvia. Niin kauniita ja hauskoja ja traagisia.

Kuvien lisäksi lehdessä (tekee mieli sanoa kirjassa, koska ainakin tämä joulunumero on paksukantinen
ja siinä on 120 sivua) on tarinoita, runoja, haastatteluja sekä tietysti kirjeitä Joulupukille. Yhdessä kirjeessä toivotaan, että tänä jouluna jokainen oslolainen pääsisi sisälle lämpimään, ostoskeskukseen tai metroasemalle. Ehkä ihan hyvä, etten ymmärrä kaikkea. Alkaa taas itkettää.

Jos tänä jouluna tulee taas vastaan niitä, joilla on jo kaikkea ja joille ette yhtään keksi joululahjaa niin antakaa vaihteeksi jotain niille, joilla ei ole mitään.

Suosittelen myös edelleen Leena Rantasen kirjaa "Vastaantulijat".

Hyvää joulua rakkaat!

Lehti jota vihaan, mutta johon törmää aina ja kaikkialla, jos uskaltaa kotoaan poistua. Tänään sen kansi oli taas oikein erityiskaunis. Ensin se yksi mies joka tappoi vaimonsa. Sitten tämmöinen toinen mies, joka kuristi entistä kihlattuaan. Ja taisi siellä olla taas tämä kolmaskin mies, joka onkin koko kansan oma vaimonhakkaaja.

Mikä näitä miehiä perkele vaivaa? Minkä logiikan mukaan kannattaa mätkiä sitä ihmistä jota rakastaa? Miksi vaimonhakkaus kuuluu suomalaiseen perinteeseen yhtä tiukasti kuin sauna ja joulupukki? Aina tasaisin väliajoin alkaa suututtaa ja tulee niin voimaton olo tästä typeryydestä. Luin aikoinaan lukiossa Maria Jotunin "Huojuvan talon", koska halusin edes hiukan ymmärtää tätä perheväkivalta-kuviota. No, eipä auttanut. Inhosin koko kirjaa.

Ja juu, olen jo aikuinen ja olen nähnyt elämää jo enemmän. Tiedän, ettei maailma ole mustavalkoinen ja tiedän, että ihmiset tekevät virheitä, mutta silti tämä vaimonhakkaus on musta piste, jota en ymmärrä. En edes halua ymmärtää. Joku raja se on minunkin ymmärryksessäni. Saatana.

Nyt-liite on usein vähän reppana, mutta tällä viikolla siinä oli oikeasti luettavaa! Kirjamessujen kunniaksi lehti keskittyi kirjallisuuteen. Joo, osa jutuista oli silti vähän rasittavia, mutta varsinkin Riikka Pulkkisen haastattelu esikoisromaanin kirjoittamisesta oli kyllä ihana. Pulkkinen vaikuttaa niin sympaattiselta, että ei se kirjakaan voi huono olla. Pitäisikin tehdä siitä varaus, kun vaan saan palautettua osan kirjoista takaisin kirjastoon. Se neljänkymmenen lainan katto tulee koko ajan vastaan...

Lehdessä kukitettiin myös ihqin kirjastotäti. Eilamarjatta Vasara puhuukin viisaita:

Me kirjastossa työskentelevät tiedämme, että kirjasto ehkäisee syrjäytymistä. Sitä päättäjät vain eivät taida pitää mahdollisena. Mutta muutaman minuutin jutustelu kirjastotyntekijän kanssa ja lainattu lukeminen pitävät monta ihmistä poissa laitoksesta.

Rakkauteni kirjastoja kohtaan kasvaa vain vuosi vuodelta. Mikä muu paikka on enää sellainen, että sinne voi vaan kävellä sisään, kuka tahansa ja tuntea itsensä tervetulleeksi? Ilmaiseksi saa kaikkea ihanaa ja viisasta ja naurua ja itkua ja seikkailuja ja lohtua, siis mitä vain ikinä tarvitsee. Siis ilmaiseksi! Ja kuka vaan! Ei tarvitse olla menestyväkaunisrikasjohtajatyyppi, jonka elämä on kunnossa, vaan saa olla reppana ja silti on tervetullut. Kirjastossa on lämmintä ja turvallista. Siellä saa istua vaikka tuntitolkulla yksin ja rauhassa ja silti lähellä ihmisiä. Pultsaritkin saa tulla. Hyllyjen välissä voi vaikka nukkua, kunhan ei häiritse muita. En ihan oikeasti tiedä missä muualla tasa-arvo toteutuu yhtä hyvin kuin kirjastoissa. Toimiva kirjastolaitos on kyllä äärimmäisen suuri onnellisuudentuoja elämässäni, on aina ollut. Kun vaan aukioloaikoja ei koko ajan supistettaisi... Kaupat voisivat ihan hyvin olla sunnuntaisin kiinni, jos vaan kirjastot olisivat auki!

Myös Anna-Stiina Nykäsen tämän viikon kolumni oli ihana, niin kuin melkein aina. Olen vähän Anna-Stiina Nykänen-fani kyllä.

Hän sanoi myös ihmetelleensä usein, miten miehet saisivat aikansa kulumaan, jos toista maailmansotaa ei olisi käyty. Toisesta maailmansodasta ilmestyy yhä uusia kirjoja, ja hänenkin miehensä lukee ne kaikki. Kauanko siitä aiheesta voidaan keksiä uutta sanottavaa?"

Pitäisikin ehkä avautua tänne joskus omasta suhteestani sotakirjoihin...

Niin ja sarjakuvapiirtäjänä juuri kehumani Katja Tukiainen! Hienoa!

Jee! Suosikkilehteni, jota täälläkin jo kehuin sai tänään Kirjamessuilla Vuoden Laatulehti-palkinnon. Onneksi olkoon vaan! Blogini on ihan samaa mieltä.

If you are quickly enough you can also go here and sign an appeal for Nordic culture-magazines.

Ai niin, lehtiäkin voi lukea! Eilen postilaatikosta tipahti uusin Tulva. Se on kyllä melkein aina hirveän ihana, kannattaa tutustua! Tässä numerossa esiteltiin feministimuusikoita kautta historian ja niitä nyt ei voi koskaan olla levyhyllyssä liikaa. (No, okei Ani Difranco-kokoelmani on jo ihan vähän lähtenyt käsistä, mutta mitäs tekee uuden levyn joka vuosi...)

Tulvassa arvosteltiin myös Terhi Utriaisen uusi kirja "Alaston ja puettu, Ruumiin ja uskonnon ääret", joka täytyy muistaa lukea mahdollisimman pian.

Muutaman vuosi sitten piti eräällä luennolla tutustua johonkin uskontotieteelliseen väitöskirjaan ja minä valitsin Utriaisen kirjan "Läsnä, riisuttu, puhdas, Uskontoantropologinen tutkimus naisista kuolevan vierellä". Harva väitöskirja on yhtä hienoa ja kaunista luettavaa. Utriainen tutki "kuolettajia", ihmisiä, jotka työskentelevät kuolevien parissa, lähinnä sairaanhoitajia, lähinnä naisia. Hänen aineistonaan oli noiden ihmisten kirjoittamat tekstit sekä kenttätyössä kerätty aineisto. Utriainen työskenteli nimittäin myös itse jonkin aikaa sairaalassa auttaen saattohoidossa. Hieno, hieno tutkimus. Harvaa tenttikirjaa lukiessa tulee itkettyä.

 

Kieli yhteyttä ylläpitävän puheen ja äänen mielessä on jotain hyvin erilaista kuin kieli asiasisältöjen ja informaation välittämisen mielessä. Juuri jälkimmäisessä mielessä kieli ei näyttäisi saavan erityistä paikkaa kuolettamisen tilanteessa ja asennossa.

...

Sen paikka ja merkitys vaikuttaisi samalta kuin kosketuksen. Se asettuu pitämään yllä kuolevan ja kuolettajan yhteyttä. Se pitää heitä kiinni toisissaan napanuoran lailla. Tämä kieli on "jutustelua", ääntä, usein laulua. Sen merkitys tuntuisi olevan pikemminkin sen materiaalisessa luonteessa kuin sisällössä.

(Ja näistä kielen mahdollisuuksista lisää Merleau-Pontyn tai Kristevan kirjoista...)

 

Ja joo, okei, lupaan että seuraavan kerran kirjoitan vasta, kun olen löytänyt kirjan, josta en tällä lailla hullaannu. Onhan niitä huonojakin kirjoja olemassa. Onhan?