Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut. Sellainen, elämän normeja niin perin pohjin rikkova seikka herätti ihmismielissä tavatonta hämmennystä, mikä oli toki joka suhteessa asiaankuuluva seuraus, muistettakoon ettei maailmanhistorian neljästäkymmenestä niteestä ollut löydettävissä miltään ajalta tietoa tämänkaltaisesta ilmiöstä, ei minkäänlaista esimerkkitapausta, että olisi kulunut kokonainen vuorokausi, kaikki päivään ja yöhön, aamuun ja iltaan jakautuneet kaksikymmentäneljä rikassisältöistä tuntia, joiden mittaan ei olisi sattunut ainoatakaan sairauden aiheuttamaa kuolemantapausta, hengen vaatinutta kaatumista, onnistunutta itsemurhaa tai mitään vastaavaa, lyhyesti sanoen yhtään mitään. (suom. Erkki Kirjalainen)

Näillä kahdella lauseella alkaa José Saramagon "Oikukas kuolema". Ja nuo kaksi lausetta kuvaavat koko kirjaa erittäin hyvin. Ensimmäinen lause on viiden sanan mittainen, mutta heti sitä seuraavassa lauseessa on yhteensä 72 sanaa. Sellaisista lauseista Saramago selvästi pitää. Kiemurtelevaa, vuolasta ja jaarittelevaa kerrontaa, jotenkin valloittavan sympaattista, mutta ei sitä kaikista helpointa luettavaa. Pidän Saramagon lakonisesta huumorista kovastikin, mutta silti en suosittelisi tätä kirjaa ihan kenelle tahansa tai mihin tahansa tilanteeseen. Saramago vaatii aikaa ja keskittymistä. Ainakaan itse en pystynyt "hotkaisemaan" tätä kirjaa, mutta vaikeaa tätä oli pätkissäkään lukea. Parasta olisi istuskella vaikkapa jossakin odotushuoneessa, missä ei voisi tehdä muuta kuin lukea. Kun on sitten saanut kahlattua kirjasta kolmasosan alkaa Saramagon teksti yhtäkkiä kulkea helpommin. Vuolasta se on loppuun asti, mutta ei siihen huku.

"Oikukas kuolema" ei ollut missään nimessä vaikea kirja. Se oli hauska ja oivaltava, mutta ei kuitenkaan kevyt. Kerronnan vuolauden lisäksi tarinasta tekee erikoisen sen, että kirjan "päähenkilö" saapuu paikalle vasta kirjan loppupuolella. Useimmista romaaneista löytyy helposti ensimmäisiltä sivuilta päähenkilö, jonka elämää lukija lähtee seuraamaan. Saramago sen sijaan kuvaa kokonaista kansakuntaa ja sen tuskia vaikeassa historiallisessa tilanteessa. Hetki piipahdetaan kuolemaa tekevän kuningataräidin luona, hetkinen köyhien maalaisten torpassa, sitten tutustumme kansalliseen television johtajaan, mutta yksikään näistä henkilöistä ei nouse esille muita tärkeämpänä. Ei ennen kuin esille astuu itse tuoni ja eräs sellisti.

"Oikukkaan kuoleman" idea on aivan loistava. Kuinka usein me ihmiset olemmekaan haaveilleet maailmasta, jossa kukaan ei koskaan kuolisi! Miten ihanaa olisikaan, jos voisimme kaikki elää ikuisesti! Ja jos kuoleman nyt on pakko tulla, niin miksi ihmeessä se on usein niin yllättävä ja nopea? Kuinka epäreilua onkaan, että niin usein ihmiset kuolevat voimatta ensin hyvästellä rakkaintaan tai maksamatta jäännösverojaan!

Saramago vie ajatusketjun sen ratkaisevan askeleen edemmäs. Hän näyttää meille minkälainen olisi maa, jossa kukaan ei koskaan kuolisi. Eräänä aamuna kuoleminen on vain lakannut. Ihmiset elävät eteenpäin aivan kuin ennenkin, mutta kukaan koko maassa ei kuole. Hyvin pian huomataan tämän ihanan asian kääntöpuoli: myöskään vakavasti sairaat eivät kuole. Jos kehosi menee kolarissa tuusannuuskaksi jatkat silti yhä elämääsi, henkitoreissasi ja tuskissasi, mutta kuolemaan et onnistu. Myöskään vanhukset eivät enää kuole ja hyvin pian sairaalat ja vanhainkodit täyttyvätkin ääriään myöten. Ja entäpä nuo tuhannet työttömiksi jäävät hautausurakoitsijat! Tai vakuutusyhtiöt! Kuinka myydä henkivakuutuksia ihmisille, jotka eivät ikinä kuole?

Saramagon kuvaus yhteiskunnasta kuolemattomuuden kourissa on terävä ja hillittömän hauska. Hänen satiirinsa osuu erityisesti poliitikkoihin, jotka yrittävät hallita tilannetta, jota on mahdoton hallita. Ivaillen Saramago kuvaa, kuinka poliitikoille on tärkeintä säilyttää omat kasvonsa ja kansan luottamus siihen, että joku muka yhä tietää mistä kaikessa on kysymys.

Myös kansalaiset itse yrittävät löytää keinoja selviytyä tilanteesta. Koska kuolema toimii edelleen maan rajojen ulkopuolella alkavat näppärimmät kuljettaa sairaita sukulaisiaan rajan yli kuolemaan. Myös tilanteen herättämät filosofiset keskustelut luotaavat syvältä. Jos kuolemaa ei enää ole voiko silloin olla uskontoakaan? Eikö kristinuskon syvin sanoma ole kuoleman voittaminen? Entä, jos mitään kuolemaa ei enää ole, eikö silloin uskonnostakin tule tarpeeton?

Kun kansalaiset ovat aikansa valittaneet ja tulleet tulokseen, ettei ikuinen kuolemattomuus sittenkään ole se mitä he haluavat, alkaa kuolema jälleen toimia. Mutta tällä kertaa hän päättää lähettää ihmisille viikkoa ennen näiden kuolemaa tiedonannon, jossa kerrotaan ystävällisesti ja asiallisesti, että hyvä herra, viikon kuluttua tulette kuolemaan, olkaa hyvä ja hoitakaa asianne kuntoon: hyvästelkää rakkaanne, sopikaa riidat ja hoitakaa velkanne pois. Kumma kyllä ikuisesti tyytymättömät kansalaiset eivät pidä tästäkään vaihtoehdosta. Ja lukijan on pakko myöntää nolona: kyllä meitä ihmisiä on sitten vaikea miellyttää!

Vasta kaiken tämän jälkeen kirjan päätarina varsinaisesti alkaa. Nimittäin tässä vaiheessa kirjaa itse tuoni astuu päähenkilöksi ja pääsemme seuraamaan hänen elämäänsä. Siitä en nyt kerrokaan enempää, etten tulisi paljastaneeksi ihan kaikkea. Tästä kirjasta on vaikea olla kertomatta liikaa, kun tekee mieli paljastaa kaikki kirjailijan keksimät näppäryydet ja vitsit. (Esimerkiksi se kuinka lukijalle kerrotaan, että kuolinviestejä kirjoitellessaan tuoni, jolla ei ole kieltä ja joka ei siksi voi nuolla kirjekuoria kiinni, käyttää noita nykyajan näppäriä itseliimautuvia tarralla varustettuja kirjekuoria.) Mutta lopetan nyt tähän ja sanon vain, että lukekaa itse! Tämä kirja on hauska! Eikä kuitenkaan vain hauska, vaan samalla kirja on myös koskettava ja viisas, ei todellakaan pelkkää hekottelua tai tekonäppäryyksiä.

Niin ja vielä erityiskiitos suomentajalle! Vaikka teksti on vuolasta ja polveilevaa on se samalla silti selkeää ja erittäin hyvää kieltä mikä osoittaa, että suomentaja on selvästi nähnyt vaivaa kääntäessään Saramagon mutkikkaita lauseita.

Kuolema ei koskaan vastaa, eikä tämä johdu siitä ettei se tahtoisi vastata, se ei vain tiedä mitä ihmisen suurimman tuskan edessä sanoisi.

Täytyy vielä huomauttaa, että tämän kirjan luettuani en osannut niin kovin surra José Saramagon vain muutama viikko sitten tapahtunutta kuolemaa. Totta kai on surullista, että hieno kirjailija on lopullisesti poissa, mutta tästä kirjasta käy ilmi, ettei Saramago itse kammonnut kuolemaa. Selvästikin hänen mielestään kuolema, traagisuudestaan huolimatta, on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin ikuinen elämä. 

Missä natsit ovat? Mikä tällainen maailma on, jossa ei ole natseja? Takapajuinen maa tämä Amerikka.

Herman Broder on puolanjuutalainen mies, jonka vaimo ja lapset ovat kuolleet natsien vainoissa. Herman itse on selvinnyt, koska perheen kristitty piikatyttö piilotteli häntä vuosien ajan aitassaan heinien seassa. Sodan päätyttyä Herman on muuttanut New Yorkiin, otanut piikatytön mukaansa ja kiitokseksi kaikesta mennyt tämän kanssa naimisiin. Herman ei kuitenkaan ole avioliitossaan erityisen onnellinen, vaan pitää toisella puolen kaupunkia rakastajatarta, holokaustista selvinnyttä juutalaisnaista. Näiden kahden naisen välillä juokseminen onnistuu mieheltä juuri ja juuri, kunnes yllättäen Hermanin kuolleeksi uskottu ensimmäinen vaimo saapuu hänkin Amerikkaan etsimään miestään. Yhtäkkiä Hermanilla on riesanaan kaksi vaimoa sekä rakastajatar, joka tämäkin painostaa miestä avioliittoon.

Isaac Bashevis Singerin kirja ”Vihassa ja rakkaudessa” (”Sonim, di Geshichte fun a Liebe”, suom. Jukka Kemppinen) on hämmentävä sekoitus hassua ihmissuhdedraamaa ja järkyttäviä ihmiskohtaloita. Ilmeisesti samasta syystä kirja herätti ilmestyessään 1966 jonkinlaista paheksuntaa. Traagisia asioita käsitellään humoristisesti ja ilveillen. Ihmiset, jotka ovat menettäneet kaiken eivät enää välitä moraalisäännöistä ja viljelevät puheessaan hyvinkin mustaa huumoria.

Tämä luoti, Tamara sanoi ja pani käden lanteellen, on paras muistoni. Se muistuttaa, että minulla oli kerran koti, vanhemmat. Lapsia. Jos se otetaan minusta, minulla ei ole enää mitään. Se oli saksalainen luoti, mutta kun se on ollut niin monta vuotta juutalaisessa ruumiissa, siitä on tullut juutalainen. Ehkä se päättää räjähtää jonain päivänä, mutta niin kauan kuin se on hiljaa paikallaan, me tulemme hienosti toimeen. Kosketa sitä jos haluat. Ehkä sama revolveri tappoi sinun lapsesi…

Kirjassa toistuu monta kertaa ajatus, että nämä natsien vainoista selvinneet ihmiset eivät oikeastaan ole enää elossa. Kun on nähnyt hirveyksiä ja lähestulkoon kuollut ei voi enää olla elossa samalla tavalla kuin muut. Erityisesti kirjan päähenkilö, naissuhteisiinsa sotkeutunut Herman Broder on jollakin tavalla hyvin irti elämästään. Asiat vain tapahtuvat hänelle eikä hän halua, osaa tai jaksa ottaa minkäänlaista vastuuta. Sen sijaan hän pohtii pakonomaisesti mitä tapahtuisi, jos natsit valloittaisvatkin Amerikan. Jos natsit saapuisivat juuri nyt, minne hän pystyisi piiloutumaan? Jos maailmanloppu tulisi juuri nyt kuinka siitä voisi jatkaa eteenpäin?

Mitä tapahtuisi, jos maapallo halkeaisi kahteen osaan täsmälleen Bronxin ja Brooklynin välistä? Hän joutuisi jäämään tänne. Toinen puoli, jossa Jadwiga oli, joutuisi jonkin muun planeetan vetämänä eri tähdistöön. Miten sitten kävisi?

Tuntuu, ettei kukaan kirjan henkilöistä osaa enää iloita. Rakkaiden menetys, syyllisyys omasta eloonjäännistä, jatkuva ulkopuolisuuden tunne ja moraalin katoaminen aiheuttaa sen, että kirjan perussävy on, kaiken vitsailun keskellä, hyvinkin lohduton. Rakastelun jälkeen Hermanin rakastajatar Masha nousee ylös ja kysyy ”Missä minä olin viisi vuotta sitten tähän aikaan?” ja vastaa itse ”Edelleen kuolleiden keskellä.”

Kirjassa pohditaan myös paljon uskonnollisia kysymyksiä. Melkein jokaisella kirjan henkilöistä on jonkinlainen viha-rakkaus-suhde jumalaansa. Herman, joka on ateisti, elättää itsensä kirjoittamalla puheita rabbiinille, joka ei itse jaksa tutkia pyhiä kirjoja. Hermanin kristitty vaimo Jadwiga haluaa kääntyä juutalaiseksi ja on hartaampi uskovainen kuin miehensä ikinä. Rakastajatar Masha vuoroin rukoilee, vuoroin kiroaa jumalaansa. Monta kertaa nostetaan esiin kysymys: kuinka holokaustin jälkeen voi yhä uskoa Jumalaan?

Kerran kysyin (…) miten Jumala sallii, että tällaisia murhenäytelmiä tapahtuu. Hän esitti kaikenlaisia tekosyitä. Tuntemattomia ovat Herran tiet ja niin poispäin. En väittänyt vastaan, mutta olin katkera. Kerroin hänelle lapsistamme ja hän meni aivan valkoiseksi ja häpesi – aivan kuin hän olisi ollut itse vastuussa siitä. Lopuksi hän sanoi: Minä pyydän sinulta, älä puhu enää.

Jos Jumala on kuollut ei filosofiakaan auta saati politiikka. Kirjassa puhutaan paljon paitsi holokaustista myös Stalinin hirmuteoista. Natsien kynsistä paenneet juutalaiset joutuvat yhtä kammottaville leireille Venäjälle ja saapuessaan lopulta Amerikkaan tapaavat he kommunismista innostuneita juutalaisia, jotka eivät ota heidän kertomuksiaan todesta.

Mikä voisi estää häntä, Hermania, vajoamasta vielä syvemmälle liejuun, johon hän oli takertunut? Ei filosofia, ei Berkeley, Hume eikä Husserl. He kaikki saarnasivat jotain moraalia, mutta yksikään ei antanut voimaa vastustaa kiusauksia. Ihminen voi olla Spinozan kannattaja ja natsi; ihminen voi tuntea hyvin Hegelin fenomenologian ja olla stalinisti; ihminen voi uskoa monadeihin, Zeitgeistiin, sokeaan tahtoon, eurooppalaiseen kultturiin ja tehdä siitä huolimatta hirmutekoja.

Kirja on siis täynnä vahvoja teemoja. Silti joukkoon mahtuu myös päähenkilön tuntema myötätunto eläimiä kohtaan. ”Vihassa ja rakkaudessa” tämä nostetaan esille monta kertaa mm. vertaamalla eläinten teurastusta juutalaisvainoihin. Tässä kirjailija muuten muistuttaa kovasti erästä toista nobelistia, J. M. Coetzeeta, joka hänkin vertaa kirjoissaan eläinten huonoa kohtelua mm. mustien kohteluun. 

Kaiken kaikkiaan ”Vihassa ja rakkaudessa” on erittäin voimakas ja hyvin surullinen kirja, vaikka se toisinaan pistääkin nauramaan ääneen. Huumori on mustaa eikä se oikein muuta voi ollakaan, sen verran sekaisin maailma on, niin suurta surua näihin ihmiskohtaloihin liittyy. Mutta ehdottomasti hieno kirja. Luulen, että tältä Singeriltä tulen lukemaan vielä paljon lisääkin.

Viimeisin lukemani Nobel-kirja alkoi melkoisen tavanomaisena Toisen maailmansodan kuvauksena, mutta muuttui sitten puolen välin jälkeen radikaalisti. J.  M. G. Le Clézion ”Harhaileva tähti” kertoo kahdesta teini-ikäisestä tytöstä sodan keskellä. Ranskan juutalainen Esther joutuu pakenemaan saksalaisia ja näkee läheltä sodan mielettömyyden ja kauhun. Tarina on surullinen, mutta jollain tapaa jo moneen kertaan kerrottu. Kuten jokin aika sitten valitin Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu jo niin paljon ja toisinaan tuntuu, että olen kuullut nämä tarinat jo liiankin usein. Kirjan Esther muistuttaa teini-iässään kovasti vaikkapa Anne Frankia tai muita klassisia kertomuksia juutalaisista Toisen maailmansodan aikaan. Le Clézion kirjasta löytyy kuitenkin myös muuta.

Pakolaisvuosiensa jälkeen ja sodan päätyttyä päättää juutalainen Esther lähteä äitinsä kanssa kohti Israelia, maata, jossa he saisivat vihdoin elää turvassa ja rauhassa. Matkalla Jerusalemiin kohtaa Esther toiseen suuntaan kulkevia pakolaisia, palestiinalaisia, jotka matkaavat pois kotoaan, pois tilalle tulevien juutalaisten tieltä. Esther tapaa ikäisensä tytön, Nezman, eikä nuorista kumpikaan koskaan unohda tuota lyhyttä kohtaamista.

Tämän jälkeen kirjan tarina alkaa seurata arabityttö Nezmaa ja kuvata tämän kokemuksia pakolaisleirillä. Koko kirjan näkökulma keikahtaa ympäri ja tarina saa huomattavasti lisää syvyyttä.

Mielenkiintoista ja kuvaavaa on, että lukiessani juutalaisen tytön kokemuksia ajattelin, että tämän tarinan olen lukenut jo useasti. Sen sijaan lukiessani noita arabitytön kokemuksia pakolaisleiriltä mietin kuumeisesti, että miksen ole lukenut näitä tarinoita enempää? Nimenomaan kaunokirjallisia tarinoita pakolaisleireiltä, eikö kukaan muka kirjoita niitä? Ja mitä se kertookaan maailman kirjallisuudesta, ettei pakolaisleireistä kerrota enempää? Historiaa ei nimittäin kirjoiteta vain historiankirjoissa vaan myös ja ennen kaikkea kaunokirjallisuudessa tai vaikkapa viihde-elokuvissa. Toisinaan on hyvä muistuttaa itseään siitä, että vaikka kuinka lukee on silti kuullut tarinoista vain murto-osan.  Kuinka paljon tarinoita onkaan vielä kuulematta! Miten paljon löytyy ihmisiä, jotka eivät saa ääntään ja kertomustaan esille, koska ei ole ketään, joka haluaisi heistä kirjoittaa tai lukea. Kirjallisuuskaan ei ole niin tasa-arvoista ja auvoisaa kuin usein haluaisi uskoa. Oma ääni on yhä valtaosalle ihmisistä etuoikeus, jota he eivät koskaan saavuta. Muun muassa tästä Le Clézio muistuttaa surullisessa ja kauniin runollisessa kirjassaan.

 Herta Müller. Never heard. One more to go! 

”Minä tiedän, ettei mitään petoa ole olemassa – tarkoitan sellaista, jolla on kynnet ja hampaat ja kaikki – mutta minä tiedän myös, ettei meillä ole mitään pelättävää.”

Possu vaikeni.

”Ellei…”

Ralph liikahti levottomasti.

”Ellei mitä?”

”Ellei meidän tarvitse pelätä ihmisiä.”

(Suom. Juhana Perkki)

Nobel-haasteni innoittamana tartuin klassikkoon, jonka melkein kaikki ovat ilmeisesti lukeneet jo koulussa. Minäkin olen joskus vuosia sitten nähnyt William Goldingin ”Kärpästen herra”-kirjan elokuvaversion, joten tarina sinällään oli jo entuudestaan tuttu. Se ei kuitenkaan menoa haitannut, sillä kirja oli niin intensiivinen ja hurja, että sivut oli melkein harpottava, jotta tarinan saisi luettua nopeasti loppuun.

Juoni on varmasti tuttu monille muillekin, Goldingin kirjaan viitataan eri yhteyksissä sen verran usein. Toisen maailmansodan aikoihin joukko nuoria poikia haaksirikkoutuu autiolle saarelle ja yrittää selvitä siellä hengissä odottaen, että joku aikuinen tulisi heidät pelastamaan. Kirja on käänteinen Robinson Crusoe-tarina, jossa haaksirikkoutuneet eivät ole lainkaan jaloja tai kykeneviä sivistyneen yhteiskunnan perustamiseen, vaan päinvastoin lasten villit ja mustat puolet nostavat päätään hyvin nopeasti saarelle päätymisen jälkeen. Se mikä alkaa jännittävänä Viisikko-henkisenä seikkailuna muuttuu hyytäväksi ja surulliseksi tarinaksi, joka ilmeisesti symboloi koko ihmiskunnan kyvyttömyyttä elää rauhallista rinnakkaiseloa.

Itse yllätyinkin, kun huomasin että kirja oli kirjoitettu jo 1954, siis silloin toisen maailmansodan aikoihin. Itse luulin, että kirja olisi kirjoitettu paljon myöhemmin, kun sotiin olisi saatu jo jonkin verran etäisyyttä, mutta ei, Golding on kirjoittanut tämän pääteoksensa jo 30 vuotta ennen kuin hänelle myönnettiin Nobel vuonna 1983. (EDIT: Kuten eräs valpas lukijani huomautti loppui Toinen maailmansota jo 1945. No, kappas niinhän tuo loppuikin. Tässä on blogin kirjoittajalla tapahtunut ajatushärö ja vuodet -45 ja -54 menivät sekaisin. Eli, joo, enää ei yllätä lainkaan. 1954 oli vallan hyvä vuosi kirjoittaa tällainen kirja. Ja kyllä, nolottaa vähän. Kyllä mä sen sodan ajankohdan oikeesti tiesin...)

Goldingin ihmiskuva on melkoisen synkkä. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä hän itse palveli sotilaana useita vuosia ja näki varmasti ihmisen raadollisen puolen moneen otteeseen. Golding ei usko, että ihminen olisi perimmältään hyvä tai rationaalinen. Hän haluaa osoittaa, ettei pintaa tarvitse raaputtaa kuin hitusen jotta sivistys ja järki antavat sijaa metsästys- ja tappamisvaistoille.

Luettuani Goldingin kirjan en voinut olla huomaamatta kuinka paljon nykypäivän viihde on velkaa ”Kärpästen herralle”. "Lost"-tv-sarja tietenkin ja ”Survivors”, mutta myös hyvin monet muut tosi-tv-sarjat. Monien niiden taustallahan on selvästi ajatus: ”laitetaan yhteen joukko ihmisiä ja katsotaan kuinka nopeasti moraali murenee ja tappelu alkaa.” Toisinaan tuntuu siltä, että Golding pessimistisen ihmiskäsityksensä kanssa on valitettavan oikeassa.

”Me olemme kaikki tuuliajolla, ja asiat käyvät yhä kurjemmiksi. Kotona voi aina kysyä joltakin aikuiselta. Opettajalta tai joltakin muulta, ja silloin sai aina vastauksen. Kunpa täälläkin olisi joku!”

”Kunpa minun tätini olisi täällä.”

”Tai minun isäni… mutta mitä se hyödyttää?”

”Merkkituli on pidettävä vireilä.”

Tanssi oli päättynyt, ja metsästäjät hajaantuivat mennäkseen majoihin.”

”Aikuiset tietävät asioita”, Possu sanoi. ”He eivät pelkää pimeässä. He pitäisivät kokouksen ja joisivat teetä ja keskustelisivat asioista.”

”He eivät olisi sytyttäneet saarta tuleen. Eivätkä antaneet…”

”He rakentaisivat laivan…”

Kolme poikaa seisoi pimeässä yrittäen turhaan kuvailla aikuisten ylivoimaista etevämmyyttä.

”He eivät riitelisi…”

”Eivätkä he särkisi toisten silmälaseja…”

”Eivätkä puhuisi pedosta…”

Ja mitä nuo ylivoimaiset aikuiset tekivätkään samaan aikaan, kun saarelle haaksirikkoutuneet pojat keskustelivat heistä? No, kävivät toista maailmansotaansa tietenkin. Auts.

Ihminen elää kuin maan mato, mutta kirjoittaa kuin jumalat. (suom. Outi Hassi)

Imre Kertészin ”Lopetus” on vain 120-sivuinen pieni kirja, mutta noihin sivuihin mahtuu huikea määrä tietoa, tunnetta, ajatuksia ja filosofointia. Kirjan suljettua jää mielikuva, että sivuja olisi ollut ainakin viisinkertainen määrä. Kirja on suorastaan läkähdyttävä! Ja ehdottomasti lukemisen (ja sen Nobelinkin) arvoinen. 

B. on aikoinaan Auschwitzissa syntynyt ja sieltä selviytynyt unkarilainen kirjailija, joka 1990-luvun alussa,  kommunistisen diktatuurin kaatuessa tekee itsemurhan. Miksi? Tätä jäävät miettimään hänen ystävänsä, rakastettunsa ja erityisesti kustannustoimittajansa Keserü, joka pakonomaisella vimmalla etsii kirjailijan viimeistä kadonnutta romaania, joka selittäisi itsemurhan. ”Siitä voin saada selville pitääkö minunkin seurata hänen esimerkkiään vai voinko valita toisenkin tien.”

Imre Kertész on itse Auschwitzista selvinnyt juutalainen ja on käsitellyt keskitysleirejä muussakin tuotannossaan. Ilmeisesti varsinkin ”Kohtalottomuus”, (josta on tehty elokuvakin,) on ollut hänen pääteoksiaan. Tämä ”Lopetus” kuuluu kuulemma samaan romaanisarjaan. Ja kirja oli kyllä sen verran vaikuttava, että ehdottomasti luen nuo sarjan muutkin osat!

Se oli hirveä hetki, sillä silloin tajusin, että B. oli elänyt tuon tarinan kanssa elämänsä loppuun saakka, ja luulen myös ymmärtäneeni, mitä sen kanssa eläminen merkitsi. Tuossa huoneessa, johon tunsin tiivistyneen maailman kaiken välinpitämättömyyden, ymmärsin, että kaikki tarinat olivat lopussa, että meidän kaikkien tarinat olivat mahdottomia kertoa, ja että yksin hän, B., oli vetänyt siitä johtopäätöksensä, omalla tavallaan, niin kuin hänellä aina oli tapana, toisin sanoen radikaalisti.

Luulen, että pieni kirja tuntuu niin paksulta ja syvältä, koska se asettuu omaan historialliseen paikkaansa. Kirjassa ei kuvata Auschwitzin tapahtumia, niitä ei tarvitse kerrata, koska ne on jo kerrottu toisissa kirjoissa. Kirjassa ei myöskään tarkastella syvällisemmin Unkarin lähihistoriaa, mutta sitä sivutaan ja puhuttaessa sensuurista ja poliittisista vangeista liitetään tarina myös samaan jatkumoon muiden poliittisista vangeista kertovien kirjojen kanssa. Kirjasta nousee mieleen useita muita tarinoita, esimerkiksi Jorge Semprunin ”Kirjoittaminen tai elämä”, jossa keskitysleiristä vapautunut kirjailija vuosikausia yrittää kuvata kokemaansa, mutta tulee lopulta siihen tulokseen, että voidakseen elää on hänen luovuttava lopullisesti pyrkimyksestään kirjoittaa mitään Auschwitziin liittyvää. Kun vuosien kuluessa on nähnyt niin monta elokuvaa ja lukenut niin monta kirjaa keskitysleirien todellisuudesta tuntuukin erityisen kiinnostavalta lukea siitä mitä tapahtui tuon kaiken jälkeen. Miten keskitysleirin jälkeen voi enää elää vai voiko mitenkään?

Olin niin typerä, että kehotin häntä kirjoittamaan siitä.

”Et tiedä mistä puhut”, hän vastasi.

Luultavasti en tiennytkään.

”Se on hyvä näin”, hän sanoi. ”Muodottomana ja verisenä kuin istukka. Mutta jos kirjoitan sen, se muuttuu tarinaksi. Miten sinä, vaatelias kirjallisuustoimittaja, arvioisit tällaisen tarinan?”

Olin vaiti.

”No”, hän usutti, ”kakista ulos.”

”En tiedä”, sanoin.

”Totta kai tiedät”, hän kivahti. "Kuvittelehan nyt: tarjoan sinulle käsikirjoitusta, jonka tarina sijoittuu Auschwitziin. Hyvien ihmisten avustuksella syntyy lapsi. Kapot laskevat keppinsä ja ruoskansa ja nostavat parkuvan pienokaisen liikuttuneina käsivarsilleen. SS-kersantille kohoavat kyyneleet silmiin.”

”No jos sen tuolla tavalla esittää, niin se on tietysti…”

”Niin?” hän tivasi, ”tietysti mitä?”

”No… kitschiä”, sanoin. ”Mutta voihan sen kirjoittaa toisellakin tavalla”, kiirehdin lisäämään.

”Ei voi. Kitschiä mikä kitschiä.”

”Mutta sehän on oikeasti tapahtunut”, protestoin.

Hurjaa, että totuus voi todellakin olla liian liikuttavaa, liian kitschiä kirjoitettavaksi. Samoin käy kirjan toiselle hahmolle, joka menee vierailulle keskitysleiriin, ymmärtääkseen vanhempiensa ja ystäviensä historiaa. Siellä turistien tungeksiessa ja töniessä toisiaan mietitään vain sitä minne pitäisi vielä päästä, mikä keskitysleiri on ”rankin”.

Kirjassa käsitellään monia teemoja ja se on myös kirjoitettu useilla eri tyyleillä. Toisinaan kertoja on minä-kertoja, toisinaan puhutaan ”hänestä”, paikoitellen kertomus esitetään näytelmäkäsikirjoituksen muodossa tai jopa vapaassa runomitassa. Silti lukeminen ei ole hankalaa tai monimutkaista. Pieni ohut kirja, joka on samalla niin iso, niin syvä.

Se on kerta kerralta vaikeampaa, Bev Shaw sanoi joskus. Vaikeampaa, mutta myös helpompaa. Ihminen tottuu siihen, että kaikki käy vaikeammaksi; hän lakkaa hämmästelemästä, kuinka se, mikä ennen oli niin vaikeaa kuin olla voi, käykin vielä vaikeammaksi. (suom. Seppo Loponen)

Nyt täytyy sanoa, että olenpas tyytyväinen tähän Nobel-haasteeseeni! Olen viikon sisällä tutustunut jo kahteen hienoon kirjailijaan, joiden kirjoihin en varmaankaan olisi tarttunut ilman tätä haastetta. Tai olisin ehkä jossain vaiheessa, sillä tämäkin J.M.Coetzeen kirja löytyi ihan omasta kirjahyllystä. Mutta siellä se oli nököttänyt tyytyväisenä jo vuosikausia. Ilman haastetta se olisi saanut odottaa vielä kauan.

Olin saanut jostakin käsityksen, että Coetzeen kirjat ovat äärimmäisen ahdistavia eikä kirjaan siksi tehnyt mieli tarttua. Mutta onneksi sen vihdoin luin! Ahdistava? Monella tapaa kyllä, mutta sitäkin enemmän oikeastaan surullinen ja hätkähdyttävä. Että näinkin ihmiset elävät, tekevät tällaisia valintoja, elävät tuollaisissa yhteiskunnissa.

"Häpeäpaalun"  alussa päähenkilö David Lurie, kapkaupunkilainen kirjallisuuden professori, kuvataan melkoisen vastenmielisenä vanhana äijänä, joka vokottelee nuoria opiskelijoitaan. Kirjan ensimmäinen puolisko kuvaakin tätä ikivanhaa klisettä: vanhaa miesopettajaa ja tämän nuorta naispuolista oppilasta, heidän seksisuhdettaan ja siitä syntyvää kohua.

Klassisen alun jälkeen kirja sitten muuttuukin ratkaisevasti kiinnostavampaan suuntaan. Päähenkilö erotetaan virastaan ja hän päättää lähteä tapaamaan tytärtään, joka asuu yksinään matilalla Etelä-Afrikan maaseudulla. Ja sitten alkaa tapahtua. Yhtäkkiä kirjan alun tapahtumat joutuvatkin uuteen valoon. David Lurie tajuaa, että myös hänen oma tyttärensä on nainen ja elää siksi jatkuvan väkivallan uhan alla. Myös päähenkilön valkoihoisuuteen kiinnitetään kirjassa huomiota vasta tämän saapuessa maaseudulle. Yhtäkkiä kirja käsitteleekin tulenarkoja poliittisia kysymyksiä, voimakkaita moraalisia ongelmia. Onko valkoisilla oikeus yhä elää Etelä-Afrikassa? Onko naisella oikeus ruumiinsa koskemattomuuteen ja kuinka tuo koskemattomuus voidaan turvata? Onko eläimellä itseisarvoa? Kirja ei tarjoa valmiita vastauksia ja ihmisten tekemät valinnat ovat toisinaan jopa pöyristyttäviä ja omituisia, mutta juuri nuo epäloogisuudet tekevät kirjasta uskottavan ja tärkeän. Tässä kirjassa ei väännetä rautalangasta eikä saarnata vaan yksinkertaisesti kuvataan yhteiskuntaa, jossa on vaikeaa toimia oikein.

Vaikka päähenkilö on tietyssä määrin vanha limainen äijä pitäisin minä silti Coetzeeta feministisenä kirjailijana. Lucy, päähenkilön voimakastahtoinen tytär, on typeryyteen asti jääräpäinen, mutta ennen kaikkea hyvin itseriittoinen nainen, ei vähimmässäkään määrin reppana. Hän on selvästi koko kirjan mielenkiintoisin hahmo. Miksi hän jää paikoilleen, yksinäisenä valkoisena naisena maatilalle keskelle ei-mitään, vaikka joutuu maksamaan siitä uskomattoman kovan hinnan?

Wikipedian mukaan Coetzee on myös suuri eläinten ystävä ja senkin huomaa "Häpeäpaalusta". Mustien sorto, naisten sorto ja eläinten sorto rinnastetaan rivien välissä kaikki saman asia eri puoliksi. Jopa homoseksuaalien sortoa sivuutetaan. Mutta kuten sanoin, kirja ei ole saarnaava vaan ennemminkin kuvaileva. Tällainenkin yhteiskunta on olemassa. Tällaisiakin valintoja ihmiset tekevät. Uskomatonta.

Suosittelen ehdottomasti! Ja odotan jo innolla seuraavaa Nobel-kirjaani.

Of course it was impossible - a small child killing a lively dog. But officially the dog's death remained a mystery; the vet said it had been strangled.

Here we go, my first Nobel-book after I started my challenge. And I loved it!

I started with Doris Lessing who got her prize 2007. I didn't know anything about her or this book because I like it that way. I always try to read first the book, make my own judgements and only afterwards head to internet or library and read more about the author.

"The Fifth Child" was a very contradictory book. It's really easy to read and it's not even very long but somehow it's so powerful that in a way you just want to finish it so that you can get rid of the book! You have to read more and more but you are not sure if you want to read it because story is so good or because the story is so horrible. Most of all this is a very strong book, it leaves a very strong feeling that stays in your bones for a long time.

Harriet and David Lovatt are young and quite naive couple who, most of all, want to have a big house and a big family. They buy a house they can't afford and start to make babies. Their plan is to have at least eight children even when grandparents around them try to talk them to their senses. Children grow and the house is full of life until the fifth child comes.

Somehow "The Fifth Child" reminded me of Ira Levin's "Rosemary's Baby" or Lionel Shriver's "We need to talk about Kevin". You can't be sure are you reading a horror book or a book about disorder. Is this child a devil, a troll or a neanderthal like his mother thinks or is the mother herself just sick and delusional? What would you do in her position? How would you react to a violent and disgusting child? Would you love this one child so much that you would let him destroy the whole family? And how to go on when you have lost everything you ever wanted?

I know I'm going to read more Lessing. Maybe not right away, first I have to digest this one, but soner or later I want to know what kind of other books has she written. If you want to recommend one of her books I'm really happy to hear!

From here I got an idea that I want to challenge myself to read at least one book from every Nobel prize-winner. And because this challenge will take some time I have made an own page for it. If you want to follow how it's going you can find my "Nobel winners" -challenge from the right side of this page, just scroll down a little bit and click "Nobel winners" -challenge.

This morning on my way to work I bought Doris Lessing's "The fifth child" so that might be my next Nobel-book.

2008 Jean-Marie Gustave Le Clézio

2007 Doris Lessing
2006 Orhan Pamuk
2005 Harold Pinter
2004 Elfriede Jelinek
2003 J.M. Coetzee
2002 Imre Kertész
2001 V.S. Naipaul
2000 Gao Xingjian
1999 Günter Grass
1998 José Saramago
1997 Dario Fo
1996 Wislawa Szymborska
1995 Seamus Heaney "Ojanpiennarten kuningas"
1994 Kenzaburo Oe
1993 Toni Morrison
1992 Derek Walcott
1991 Nadine Gordimer
1990 Octavio Paz
1989 Camilo José Cela
1988 Naguib Mahfouz
1987 Joseph Brodsky
1986 Wole Soyinka
1985 Claude Simon
1984 Jaroslav Seifert
1983 William Golding
1982 Gabriel García Márquez "Sadan vuoden yksinäisyys"/ "Cien años de soledad"
1981 Elias Canetti
1980 Czeslaw Milosz
1979 Odysseus Elytis
1978 Isaac Bashevis Singer
1977 Vicente Aleixandre
1976 Saul Bellow
1975 Eugenio Montale
1974 Eyvind Johnson, Harry Martinson
1973 Patrick White
1972 Heinrich Böll
1971 Pablo Neruda "Andien mainingit"
1970 Alexandr Solzhenitsyn
1969 Samuel Beckett "Huomenna hän tulee" / "Waiting for Godot"
1968 Yasunari Kawabata
1967 Miguel Angel Asturias
1966 Samuel Agnon, Nelly Sachs
1965 Mikhail Sholokhov
1964 Jean-Paul Sartre
1963 Giorgos Seferis
1962 John Steinbeck "Hyvien ihmisten juhla" / "Cannery Row"
1961 Ivo Andric
1960 Saint-John Perse
1959 Salvatore Quasimodo
1958 Boris Pasternak "Tohtori Zivago" / "Doktor Zivago"
1957 Albert Camus "Rutto" / "La Peste"
1956 Juan Ramón Jiménez
1955 Halldór Laxness
1954 Ernest Hemingway
1953 Winston Churchill
1952 François Mauriac
1951 Pär Lagerkvist
1950 Bertrand Russell "Länsimaisen filosofian historia" / "History of western philosophy"
1949 William Faulkner
1948 T.S. Eliot
1947 André Gide
1946 Hermann Hesse
1945 Gabriela Mistral
1944 Johannes V. Jensen
(1943 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
(1942 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
(1941 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
(1940 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
1939 Frans Eemil Sillanpää
1938 Pearl Buck
1937 Roger Martin du Gard
1936 Eugene O'Neill
(1935 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
1934 Luigi Pirandello
1933 Ivan Bunin
1932 John Galsworthy
1931 Erik Axel Karlfeldt
1930 Sinclair Lewis
1929 Thomas Mann
1928 Sigrid Undset
1927 Henri Bergson
1926 Grazia Deledda
1925 George Bernard Shaw
1924 Wladyslaw Reymont
1923 William Butler Yeats
1922 Jacinto Benavente
1921 Anatole France
1920 Knut Hamsun "Maan siunaus" / "Markens grøde"
1919 Carl Spitteler
(1918 The prize money was allocated to the Special Fund of this prize section)
1917 Karl Gjellerup, Henrik Pontoppidan
1916 Verner von Heidenstam
1915 Romain Rolland
(1914 The prize money was allocated to the Special Fund of this prize section)
1913 Rabindranath Tagore
1912 Gerhart Hauptmann
1911 Maurice Maeterlinck
1910 Paul Heyse
1909 Selma Lagerlöf
1908 Rudolf Eucken
1907 Rudyard Kipling
1906 Giosuè Carducci
1905 Henryk Sienkiewicz
1904 Frédéric Mistral, José Echegaray
1903 Bjørnstjerne Bjørnson
1902 Theodor Mommsen
1901 Sully Prudhomme