"Joulunaika", herra Jesmond sanoi suostuttelevasti. "Vanhan ajan joulu Englannin maaseudulla."

Hercule Poirotia puistatti. 

Mikäpä sopisi joulunaikaan paremmin kuin kunnon murha! Agatha Christien novelli "Seikkaileva jälkiruoka" on loistava esimerkki ihanasta joulumurhasta. Ulkona on kylmää, lumi peittää maan, parhaimmillaan koko talo on hukkunut lumeen ja sitten päitä alkaa putoilla! Oi onnea!

Murha sopii oikestaan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Jouluyönä on ihanaa kääriytyä vällyjen alle suklaarasia kainalossa ja lukea hirvittävää ja ovelaa dekkaria. Oikeastaan nautiskelun voi aloittaa jo ensimmäisten syysiltojen saapuessa. Toisaalta monet lukevat dekkareita erityisesti kesäisin riippumatossa ja ainakin täällä Norjassa tunnetaan käsite "påskekrim" eli pääsiäispyhiin sijoittuvat dekkarimaratonit (sekä kirjojen että televisiosarjojen avulla). Eli eipä taida juuri löytyä vuodenaikaa, johon murha ei sopisi. Omasta mielestäni se on kuitenkin ehdottomasti parhaimmillaan juuri jouluisin.

"Tehdään lumiukko", Michael keksi.

(…)

"Voitaisiin tehdä se Poirotin näköiseksi", Colin sanoi. "Laitettaisiin sille isot mustat viikset. Naamiaistarvikelaatikossa on yhdet."

"Kuulkaa, minä en tajua", Michael sanoi mietteissään, "kuinka Poirot on ikinä voinut olla salapoliisi. Minä en ymmärrä miten hän on koskaan voinut naamioitua."

"Niin", Bridget sanoi, "eikä hänen voi kuvitella ryntäilevät ympäriinsä mikroskooppi kädessä etsimässä johtolankoja tai mittailemassa jalanjälkiä."

"Minäpä keksin", Colin sanoi. "Järjestetään hänelle näytös!"

"Mitä sinä tarkoitat näytöksellä?" Bridget kysyi.

"No, järjestetään hänelle murha."

"Upea idea", Bridget sanoi. "Tarkoitatko ruumista lumessa - jotain semmoista?"

"Kyllä. Se saisi hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi, vai mitä luulette?"

Myös tämän päivän luukku sisältää lähinnä linkin. Täältä löydät nimittäin Lukupiiri-blogin viime vuotisen kiinnostavan keskustelun Charles Dickensin jouluakin jouluisemmasta kirjasta "Saiturin joulu". Kirja on suomennettu jopa seitsemällä(!) eri nimellä, englanniksi alkuperäisversio on siis tietenkin "A Christmas Carol". Jos et ole klassikkoa aikaisemmin lukenut, niin vielä ehtii hyvin ennen joulua!

Tuollaisella leualla kyllä pärjää, vaikka ei se kaunis ole. Hän muisti miten oli joskus linja-autossa katsellut ihmisiä ja ajatellut, että kaikenlaiset ihmiset sitä elävät elämän alusta loppuun ja selviävät hengissä, ja vielä menestyvät, ja miten vaikea sitä on uskoa, kun kuuntelee heitä ja katsoo miten he asettavat kätensä ja jalkansa, ja millaisen ilmeen ottavat kun ambulanssi menee ohi.

Tähän asti olen tuntenut Raija Siekkisen vain hänen ihanaakin ihanammista lastenkirjoistaan "Tyttö, puu ja peili", "Utelias fauni" sekä "Herra Kuningas", jotka Siekkinen on tehnyt yhdessä kuvittaja Hannu Tainan kanssa. Nuo kolme ovat olleet omia lastenkirjasuosikkejani jo kauan, joten tuntui siltä, että oli vihdoin aika lukea Siekkisen muutakin tuotantoa. 

Ostin jo aikoja sitten kaikki Raija Siekkisen novellit sisältävän kokoelman "Novellit". Se on kuitenkin niin paksu, etten edes yritä lukea koko teosta kerralla, vaan etenen sitä kirjan kerrallaan. Tähän yli 600 sivuiseen teokseen mahtuvat Siekkisen kahdeksan novellikokoelmaa. Aloitin alusta ja luin ensimmäisenä kokoelman "Talven tulo", joka on vuodelta 1978.

"Talven tulo" sisältää itse asiassa vain kolme novellia, yhden pidemmän ja kaksi lyhyttä. Mutta se riittää. Erityisesti niminovelli "Talven tulo" pysäytti. Ihailen valtavasti tällaisia hyvin lyhyitä ja hurjan voimakkaasti latautuneita novelleita. Kuinka muutamassa sivussa voidaankin koskettaa lukijaa näin syvästi!

"Talven tulo" kertoo pienestä pojasta, jonka isä lähtee kaupunkiin, psykiatrille. Poika lähtee ulos, etsii jäätyneestä maasta bussin renkaiden jälkiä. "Tästä se meni ja isä meni siihen." Vaikkei muutamassa sivussa tapahdu paljon, on novellin tunnelma sydäntäsärkevä. Pienen pojan huolta ei tarvitse alleviivata. Siekkinen kirjoittaa herkästi ja vähäeleisesti vihjaten vain muutamalla lauseella mitä kaikkea pinnana alta löytyykään.

Heti oven avattuaan hän ymmärsi, että kaikki oli toisenlaista nyt. Puiden oksat ja jäätynyt ruoho olivat terävämmät kuin ennen. 

Eikä talvi tietenkään tarkoita pelkkää talvea, vaan symboloi sitä kaikkea mikä muuttuu, kun lapsi ymmärtää, että aikuinen, oma isä, voi huonosti. Talven tulo. Lapsuuden loppu. Minulle tämä novelli oli erityisen tärkeä, koska olen omassa elämässäni ollut monen masentuneen ihmisen läheinen. Juuri tuolta se tuntuu, vielä aikuisenakin.

Poika meni keittiöön ja sai ruokaa, mutta syötyäänkin hänestä tuntui että jossain, lähellä ihan, oli uusi tyhjä tila, hänen ja kaiken tutun välillä.

Kokoelman ensimmäinen novelli (nimeltään "Novelli") on sekin hurja. Se kertoo Mariasta, joka suunnittelee kesämökin rakentamista yhdessä miehensä kanssa. Maria on läpi novellin jotenkin elämästään irrallaan. Paikalla, mutta ei ihan läsnä. Yhtäkkiä novellin puolivälissä käy ilmi, että Maria on sairaalassa ompeluttamassa kiinni ranteitaan. Sielläkin hän on ennen kaikkea kohtelias ja hyvätapainen sekä huolissaan työharjoittelussa olevista hoitajista, jotka jo ensimmäisenä päivänään joutuvat kokemaan tällaista. Ja kun lääkäri kysyy "Ei kai me näissä merkeissä enää tavata?" vastaa Maria kiltisti, että ei. Tämän jälkeen novelli jatkuu kuin ei mitään. Mutta koko loppunovellin ajan lukija tietää, että jokapäiväisen elämän kuvauksen alla on myös jotain muuta. 

Pidin tästä Siekkisen ensimmäisestä novellikokoelmasta kovasta, vaikka loppusanoissa Martti Anhava väittääkin, että tässä kokoelmassa Siekkisen tyyli on vasta hioutumassa. Luulen, että pidän nyt pienen tauon ja palaan Siekkisen seuraavaan kokoelmaan kun "Talven tulon" tunnelma alkaa vähän hiipua. Olen vaikuttunut, vaikkakaan en yllättynyt. Kyllä nämä novellit tunnistaa saman kirjailijan tekstiksi kuin nuo rakkaat lastenkirjani. Samaa kauneutta ja samaa haikeutta.

"No" - hän päästi helpottuneen huokauksen - "olet vielä täällä!"

"Miten niin täällä?"

"Poliisi ei ole vienyt sinua."

"Miksi poliisin pitäisi minut viedä?"

"Ndasaukan takia."

"Mutta en edes tiedä miksi hänet on pidätetty."

"Ei tarvitse tietää mitään joutuakseen epäillyksi. Olet hänen ystävänsä, ja myös sinä olet kirjailija."

(Steve Chimombo, "Viety")

Tässä kirja, jota en osaa kehua tarpeeksi! Ensinnäkin se oli voimakas muistutus siitä miksi rakastan kunnon novellikokoelmia, erityisesti tällaisia antologioita, joihin on koottu usean kirjailijan tekstejä. Aiheesta ja tyylistä toiseen hyppiminen tekee lukemisesta hauskaa ja pitää lukijan varpaillaan läpi kirjan. Tämän antologian novellit olivat kaikki pituudeltaan melko lyhyitä, joten ne sopivat loistavasti esimerkiksi työmatkalle metroon. Yhden luettuaan haluaa kuitenkin heti lukea seuraavan, niin hyviä nämä novellit olivat!

Lauri Otonkosken toimittamasta (ja valtaosaltaan suomentamasta) antologiasta "Ilon ja kivun kääntöpiiri - Afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään" löytyy novelleja kolmeltakymmeneltä kirjailijalta kahdestakymmenestä maasta. Vaikka aiheet tosiaan käsittelevät hyvinkin erilaisia aiheita on niissä kaikissa kuitenkin tietyllä tapaa samanlainen teema ja erityisesti novellien korkea taso läpi kirjan ilahdutti.

Itseäni kosketti ehkä eniten Milly Jaftan vain kolmen sivun mittainen novelli "Kotiinpaluu". Siinä kerrotaan hyvin hienovaraisesti ja pienillä vihjeillä vanhasta namibialaisesta naisesta, joka on koko elämänsä työskennellyt palvelijana ulkomailla. Oma perhe on naiselle tuntematon, lapset ovat kasvaneet ilman äitiään, kotimaassaan nainen ei ole päässyt käymään vuosikymmeniin. Nyt nainen on vihdoin liian vanha palvelijaksi ja hän voi vihdoin palata kotiinsa. Linja-autolle tulee vastaan naisen aikuinen tytär, tuntemattomaksi jäänyt nainen, joka kuitenkin kohtelee äitiään kunnioittavammin ja kauniimmin kuin kukaan kaikken noiden vuosien aikana, jotka nainen on viettänyt poissa. Olen erityisen vaikuttunut siitä, että novelli on niin lyhyt. Kolmeen sivuun on mahdutettu neljäkymmentä vuotta, enemmänkin! Muutamaan repliikkiin on kudottu kokonainen elämä. Kuinka joku osaakin kirjoittaa näin taitavasti! Paisuttelematta, osoittelematta, vain kuvaamalla ohikiitävä hetki kahden naisen elämässä, horjutetaan lukijan tasapaino. Tässä novellissa ei kerrota kansanmurhista tai rotusorrosta, mutta sen kolme sivua pistävät silti miettimään miten uskomattomia uhrauksia toisten täytyy tehdä elääkseen ja elättääkseen perheensä tässä maailmassa. Hurja novelli ja samalla niin uskomattoman kaunis. Tämän kirjoittaja tietää, että se kaikista tärkein kannattaa aina jättää sanomatta. 

Monet novelleista (myös miesten kirjoittamat) oli kuvattu naisen näkökulmasta. Erityisen hieno oli zimbabwelaisen Yvonne Veran novelli "Itsenäisyyspäivä", joka kuvaa päivää, jolloin Englanti luovuttaa maan takaisin zimbabwelaisille. Ihmiset parveilevat kaduilla nähdäkseen vilauksen Englannin prinssistä ja juhlat jatkuvat joka puolella ympäri maata. 

Kun ihmisille luvattiin asioiden pikaista muutosta, he heiluttivat lippujaan. Työtä ja lisää rahaa. Maata ja koulutusta. Vaurautta ja ruokaa.

Kaikkea tätä kuvataan kuitenkin prostituoidun näkökulmasta. Myös hän on mukana juhlimassa, mutta illan saapuessa täytyy naisen palata töihin. Miesten juhliessa ja kellistäessä naisen maahan vetäytyy hän "omaan sisäiseen turvapaikkaansa" eikä lukija voi olla ajattelematta muuttuiko tämän naisen kohdalla mikään? Toiko itsenäisyys tälle naiselle toisenlaisen työpaikan? Koulutusta? Ruokaa? Kuinka usein suuret poliittiset muutokset mahtavat tuoda oikeaa ja havaittavaa muutosta naisten ja lasten jokapäiväiseen elämään?

Toinen samantyyppinen novelli on tansanialaisen Tololwa Marti Mollellin hyytävän ironisesti nimetty "Baanalla", joka kertoo miehestä, joka yrittää pujahtaa pois prostituoidun luota ennen kuin tämä herää ja huomaa, että hänen vauvansa on kuollut malariaan. Se mikä on toiselle railakas alkoholin täyteinen yö "baanalla", on toiselle yö jolloin tämä menettää lapsensa. Tämäkin novelli on kirjoitettu hyvin pelkistetysti, mitään paisuttelematta. Ehkä Afrikka itsessään on niin täynnä draamaa, että siksi näitä tarinoita ei tarvitse paisutellakaan. On turha alleviivata surua, joka on näin suuri.

Osa novelleista on kuitenkin myös hyvin koomisia, kuten Mandla Langan novelli "Kaljut miehet koolla", joka on kertomus miehestä, joka päättää tehdä itsemurhan huomatessaan kaljuuntuvansa tai Peter Nazarethin novelli "Rahamies", joka kertoo varakkaasta miehestä, joka on niin saita, ettei sairastuttuaan suostu tapaamaan apuun tulleita sukulaisiaan ("He haluavat vain rahani!") vaan haluaa päästä makaamaan yksinään kaikista kurjimpaan ja halvimpaan sairaalaan.

Muutamat novelleista nojaavat kansantaruihin. Erityisesti Véronique Tadjon "Velho ja tyttö" ja Grace Ogotin "Tekayo" synnyttävät tunteen, että lukija istuu itsekin nuotiotulen ääressä kuuntelemassa hurjia vanhoja kummitustarinoita.

Ja kun he taivalsivat metsässä niin silloin se markkinoiden täydellinen herrasmies jota hieno nainen oli seurannut alkoi palauttaa ruumiinsa vuokrattuja osia takaisin omistajilleen ja hän maksoi samalla vuokrasumman. Kun hän saapui paikkaan, josta oli vuokrannut vasemman jalan, hän irrotti jalan, hän antoi sen omistajalla ja maksoi tälle, ja he jatkoivat matkaa. (Amos Tutuola, "Täydellinen herrasmies")

On joukossa muutama rakkaustarinakin, mutta monet novelleista ovat pohjavireeltään surullisia. Muutamissa kuvataan poliittisia vainoja, toisissa uskonnon tai perinteiden aiheuttamia tragedioita ja hyvin monessa siirtomaavallan jälkeensä jättämiä arpia.

Ken Saro-Wiwan novellissa "Afrikka rikkoo valonsa" vankilassa istuva aseellisesta ryöstöstä syytetty päähenkilö sanoo:

Valitsimme tämän uran, koska emme nähneet mitään perustavaa eroa omien tekostemme ja sen välillä, mitä kaikki muutkin tekevät tänä päivänä koko maassa. Meidän elämässämme - politiikassa, kaupankäynnissä, joka alalla - kaiken perustana on rosvous. Ja niin on ollut iät ja ajat. Jo aikojen alussa meidän edeltäjämme myivät kaltaisiaan orjuuteen vähäisenä palkkionaan lasihelmiä, peilejä, alkoholia ja tupakkaa. Näinä päivinä meno jatkuu, tavarat vain ovat vaihtuneet autoiksi, transistoriradioiksi ja pankkitileiksi. Mikään ei ole muuttunut eikä tule muuttumaankaan näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Mutta tämä on niiden ongelma, jotka ovat elossa vielä ylihuomennakin, Zole.

Olin kuitenkin jokseenkin yllättynyt, ettei joukossa ollut mielestäni yhtään liian osoittelevaa tai saarnaavaa novellia. Tarinat kuvattiin lähes aina yksilön, usein jopa sivullisen näkökulmasta. Miltä tuntuu mennä ystävän tueksi likaiseen hotellihuoneeseen, jossa tälle tehdään laiton abortti, koska toimenpide on maassa kielletty? Miltä nigerialaiset tavat näyttävät intialaissyntyisestä miniästä? Ja tiesittekö muuten millaisia aineita ovat Ambi ja Butone? Ihonvaalentajia. Pienet viattomat sanat ja hyvän novellin muutamat rivit avaavat oven täysin toiseen todellisuuteen. Siellä vieraileminen on ihanaa ja hurjaa. Suosittelen kaikille!

Minä en voi loputtomiin yrittää korjata sitä mikä tässä perheessä on vialla.

Jhumpa Lahiri on vähän kuin Siri Hustvedt. Siis siinä mielessä, että näitä molempia kirjailijoita hehkuttivat ihan kaikki ainakin kaksi kolme vuotta ennen kuin minä ehdin heitä lukemaan. Enkä lopulta lukemaan päästessäni pettynyt kumpaankaan.

Lahirin novellikokoelma "Tuore maa" (suom. Kersti Juva) on yksinkertaisesti ihana. Rauhallinen, jopa tyyni lukukokemus, jonka jälkeen voisi hyvin lukea vielä toiset 400 sivua. Lahirin tavassa kirjoittaa on jotakin valloittavan yksinkertaista. Tapahtumia ja ihmisiä kuvataan mitään paisuttelematta ja lukijan sydämeen astellaan hitaasti mutta varmasti. Tulee tunne, että kirjailija luottaa kertomuksiinsa ja siihen, että nämä tarinat ovat tärkeitä meille muillekin. Ei tarvita kikkoja, ei tarvita liikaa selittelyä tai painotuksia. Riittää, että kuvataan ihmisiä, tavallisia ihmisiä, omassa olemassaolossaan ainutlaatuisia ihmisiä ja heidän elämäänsä. Draama ja tragedia tulevat tarinaan mukaan niin kuin ne meidän jokaisen elämäämme tulee, tavalla tai toisella. Tragediaa ei tarvitse alleviivata, se viiltää muutenkin.

Lahirin novellit ovat ennen kaikkea haikeita. Aikusen tyttären ja vanhan isän kohtaaminen ja kaikki ne sanat, joita ei koskaan lausuta ääneen. Se hetki jolloin vuosien jälkeen tapaa nuoruudenrakkautensa ja tajuaa tämänkin vanhentuneen. Äiti, joka ei koskaan saanut rakastamaansa miestä. Kohtalo joka tuo ihmiset yhteen yhä uudelleen ja uudelleen. Rakkaus joka on melkein mahdollista, mutta ei sittenkään. Kyky antaa anteeksi ja kyky nöyrtyä elämän edessä. Päätös hyväksyä rauhallisesti se minkä elämältä saa.

Tuntuu, että en millään osaa kuvailla tätä kirjaa ja näitä novelleja. Mielestäni kirja tuoksuu omenoilta. Väriltään se on melko tumma, vähän kuin sellainen talvi-ilta, jolloin ulkona on sumua ja kaikki värit sulautuvat kauniisti kiinni toisiinsa. Teeskentelemätön. Rauhallinen. Rehellinen. Toteava.

Lahirin vanhemmat ovat Intiasta Yhdysvaltoihin muuttaneita siirtolaisia. Tarinoissa on jotakin hyvin samaa kuin vaikkapa Amy Tanin kirjoissa. Sukupolvien ja erilaisten kulttuurien törmäyksiä. Pyrkimystä elää kahdessa todellisuudessa yhtä aikaa. Toisaalta Lahiri muistuttaa mielestäni kovasti myös Anne Tyleriä, ollen ehkä kuitenkin hieman dramaattisempi kuin Tyler, jonka kirjat ovat toisinaan liiankin rauhallisia. 

Siinäpä se. Yksinkertaisesti hyvä kirja.

Ihan vain tiedoksi, että päivitin pikkuisen tuota Johdatus norjalaiseen kirjallisuuteen -sivua. Ei mitään huikaisevan uutta, mutta te, jotka ette ole sinne vielä eksyneet, niin käykää toki vilkaisemassa!

…jään istumaan sängyn laidalle kunnes puhelin soi, siellä on hän, ja kysyn että missä olet. Hän sanoo että nyt olen makuuhuoneessasi. Nyt olen täällä luonasi. Sanon etten näe sinua. ja nyt hänkin suuttuu, on epätoivoissaan, hän sanoo että MINÄHÄN OLEN TÄSSÄ! MUTTA SINÄ TAAS ET OLE! ja kysyn häneltä mitä täällä oikein tapahtuu, ja hän vastaa että täällä näyttää samalta kuin ennenkin, huonekaluni on kannettu ulos hän sanoo, tapetteja ollaan vaihtamassa, uusi pariskunta joka aikoo muuttaa sisään ei ollut tyytyväinen entisiin, hän sanoo että on ihan yleistä tehdä tällä tavalla, hän sanoo, ja yritän selittää hänelle miten vakava tilanne on, EN PÄÄSE ULOS! huudan, ja hän sanoo etten ole menossa minnekään, että minun on jäätävä sinne missä olen, ja itku kurkussa, kysyn että mitä oikein sanot. ja hän sanoo että tietenkään en pääse enää ulos, sinähän olet kuollut, hän sanoo. (Suom. Katriina Huttunen)

Oi, tämä kirja oli hyvä! Tämä kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen! Johan Harstadin "Ambulanssi" on novellikokoelma, joka kuvaa yhtätoista ihmiskohtaloa saman yön aikana. Ei mikään maailman kekseliäin tapa rakentaa kirja eivätkä nuo ihmiskohtalotkaan ole hurjan järisyttäviä, mutta silti Harstadin tyyli kirjoittaa koskettaa syvästi ja tuo kirjan henkilöt lähelle. Tempauduin mukaan heti ensimmäisiltä sivuilta ja kirjan edetessä tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että tämä on minun kirjani, juuri tällaisesta minä pidän!

Erityisen riipaiseva oli novelli "Yleiskuva", koska tunnistin siinä niin paljon itseäni.

Istun keittiönpöydän ääressä laatimassa listaa siitä mitä pitää tehdä lähitulevaisuudessa, seuraavina päivinä, vähitellen huomaan että lista laajenee kuin itsestään, on niin paljon tekemistä, lista muuttaa muotoaan ajan myötä, venyy, siitä tulee suunnitelma joka kattaa koko vuoden, monta vuotta, joka ikisen vuorokauden kaikkina vuosina siihen päivään asti kun kuolen. Aina on jotain tekemistä. Minulla ei ole aikaa hukattavaksi. Ja talokin pitäisi maalata.

(…)

En tiedä mihin valmistaudun. Ehkä valmistaudun vain valmistautumista varten. Pyörät on pidettävä pyörimässä. En tiedä miksi minulle tulee epämielyttävä tunne jos pyörät ovat pysähdyksissä, se on kuin nopea läimäisy olalle. Haaveilen siitä, että teoillani on merkitystä. Haluan että pidät minua reippaana.

(…)

Katson isää. Minulle on kerrottu että hänellä ei ole enää kauan elinaikaa jäljellä. Ehkä hän kuolee ensi yönä. Todennäköisesti. Olen tehnyt kaikki valmistelut, ollut läsnä kun hän allekirjoitti viime kuussa testamentin asianajajan ja todistajan läsnä ollessa, olen sopinut tapaavani erään hänen entisistä kollegoistaan joka osaa laatia hyviä muistokirjoituksia, minulla on valmiina kuolinilmoitus joka painetaan sanomalehtiin, vain kuolinpäivä puuttuu, olen käynyt hautausmaalla valitsemassa paikan varjosta niin kuin hän pyysi viime vuonna, hautaustoimisto on varannut sopivan kokoisen arkun, sellaisen jonka verhoilu oli mielestäni tarpeeksi kaunis, jääkaapin ovessa on lista ihmisistä ja puhelinnumeroista joihin soittaa kuolemantapauksen sattuessa, siskoni on suostunut järjestämään muistotilaisuuden, olen tilannut tarjoilut pitopalvelusta joka on erikoistunut vähärasvaisiin juhlavoileipiin, rasva on tunnetusti vaarallista ja lisäksi se voimistaa mahdollista tunnekuohua, rasvainen ruoka itkettää helpommin. Jäljellä on vain isän kuolema. Jäljellä on vain hänen menettämisensä. En ole ehtinyt valmistella sitä, suunnittelu ei ole edennyt niin pitkälle.

Tämä novelli oli hyvä muistutus siitä minkälaista elämää kohti olen itse ajautumassa. Minulle käy aina noin, kun alan kirjoittaa listaa hoidettavista asioista. Lista venyy ja paukkuu ja lopulta voisin vain kirjoittaa "hoidettavana: elämä". Yritän epätoivoisesti pitää lankoja käsissäni ja teeskennellä, että hallitsen tämän kaaoksen, jota elämäksi kutsutaan. Ja tämä kontrollin kaipuuni tuntuu vain pahenevan vuosien myötä. Tunnen niin suurta sympatiaa tämän novellin päähenkilöä kohtaan! Uskon, että monia tuollainen tyyppi raivostuttaa, mutta minua riipaisee. Täällä on paljon meitä, joille hellittäminen on vaikeaa ja sitten lopulta ollaan siinä, että elämästä on suoritettavana enää kuoleminen. Ja silloinkin pitää sopia jonkun kanssa, että kun meistä aika jättää, niin tämä ystävä käy puolestamme viivaamassa viimeisen kohdan yli. Sekin on nyt tehty, kuoltu asianmukaisesti. Loppu.

Minulle tämä kirja oli tärkeä. Vaikka kontrollifriikkeys ja paisuvat listat eivät olisikaan ongelmasi, saatat silti pitää "Ambulanssista". Kirjasta löytyy myös rakastuneita poikia, toimistorakennuksia räjäyttäviä miehiä ja vaarallisia turvatyynyjä suunnittelevia ihmisiä. Melko lailla melankoliaa, helposti kulkevaa kieltä ja sympaattisia, mutta kovasti hukassa olevia ihmisiä. Suosittelen!

Tähdet, joita sanotaan olevan enemmän kuin hiekanjyviä, muodostavat kuvioita ja kirjaimia joita en kyllästy katsomaan, vaikka en osaa lukea niitä. Sanskriittiakaan en osaa lukea, mutta silti sanskriitin pelkkä näkeminen synnytti minussa ennen syvän ja selittämättömän ilon. Samoin runoilijoiden kieli, vaikka tarkoitusta ja päämäärää en aina voinutkaan ymmärtää. Suurin ilo on oivallus; mutta aistiminen suo joskus välittömämmän ilon kuin puoli ymmärrystä.

Ylläoleva lainaus on peräisin Eeva-Liisa Mannerin novellikokoelman "Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia" ensimmäisestä novellista. Jotenkin tuntuu, että se on samalla kirjailijan vinkki siitä kuinka näitä novelleita tulee lukea. 

Kirjan novellit ovat kuin unia. Niissä ei päde päivätajunnan logiikka vaan tapahtumat vierivät eteenpäin kuin unessa tai runossa. Tarinat ovat novellin ja runon välimaassa, täynnä symboliikkaa, joka ei välttämättä heti aukea lukijalle, mutta joka silti viehättää ja herättää kiinnostusta ja halun lukea eteenpäin. Novelleissa seikkailevat mm. Laotse, Pythagoras ja Pyhä Pietari ja samalla myöskin virtahevot, norsut ja liikaa viiniä juoneet pianistit. Meininki on välillä hyvinkin ahdistavaa ja surullista, toisinaan taas hilpeää ja hyväntuulista. Absurdius pysyy kuitenkin uskollisesti mukana, niin kuin hyvissä unissa aina kuuluukin.

Joku juoksi huohottaen takanani, pysähtyi, työnsi käärön kainalooni, kuiskasi käheällä kiihtyneellä äänellä: "Ottakaa se, piilottakaa! Minua ajetaan -" Ennen kuin käsitin mitä oli tapahtunut, hän oli jo kadonut kulman taakse.

Kainalossani oli elävä lämmin olento, virtahepo. Luultavasti mies oli varastanut sen eläintarhasta tai  joltakulta yksityiseltä, joka rakasti virtahepoja; kukaties hän oli merimies, ja oli tuonut eläimen ulkomailta.

Oli miten oli, hepo tarvitsi turvapaikan. Päätin ottaa sen luokseni; olihan minulla ollut kissoja ja koiriakin, ja kerran pieni murmeli. Kirahvista olin aina uneksinut. No, virtahepo oli yhtä hyvä. - Voisinhan myöhemmin panna ilmoituksen lehteen: "Virtahepo löydetty. Omistaja saa periä tuntomerkit mainitsemalla."

Vein sen kotiin ja tarjosin maitoa. Poistuin hetkeksi keittiöstä katsoakseni tietosanakirjasta, mitä virtahevot syövät, ja kun palasin takaisin, hepo oli sitonut esiliinan vyölleen ja puuhasi jotakin lieden ääressä. Menin katsomaan, se oli italialaista salaattia.

-Rrrosoll, rrosoll, se sanoi ja hymyili ystävällisesti.

Itselläni ainakin heräsi kiinnostus lukea Mannerin tuotantoa enemmänkin. Jos joku lukija osaa vinkata mikä teos kannattaisi lukea seuraavaksi vinkkejä otetaan vastaan! Pitäisi varmaan tutustua myös Helena Sinervon romaaniin "Runoilijan talossa".

       Vankilassa arveltiin yleisesti, että ulkopuolella elämiseen tarvittiin paljon hyvää onnea. Onnea jotta pääsi sinne, onnea jotta pärjäsi siellä. Ei kukaan aivan rehellisesti uskonut, että siinä oli koko totuus, mutta jokainen halusi uskoa. "Kyllähän minäkin, jos..." ja "ei minussa mitään vikaa ole vaan minun tuurissani."

       Tosin myös toisen ääripään ajattelu oli vankilassa tuttua: "kaikki riippuu vain itsestä" ja "ryhdistäydy ja ota itseäsi niskasta kiinni". Niitä monet sovelsivat itseensä silloin kuin heillä meni hyvin ja toisiin silloin kun näillä meni huonosti.

Taidan olla pikkuisen rakastunut. Luulin, että olen lukenut Maarit Verrosta jo aikaisemminkin, mutta enpäs olekaan. Tämä "Luotettava ohikulkija" oli ensimmäinen verroseni. Ja millainen kirja! Juuri minun makuuni sopivan absurdeja, hyytäviä ja viisaita novelleja. Jotakin samaa näissä tarinoissa on kuin Leena Krohnin kirjoissa. Tietynlaista etäisyyttä ja viileyttä, mutta samalla syvää ymmärrystä ja sympatiaa ihmismielen omituisuuksia kohtaan. Tykkäsin ihan hirveästi!

"Luotettava ohikulkija" on siis kokoelma hyvin pieniä tarinoita (osa vain sivun mittaisia), jotka kaikki käsittelevät jollakin tavalla vankeutta. Perustarinaa kertoo (jos käsitin oikein, se ei ole näiden novellien suhteen aina ihan varmaa) vankilasta vapautunut nainen, joka kirjaa ylös kokemuksiaan ja huomioitaan vangittuna olemisesta ja toisten vankien reaktioista. Mutta vankeus ja vapaus käsitetään tässä kirjassa hyvin laajasti. Mukana on hienoja, kokonaisia vuosisatoja luotsaavia tarinoita (kuten huima "Laivojen hautausmaa") ja toisaalta vain pienen hetken mittaisia välähdyksiä, yleensä jostakin melkoisen hyytävästä tapahtumaketjusta.

Tältä Verroselta täytyy ehdottomasti lukea jotakin lisää. Täällä on muuten mielenkiintoinen esittelyviedeo Verrosen uusimmasta noellikokoelmasta "Normaalia elämää."

Kuinka raivostuttavaa olikaan, että paikoissa joissa kävin - teattereissa, konserteissa tai vain kadulla, metsissä ja rannoilla - aina tuli vastaan nin paljon huolettomia ihmisiä, joille koko käväisy oli pikkujuttu: hetken mielijohteesta keksitty ja kevyesti hylättävissä, jos parempaa ilmaantui. Nuo ihmiset eivät välittäneet, he unohtivat nopeasti. He tekivät samaa joka viikko tai useammin; he kieltäytyivät, koska heitä ei huvittanut tai koska tarjolla oli jotakin mielenkiintoisempaa. Pienet heitot aikatauluissa eivät merkinneet heille mitään: menee myöhään, mitäpä tuosta. Tai hintojen muutokset: onkin vähän kalliimpaa, no olkoon.

(Tämä toinen lainaus pätee muuten moneen muuhunkin tilanteeseen kuin vain vangin näkökulmaan maailmasta. Miten monta kertaa sen onkaan kokenut, kuinka toiset elävät aivan eri maailmassa kuin itse, jossakin kauniimmassa, hienommassa, sellaisessa, missä kaikki on helppoa! Kun olen itse rahaton näen kadulla vain rikkaita ihmisiä, kun sydämeni on särkynyt ovat kadut varmasti täynnä rakastuneita pareja, kun olen töissä näyttävät kaikki muut lomalaisilta ja kun olen työtön ovat ohikulkijat varmasti matkalla töihin. Monet sanovat, että esim. raskaana ollessa näkee vain raskaana olevia ihmisiä, minun kohdallani sekin taitaa toimia päinvastoin. Raskaana ollessani pelkäsin keskenmenoa niin paljon, että silloinkin taisin nähdä erityisesti pieniä lapsia, eli niitä perheitä, jotka olivat jo saaneet lapsensa maailmaan ja odotus oli onnellisesti ohi. Jaahas, mitähän tämäkin sitten kertoo minusta, että ajatuksenjuoksuni on niin samanlainen kuin novellikokoelman vangilla?)

Kahdeksan ihmistä, kokonainen maailma, jokaiseen oli jäänyt jälki, ja kaikki oli kauan sitten kadonnut, hän itse ja alakerrassa itkevä mies täällä kaksin haaksirikkoutuneina.

Jaahas, Juha Itkosen ensimmäinen novelli-kokoelma. Hänen romaaneistaan olen jo kirjoittanutkin aikaisemmin täällä, täällä ja täällä. Lainaankin tässä siis heti alkuun itseäni. Kirjoittaessani Itkosen edellisestä romaanista "Kohti" sanoin:

"Juha Itkosessa ihaninta on, että hänellä riittää sanottavaa. Kirjoissa kulkee aina mukana useampi teema ja tuntuu, että noiden teemojen runsaus vain lisääntyy kirja kirjalta. ”Kohti”-romaanissaan Itkonen yrittääkin sitten selittää melko lailla kaiken, ydinperheen hajoamisesta maailmantalouden kiemuroihin. Itse rakastan tällaisia kirjoja. Mielestäni on hauskempaa tähdätä korkealle ja kauas, vetää yltiöpäisiä yhteyksiä asioiden välille, kuin pysytellä pienessä ja vaatimattomassa. Toki pienissä tarinoissa on oma viisautensa, mutta ominta minua ovat tällaiset isoja moraalikysymyksiä pohdiskelevat laajat teokset, varsinkin kun ne on näin hyvin kirjoitettu."

Tällä kertaa Itkonen onkin sitten toiminut aivan toisin. Teemoja ei todellakaan ole kovinkaan monta, vaikka novelleja kokoelmassa riittääkin. Ne kaikki puhuvat melkolailla samasta asiasta: arjesta, perheestä, nostalgiasta sekä oikeista ja vääristä valinnoista.

Kaikki novellien hahmot ovat tylsyyteen asti samanlaisia: keskiluokkaisia, rauhallisia, melkoisen kilttejä ja sopuisia, jopa sekin nuori mies, joka ilmestyy entisen tyttöystävänsä häihin puukon kanssa. Jollain tapaa tuo ihmisten hyvyys alkaa lopulta kyllästyttää. Koko kirjassa ei tapahdu mitää pahaa, vaikka kauheuksia koko ajan vihjaillaankin. Valtaosassa novelleista melkein eksytään, melkein kaadutaan pahasti, melkein puukotetaan, melkein petetään, mutta ei sitten kuitenkaan ihan. Ja näinhän se toki elämässä usein on, ei siinä mitään. Mutta jotenkin novellien kaaren tajusi jo muutaman ensimmäisen perusteella ja sen jälkeen pelottelut eivät enää pelottaneetkaan. Kukaan kirjan henkilöistä ei vaan ollut oikeasti paha. Mutta ehkä juuri siksi useimmat heistä eivät olleet kiinnostaviakaan. Hahmojen liika ymmärtäminen alkoi lopulta ottaa päähän.

Toki novellit oli erittäin hyvin ja ammattimaisesti kirjoitettu. Itkonen on kuitenkin tällä hetkellä niin ihailtu ja palvottu, ettei tunnu edes pahalta sanoa suoraan, että kokonaisuutena tämä novelli-kokoelma oli kyllä erittäin köykäinen. Lukeehan nämä, mutta voi vallan hyvin jättää lukemattakin. Tai lukea yhden tai kaksi (suosittelen esim. novelleja "Ei minun elämäni" ja "Hetki minun jälkeeni"), loput ovat vain saman sanoman toistamista: ihminen tekee virheitä ja kaipaa menneisyyteen, mutta ei täällä kukaan ole oikeasti paha. Ookei, selväksi tuli.

Korillinen kirjallisuutta!

JOHDATUS NORJALAISEEN KIRJALLISUUTEEN

Päätin vihdoin koota yhteen postaukseen tällaisen suppeahkon johdatuksen norjalaiseen kirjallisuuteen. Olen täällä blogissani jo kirjoittanutkin melko monista seuraavista kirjailijoista, mutta jos joku haluaa tutustua tähän norjalaiseen meininkiin laajemmin tai saada kentästä jonkinlaista yleiskuvaa, niin tässä näitä nimiä nyt sitten on koottuna yhteen. Kyllä tällä listalla alkuun pääsee varsinkin, kun valtaosaa seuraavista löytyy suomeksikin käänettynä.

Mielestäni Norjassa on todella paljon mielenkiintoisia kirjailijoita. Oikeastaan vasta tänne muutettuani olen tajunnut kuinka monet suosikeistani ovatkaan norjalaisia. Suomessakin tuntuu olevan käynnissä jonkinlainen Norja-buumi, kun uutta kirjallisuutta käännetään niin ahkerasti. Varsinkin dekkaristeja riittää. Itseäni vähän harmittaa, etten tunne useampia naispuolisia nykykirjailijoita. Tove Nilsen ja Linn Ullmann ovat niin suuria suosikkejani, että haluaisin tutustua muihinkin.

Olen jaotellut kirjailijoita tässä listassani reilun karskisti. Valtaosa lastenkirjailijoista on tietenkin kirjoittanut myös aikuisille, dekkaristit kirjoittaneet muutakin kuin dekkareita, runoilijat myös näytelmiä jne. Mutta tämä nyt on minun tekemäni jako ja tähän saatte tällä kertaa tyytyä.

Sen voisin toki vielä mainita, että kuten monet varmaan tietävätkin, on Norjassa kaksi virallista kieltä, bokmål ja nynorsk. Bokmål on yleisempi ja perinteisempi, aikoinaan tanskasta muovautunut kieli, jolla useimmat kirjailijoistakin kirjoittavat. Nynorsk on nimensäkin mukaisesti uudempi, ”norjalaisempi” norja, joka kehitettiin1800-luvulla kansallistunnossa erottamaan oma kieli tanskasta. Osa kirjailijoista, mm. Tarjei Vesaas, kirjoittaa nynorskiksi. Osa vanhoista parroista taas kirjoitti aikanaan jopa tanskaksi. Valtaosa käyttää kuitenkin bokmålia.

Alunperin ajatuksenani oli esitellä n. 20 mielestäni tärkeintä norjalaista kirjailijaa, mutta pikku hiljaa lista vain piteni ja piteni, kunnes hommalle oli lopulta vain pantava tylysti stoppi. Jos listasta yhä puuttuu joku mielestäsi tärkeä kirjailija tai jos olet jotakin näistä itse lukenut muista, että kommentit ja lisäykset ovat enemmän kuin tervetulleita! Lähteinäni olen käyttänyt mm. norjalaisia ystäviäni, kirjailijoiden omia nettisivuja sekä ystäväämme Wikipediaa. Virheet ovat silti yksin minun.

LASTENKIRJAILIJAT:

Norjalaisia kansansatuja à la Asbjørnsen & Moe

Satu hammaspeikosta-levy

Ivo Caprinon nukke-animaatioita sekä hammaspeikoista että kansansaduista

*Peter Christen Asbjørnsen (1812-1885) & Jørgen Moe (1813-1882) olivat yhdessä suunnilleen Norjan Elias Lönnrot (tai ehkä vielä osuvammin Norjan Grimmin veljekset). He kiersivät ympäri maata ja keräsivät talteen kansansatuja ja legendoja. Heidän työnsä ansiosta ovat monet vanhat tarinat yhä tuttuja nykylapsille. Useat tarinoista ovat tunnettuja myös Suomessa, joko täysin samanlaisina tai hieman muutettuina versioina. Nämä ovat niitä klassisia kertomuksia peikoista ja viisaista eläimistä tai talonpojista, jotka voittavat prinsessan rakkauden. Hienoja tarinoita, jotka muistuttavat, että kannon nokassa istuva vanha kerjäläinen saattaakin oikeasti olla haltija. Asbjørnsen & Moe vaikuttivat voimakkaasti myös norjan kielen kehitykseen. 1960-luvulla norjalainen nukkeanimaatio-taiteilija Ivo Caprino filmasi monista klassikkotarinoista myös ihania lyhytelokuvia.

*André Bjerke (1918-1985) oli palkittu ja erittäin monipuolinen kirjailija ja kääntäjä, joka kirjoitti lastenkirjojen lisäksi valtavasti runoja, dekkareita, esseitä sekä proosaa. Itselleni rakkain on kuitenkin lapsille suunnattu runokirja ”Moro-vers”. Jossakin vaiheessa täytyy tutustua herran muuhunkin tuotantoon, niin sympaattiselta mies vaikuttaa. Useissa lähteissä todetaan, että Bjerken kirjojen kantavia teemoja ovat mm. kaipuu lapsuuteen, humanismi ja huumori. Valitettavasti näyttää siltä, ettei hänen tuotantoaan ole suomennettu lainkaan. Bjerke on muuten myös kääntänyt norjaksi Tove Janssonin ”Kuka lohduttaisi Nyytiä?”-kirjan. Bjerkestä olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.

*Thorbjørn Egnerin (1912-1990) kirjat ovat suomessakin klassikoita, mutta itse en edes tiennyt, että mies on norjalainen ennen kuin tänne muutin. ”Hyppelihiiri Myökki-Pyökkimetsässä”, ”Kasper, Jesper ja Joonatan: Kolme iloista rosvoa” sekä ”Satu hammaspeikosta” olivat jo omassa lapsuudessani kovaa kamaa. Muistan myös niiden ihanat laulut, joita ainakin Elina Salo esitti suomeksi. Nyt aikuisena olen lukenut joitakin kirjoja uudelleen ja edelleen ne ihastuttavat. Huumori on loistavaa ja kirjoissa on hienoja moraalisia opetuksia (mm.kasvissyönnin puolesta). Egner on kirjoittanut myös paljon muita lastenkirjoja, joita ei suomennoksina löydy, sekä kääntänyt norjaksi kirjoja Nalle Puhista Katto-Kassiseen. Niin ja mies myös itse kuvitti omat kirjansa sekä sävelsi kaikki kirjoissa esiintyvät klassikoiksi nousseet laulut. Samaan aikaan työskenteli hän eri lehdissä, toimitti kouluille suunnattuja lukemistoja sekä oli aloittamassa radion lastentunteja. Melkoinen tapaus siis. Nykyisin Kristiansandista löytyy myös Kaardemumman kylä -huvipuisto, joka on tehty Egnerin piirrosten mukaan. Egnerin kirjojen teatteriversiot pyörivät jatkuvasti eri puolilla maailmaa ja sama Ivo Caprino, joka on kuvannut norjalaisia kansansatuja on tehnyt nukkeanimaatioita myös Egnerin kirjoista.

*Jostein Gaarder (1952) on Suomessakin kovin tuttu, ennen kaikkea filosofian historiaa käsittelevän nuorten kirjansa ”Sofian maailman” vuoksi. Mies on kirjoittanut useita muitakin lasten- ja nuortenkirjoja sekä muutaman aikuisille suunnatun teoksen. Norjassa sai viime vuonna ensi-iltansa Gaarderin saman nimiseen romaanin perustuva elokuva ”Appelsinpiken” ("Appelsiinityttö”), tosin elokuvan arvostelut eivät olleet kovinkaan ylistäviä. Vuonna 2006 nousi Norjassa kohu, kun Gaarder kritisoi voimakkaasti Israelin politiikkaa. Kohun jälkeen Gaarder onkin ollut julkisuudessa melko hiljaa. Gaarderista olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.

KLASSIKOT:

Bjørnsonin patsas Kansallisteatterin edessä

Collettin patsas Kuninkaanpuistossa

*Bjørnstjerne Bjørnson (1832-1910) on kirjoittanut sanat Norjan kansallishymniin ”Ja vi elsker dette landet”. Hän kirjoitti myös paljon näytelmiä, lyriikkaa ja proosaa sekä sai Nobelin palkinnon 1903. Monia teoksista on suomennettu mutta itse en ole lukenut mieheltä mitään. Bjørnson kuului Norjan kirjallisuuden ns. ”neljään suuren”, joihin laskettiin myös aikalaiset Ibsen, Kielland sekä Lie.

*Camilla Collettin (1813-1895) kirjaa ”Amtmandens Døttre” kutsutaan Norjan ensimmäiseksi moderniksi romaaniksi. Collett oli myös ensimmäisiä suuria norjalaisia naiskirjailijoita ja mm. Ibsen sai häneltä vaikutteita. Collett oli myös Norjan ensimmäisten feministien joukossa. Gustav Vigelandin Collettesta tekemä patsas löytyy nykyisin Oslon keskustasta Kuninkaanlinnan puistosta.

*Tänä vuonna juhlitaan Norjassa Knut Hamsunin (1859-1952) juhlavuotta, sillä miehen syntymästä on kulunut 150 vuotta. Hamsun on yksi norjalaisista Nobel-kirjailijoista, hän sai palkintonsa 1920. Miehen kuuluisimpia teoksia ovat mm. köyhästä taiteilijasta kertova kafkamainen ”Nälkä” sekä hieman mahtipontinen erämaan raivauksesta kertova ”Maan siunaus”. Vaikka mies on palkittu ja kansainvälisesti Norjan tunnetuimpia kirjailijoita on hän, toisen maailmansodan aikaisten natsisympatioidensa vuoksi, myös ristiriitaisimpia. Oslossa ei ole esimerkiksi yhtään katua, joka olisi nimetty hänen mukaansa, vaikka muuten keskustan kadut vilisevät tunnettujen norjalaisten nimiä. Hamsunista olen aikaisemmin kirjoittanut täällä, täällä, täällä ja täällä.

*Alexander Kielland (1849-1906) oli yksi ”neljästä suuresta” Norjan kirjallisuuden historiassa. Hän kirjoitti romaaneja, esseitä ja näytelmiä ja suomennoksiakin löytyy.

*Jonas Lietä (1833-1908) on suomennettu runsaasti. Hän oli myös yksi Norjan ”neljästä suuresta”.

*Sigrid Undset (1882-1949) voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1928. Hänen tunnetuin teoksensa on trilogia ”Kristiina Lauritsantytär”, joka kuvaa keskiaikaista Norjaa. Undset  koreilee nykyisin myös norjalaisessa 500 kruunun setelissä.

UUDEMPI KIRJALLISUUS:

Supernaiivi sekä norjaksi että suomeksi

Berliininpoppelit

Jäälinna på norsk

Dinan kirjan kantena on nykyisin elokuvajuliste

*Ingvar Ambjørnsen (1956) on tunnetuin kirja-sarjastaan, jonka pohjalta tehtiin myös ”Elling”-niminen Oscar-ehdokkuudenkin saanut elokuva. Kirjoittanut myös nuortenkirjoja. Ambjørnsenin tuotantoa on myös suomennettu runsaasti.

*Lars Saabye Christensen (1953) on yksi monista runsaasti palkituista norjalaiskirjailijoista. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon hän sai 2002. Hänen tunnetuin teoksensa taitaa olla “Velipuoli”, jota on kehuttu kovasti Suomessakin, mutta miehen tuotanto on hyvin laaja ja käsittää myös runoja, lastenkirjoja, kuunnelmia sekä elokuva- että teatterikäsikirjoituksia. Itse en ole miehen tuotantoon tutustunut, mutta pian on kyllä pakko. Jostain syystä (katu-uskottavuus?) monet norjalaisista kirjailijoista soittavat myös rock-bändissä. Näin myös Christensen.

*Torgrim Eggen (1958) taitaa olla Suomessa tunnettu ennen kaikkea romaanistaan ”Sisustaja”. Itse en ole sitä vielä lukenut, mutta kirjaa on verrattu mm. Tuomas Vimmaan (jota en myöskään ole lukenut) sekä Bret Easton Ellisiin (jota sentää olen vähän lukenutkin! Jee! Vihdoin!) Ai niin ja myös Eggen on soittanut bändissä.

*Johan Harstad (1979) on uusi ja erittäin suosittu kirjailija, jota en ole vielä ehtinyt lukemaan, mutta olen antanut kehua itselleni hänen kirjaansa ”Buzz Aldrin - Taviksena olemisen taito”. Ilmeisesti hieman Erlend Loen tapaista huumoria. Myös muusikko.

*Jan Kjærstad (1953) on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon kirjallaan ”Oppdageren”, jota ei käsittääkseni ole vielä käännetty suomeksi. Saman trilogian avauskirja ”Viettelijä” sen sijaan on käännetty, mutta itse en ole ehtinyt vielä sitä(kään) lukea.

*Erlend Loe (1969) on tämän hetken tunnetuimpia norjalaisia kirjailijoita. Itsekin pidän miehestä kovasti, vaikka aivan uusinta kirjaa en olekaan lukenut, muut kyllä. Loen kirjoja on alettu nyt myös filmaamaan ahkerasti. Toissa vuonna pyöri elokuvateattereissa miehen esikoiskirjasta ”Naisen talloma” tehty suosittu komedia ja viime vuonna sai ensi-iltansa Loen lastenkirjoihin perustuva ”Kurt blir grusom”. Loe on itse koulutukseltaan elokuvakäsikirjoittaja ja on työskennellyt aikaisemmin Norjan elokuvainstituutissa. Omia suosikkejani Loen tuotannosta ovat ”Supernaiivi”, ”Doppler” sekä ”Maria ja José”, niin ja tietenkin ihanat ”Kurt”-kirjat, jotka on kuvittanut loistava Kim Hiorthøy (joka on muuten itsekin mielenkiintoinen ja monilahjakas kuvittaja-muusikko-kirjailija-valokuvaaja-tapaus). Alkuvuodesta Loe oli otsikoissa kun prinsessa Märtha Louisen mies kirjailija Ari Behn innostui haukkumaan Loen tuotantoa julkisesti. Loesta olen kirjoittanut aikaisemmin täällä, täällä ja täällä.

*Agnar Myklen (1915-1994) kuuluisin teos lienee ”Laulu punaisesta rubiinista”, jonka seurauksena 1950-luvulla Mykleä vastaan nostettiin syyte siveettömyydestä ja kirja vedettiin pois myynnistä. Kirjaa takavarikoitiin ja poltettiin myös Suomessa, koska teos oli ”sukupuolikuria ja yleistä moraalia loukkaava ja painovapauslain vastainen”. Itse olen lukenut kirjasta vain alun ja olihan siinä toki kunnon tekemisen meininkiä, mutta mielestäni kieli oli myös hyvin kaunista. Juonesta en valitettavasti muista mitään, sillä kirja tosiaan jäi aikoinaan kesken.

*Tove Nilsen (1952) on suuri rakkauteni. Erityisesti hänen kirjansa ”Halun matka” on todella hieno ja kaunis. Olen jo vuosia harmitellut, ettei Nilseniltä ole käännetty Suomeksi kuin kaksi kirjaa, mutta pian osaan onneksi niin hyvin norjaa, että lukaisen ne tuosta vaan alkukielellä! Viime syksynä kävin Litteraturhusessa (=oslolaisessa ihanassa Kirjallisuustalossa, josta löytyy mm. kirjakauppa, ravintola, kirjailijoiden työhuoneita ja jossa järjestetään päivittäin erilaisia kirjallisuustapahtumia) kuuntelemassa kun Nilsen puhui uusimmasta romaanistaan ”Vingetyven”, jonka päähenkilöitä ovat 15-vuotiaan tytön äiti sekä tätä tyttöä vakoileva keski-ikäinen mies. Sain Nilseniltä myös omistuskirjoituksen kunnon fanin tyyliin! Ihana nainen! Nilsen on myös moneen kertaan palkittu ja hänestä olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.

*Anne B. Radge (1957) on julkaissut yli 40 kirjaa. Hän on kirjoittanut myös lapsille ja voisi hän olla tuolla dekkaristienkin joukossa, mutta kuten jo varoitin, ovat nämä kirjailijoiden luokitteluni iloisen huterat. Radgen tunnetuimpia kirjoja on ”Berliininpoppelit”, joka taitaa olla Suomessakin melko suosittu. Itselläni se odottaa vielä tuolla yöpöydän parimetrisessä kirjapinossa. Radge on muuten hyvä ystävä toisen norjalaisen kirjailijan Unni Lindellin kanssa ja jossain vaiheessa luin lehdestä kuinka he kertoivat toimivansa toistensa hovilukijoina. ”Berliininpoppeleista” on tehty Norjassa myös tv-sarja.

*Aksel Sandemose (1899-1965) oli tanskalais-norjalainen kirjailija, joka kehitti ns. Janten lain, jonka ensimmäinen sääntö kuuluu: ”Älä luule että sinä olet jotakin”. Sääntö viisi kuuluu ”Älä luule, että tiedät enemmän kuin me”. Laki kuvaa erityisesti pienen paikkakunnan latistavaa ilmapiiriä.

*Dag Solstad (1941) on mieheni suosikkikirjailijoita. Häneltä on valitettavasti suomennettu vain kaksi kirjaa ”Romaani 1987” sekä ”Syyskuun 25. päivän aukio”, mutta Norjassa hän on eräs tunnetuimpia ja suosituimpia nykykirjailijoita. 1980-luvulla yritettiinkin lanseerata Norjan kirjallisuuden ”uudet neljä suurta”, joiden joukossa olivat Dag Solstad, Jan Kjærstad, Anne Karin Elstad sekä Herbjørg Wassmo.

*Linn Ullmannista (1966) kirjoittaminen täytyy aina aloittaa mainitsemalla, että hän on Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tytär. Kerrotaan se siis tässäkin. Ullmann opiskeli kirjallisuutta New Yorkissa, työskenteli myöhemmin toimittajana ja julkaisi esikoisromaaninsa ”Ennen unta” 1998. Nykyisin Ullmann toimii myös kommentaattorina Aftenposten-lehdessä. Hän on näkyvä hahmo norjalaisessa kulttuurikeskustelussa ja on naimisissa toisen norjalaisen kirjailijan Niels Fredrik Dahlin kanssa. Itse olen lukenut Ullmannilta tuon esikoisen sekä sitä seuranneen kirjan ”Kun olen luonasi”. Pidin molemmista valtavasti, vaikka en muistakaan niistä enää paljon (noloa...) Pitäisi ehtiä lukemaan loputkin Ullmannit. Näitä uskallan ehdottomasti suositella muillekin! Täällä Ullmann kertoo kiinnostavasti kirjoittamisprosessistaan. Ullmannista olen aiemmin kirjoittanut täällä ja täällä.

*Tarjei Vesaasia (1897-1970) on kutsuttu Norjan sotien jälkeisen kirjallisuuden tärkeimmäksi hahmoksi. Hän oli laajasti palkittu (mm. Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinto) ja oli ilmeisesti myös vahva Nobel-ehdokas vähän ennen kuolemaansa. Hänen kuuluisin kirjansa on ”Jäälinna”, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen kaunis, psykologinen ja mystinenkin tarina. Norjassa on jaettu vuodesta 1964 lähtien vuosittain ”Tarjei Vesaas debutantpris”-palkinto vuoden parhaalle esikoiselle. Myös Vesaasin vaimon Halldis Vesaas oli tuottoisa kirjailija. Vesaasista olen kirjoittanut täällä ja täällä.

*Herbjørg Wassmo (1942) on myös yksi näitä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla palkittuja kirjailijoita (joka toinen näistä taitaa olla). Hänen tunnetuin kirjansa on luultavasti ”Dinan kirja”, josta on tehty suosittu elokuvakin. Leffan olen nähnyt, kirjan lukenut suunnilleen puoleen väliin, siellä se odottaa yöpöydällä kasassa muiden keskeneräisten kanssa... Uusin suomennos on ”Lasi maitoa, kiitos”, joka kertoo nuoresta liettualaistytöstä seksiorjana Norjassa .

*Hanne Ørstavik (1969) on ahkerasti palkittu Pohjois-Norjalainen kirjailija, joka tuntuu keskittyvät erityisesti ahdistaviin aihisiin. Itse olen lukenut vain romaanin ”Rakkaus”, joka kyllä pisti itkettämään kerotessaan heitteille jätetystä pienestä pojasta. Uusin suomennos kertoo nuoresta papista, joka joutuu lohduttamaan kyläyhteisöä nuoren naisen itsemurhan jälkeen. Ei siis kovin hilpeitä aiheita, mutta ehdottomasti lukemisen arvoista! Ørstavikista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.

DEKKARISTIT:

Norjalaisia dekkareita

*Kjell Ola Dahlin (1958) kirjan sain juuri lahjaksi, mutta vielä en ole ehtinyt sitä lukea. (Ennen kuin olin ehtinyt aloittaakaan oli tyttäreni repinyt kirjan viimeisen sivun pois. Ei niin tehdä, jos kyseessä on dekkari! Ilkeä pieni kirppu ei halua kertoa minulle kuka murhasi hovimestarin! No, löysin sivun onneksi ja teippasin sen talteen.) Juu, tämän enempää en osaa tästä dekkaristista kertoa paitsi, että palkinto vuoden parhaasta rikosromaanista on tällekin joskus tullut.

*Karin Fossum (1954) sai 2000 Suomen dekkariseuran kunniakirjan ja on monien muidenkin tahojen arvostama ja palkitsema rikoskirjailija. Itse en ole ehtinyt Fossumia vielä lukemaan. Viime vuonna Norjan teattereissa pyöri Fossumin kirjaan ”De Gales Hus” perustuva elokuva.

*Monilla norjalaisilla nykykirjailijoilla on mielenkiintoinen tausta. Esimerkiksi suosittu dekkaristi Anne Holt (1958) on Norjan entinen oikeusministeri. Holt on täällä hyvin suosittu ja ilmeisesti melkoisen tunnettu siellä Suomessakin. Minua Holt ei kuitenkaan vakuuttanut. Vaikka häntä kutsutaan feministiseksi rikoskirjailijaksi on esimerkiksi ruotsalainen Liza Marklund mielestäni samassa lajissa paljon parempi. Kuten monet muutkin rikoskirjailijat tänä päivänä keskittyy Holtkin yhteiskunnallisiin aiheisiin. Tänä keväänä on Norjassa noussut kohu, kun aikaisemmin arvostettuna pidetty ”Fritt Ord” (”Vapaa sana”) -palkinto annettiin yllättäen erittäin homovastaiselle taholle. Avoimesti homoseksuaali Anne Holt on ottanut osaa tapauksen synnyttäneeseen keskusteluun sekä kertonut, että hänen seuraava kirjansa teema tulee olemaan homoihin kohdistuvat viharikokset. Holtista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.

*Unni Lindelliä(kään) (1957) en ole vielä lukenut, mutta hän on suomeksikin käännetty erittäin suosittu ja tuottelias (lähes 50 kirjaa) rikoskirjailija, joka on kirjoittanut myös useita lastenkirjoja.

*Jo Nesbø (1960) on oma suosikkidekkaristini. Ennen kirjailijan uraansa oli Nesbø sekä suosittu rock-muusikko että pörssimeklari. Nykyisin hän taitaa olla jonkinlainen seksisymbooli ja Norjan palvotuimpia (ja palkittuja) kirjailijoita sekä muutenkin sympaattisen miehen maineessa (lahjoitti mm. yhden kirjansa tuotot lasten lukutaitokampanjaan). Nesbøn rikosromaanien päähenkilö on klassistakin klassisempi viinaan menevä yksinäinen poliisi-reppana Harry Hole, mutta kirjat ovat kliseisyydestään huolimatta erittäin viihdyttäviä ja koukuttavia ja kuten niin monet dekkarit nykyisin, käsittelevät nämäkin monia yhteiskunnallisia ongelmia. Koska tarinat myös tapahtuvat Oslon keskustassa, saan täällä asuvana miljöön kuvauksestakin pieniä kiksejä. Nesbø on kirjoittanut myös lastenkirjoja, joista suosituin taitaa olla ”Tohtori Proktorin pierupulveri”. Nesbøstä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.

*Myös Gunnar Staalesen (1947) on näitä n.50 kirjaa julkaisseita supertuotteliaita dekkaristeja. Hän on kirjoittanut myös paljon teatterille ja radiolle.

NÄYTELMÄKIRJAILIJAT:

Holbergin patsas Kansallisteatterin kupeessa

Ibsenin patsas saman Kansallisteatterin edessä

Ibsen-päiväkirjani ja Nemi-lehdessä julkaistu Ibsen-paperinukke

*Kaikista suomentamatta jätetyistä norjalaisista kirjailijoista harmittaa itseäni eniten se, ettei kukaan ole kääntänyt meille Jon Fossea (1959). Fosse on keskittynyt erityisesti näytelmien kirjoittamiseen, mutta on julkaissut myös paljon proosaa, runoja, lastenkirjoja sekä esseitä. Fossea on käännetty yli 40 kielelle, mutta niin vaan suomi on jäänyt välistä, kenties siksi, että Fosse kirjoittaa nynorskiksi. Mainetta ja palkintojakin on riittänyt ja Norjan lisäksi myös monissa muissa maissa on Fosse erittäin arvostettu näytelmäkirjailija. Jossain vaiheessa hän oli Euroopan suositui, kun näytelmät pyörivät lakkaamatta jossakin päin maailmaa. Joku onkin lohkaissut, että Fosse on ”parasta mitä Norjalle on tapahtunut sitten Ibsenin.” Myös Suomessa on esitetty hänen näytelmiään jonkin verran, en sitten tiedä kuka ne on suomentanut, kenties ohjaajat itse. Olen lukenut Fossea itse vain hiukan, koska nynorsk ei ole omia vahvoja puoliani, mutta lukemani perusteella Fosse on hyvin mielenkiintoinen, minimalistinen ja hieman absurdi (vai johtuuko tämä vain kielivaikeuksistani?). Fossea onkin verrattu mm. Samuel Beckettiin.

*Ludvig Holberg (1684-1754) oli esseisti ja filosofi, mutta ennen kaikkea yksi Norjan tunnetuimpia näytelmäkirjailijoita. Ja Tanskan. Mies syntyi Norjassa, mutta asui pitkään Tanskassa ja ilmeisesti edelleen kumpikin kansa kutsuu häntä omakseen. Holbergiä pidetään modernin norjalaisen / tanskalaisen kirjallisuuden perustajana ja erityisen tunnettu hän on näytelmistään. Tiedättekö muuten mistä Suomessakin käytetty sanonta ”Miksi Jeppe juo?” tulee? No, Holbergin ”Jeppe”-nimisestä näytelmästä tietenkin! Kävin viime vuonna katsomassa sen Norjan kansallisteatterissa ja yritin sitä ennen lukea näytelmänkin, mutta sen verran vanhanaikaista tuo ”moderni” teksti oli, ettei norjalainen miehenikään tunnistanut kaikkia sanoja. ”Jeppe” on siis komedia, joka kertoo juoposta, jonka kustannuksella rikas mies päättää pilailla. Kun juopporetku sammuu katuojaan, kuljettaa kroisos tämän kotiinsa ja Jepen herätessä käyttäytyy kuin tämä olisikin oikeasti rikas ja kroisos itse tämän palvelija. Tätä leikkiä jatketaan siihen asti, että Jeppe taas sammuu, jolloin rikas mies kuljettaa hänet takaisin katuojaan. Hiukka julmaa siis. Tuo lentävä lause taas tulee Jepen pitkästä monologista, jossa tämä tilittää syitä sille miksi hän juo.

*Jos minun tulisi valita vain yksi norjalainen kirjailija, johon kaikkien pitäisi tutustua, olisi se ehdottomasti Henrik Ibsen. Hän ei todellakaan ole klassikko turhan tähden. Ibsenin filosofiset ja tarkkanäköiset näytelmät ovat hienoja luettuina sellaisenaan, mutta tietenkin parhaita nähtyinä teatterissa, hyvän näyttelijätyön parissa. Hienon "Nukkekodin" tuntevat tietenkin kaikki, mutta sen lisäksi myös useat muut näytelmät, kuten ”Rosmersholma”, ”Villisorsa”, ”Hedda Gabler” tai ”Peer Gynt” kannattaa lukea! ”Villisorsan” klassisessa lainauksessa sanotaan, että jos otat ihmiseltä pois hänen elämänvalheensa, tulee hänestä onneton. Tämän teeman ympärillä monet näytelmistä pyörivätkin. Ihmisten erilaiset elämänvalheet ja niistä seuraavat onnettomuudet järisyttävät ja aina jostakin löytyy uhri (yleensä nainen tai lapsi), joka joutuu maksamaan kovan hinnan hienostelevien ja ylimielisten miesten päälle päsmäröinnistä. Näytelmät lähtevät liikkeelle hyvin tavallisista elämäntilanteista, mutta käsittelevät samalla suuria filosofisia kysymyksiä: Miten elää rehellisesti? Kuinka olla tuhoamatta toisia? Miksi hyvää tarkoittavat usein aiheuttavat pahaa? Näytelmien ohella Ibsen julkaisi myös yhden runokokoelman, jonka runoista erityisesti "Terje Vigend" on noussut klassikoksi Jos joskus pystyisin, niin Ibseniä haluaisin opiskella enemmänkin. Oslon yliopistossa onkin oma ”Ibsen-studies” -tiedekuntansa, jonne haaveilen joskus päätyväni. Vuonna 2006 vietettiin Norjassa suurta Ibsen-juhlavuotta, kun miehen kuolemasta tuli kuluneeksi sata vuotta. Kansallisteatterissa taas järjestetään kansainvälinen Ibsen-festivaali joka toinen vuosi. Oslon keskustassa taas sijaitsee suloinen Ibsen-museo, josta voi ostaa erilaista Ibsen-krääsää, kuten päiväkirjoja sekä Ibsen-sitaateilla koristeltuja kyniä. Niin ja Oslon pääkatu Karl Johan gatehan on päällystetty noilla samoilla sitaateilla. Täällä Ibsen on siis edelleen erittäin hip ja pop ja mielestäni ansaitsee ollakin! Ibsen.net on aarrearkku kaikille Ibsen-faneille. Itse olen kirjoittanut miehestä aikaisemmin täällä ja täällä.

RUNOILIJAT:

Levyllinen Bjørneboeta

*Jens Bjørneboeta (1920-1976) pidetään yleisesti yhtenä Norjan tärkeimmistä kirjailijoista. Hän oli näkyvä hahmo kulttuurikentällä ja kirjoitti paljon proosaa, runoja, näytelmiä ja esseitä. Kuuluisimpia teoksia on mm. romaani ”Jonas”, joka käsittelee koulumaailman julmuutta ja vaihtoehtoista pedagogiikkaa. Mieheni eräs rakkaimpia LP-levyjä on äänite, jossa Bjørneboe itse lukee omia runojaan. Koska norjalainen kirjallisuuden kenttä näyttää olevan loppujen lopuksi melko pieni ja sisäsiittoinen (jokainen on jonkun vaimo, ystävä tai lapsi) on myös Bjørneboella suhteensa, hän oli toisen suositun kirjailijan André Bjerken serkku. Bjørneboe kärsi koko ikänsä masennuksesta ja hyvin nuoresta iästä lähtien myös alkoholismista ja teki lopulta itsemurhan. Bjørneboeta löytyy myös suomeksi käännettynä ja hänestä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.

*Arne Garborg (1851-1924) kirjoitti useammankin romaanin, mutta itse olen tutustunut vain hänen ”Haugtussa”-nimiseen runokokoelmaansa, jonka Edvard Grieg on säveltänyt myös laulusarjaksi. Mieheni pitää tuosta runosta ja sävellyksestä niin paljon, että tyttäremme toinen nimikin on valittu runossa seikkailevan maagisia kykyjä omaavan paimentytön mukaan. Ja kyllähän se kaunis onkin, sekä runo että laulusarja. (Ja itse nimi ja vauvakin tietysti.) Garborgia on aikoinaan käännetty myös suomeksi.

*Rolf Jacobsen (1907-1994) oli norjalaisen runouden ensimmäisiä modernisteja. Hän käsitteli töissään paljon teknologian ja luonnon vastakkainasettelua ja häntä kutsuttiinkin Norjan ”Vihreäksi runoilijaksi”. Käännetty yli 20 kielelle, mutta ei suomeksi. Jacobsenista olen kirjoittanut täällä.

*Myöskään Jan Erik Voldia (1939) ei ole käännetty suomeksi, mutta hän on eräs Norjan tuotteliaimpia ja tunnetuimpia runoilijoita (kirjoittanut myös proosaa, esseitä, kuunnelmia jne.)

SARJAKUVAT:

Nielsenin sarjakuvia

Nielsenin sarjakuvia elokuvan muodossa

Nemi ja Pondus

*Lisa Myhren (1975) ”Nemi” on suomessakin niin suosittu, ettei se paljon esittelyjä kaipaa. Pidän itsekin kovasti. Myhrestä olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.

*Grete Nestor (1968) & Norunn Blichfeldt Schjevven aloittivat ”Zofies verden” -sarjakuvansa parin kuukauden projektina, mutta päätyivät supersuosituiksi ja kokopäiväisiksi sarjakuvataiteilijoiksi. Kuvituksena taiteilijat käyttävät vanhoja 50-lukuhenkisiä sarjakuvia tyyliin ”Rip Kirby” ja ”Juliet Jones”, mutta kirjoittavat puhekupliin uuden dialogin, joka on yleensä jotakin törkeää, ironista, häpeilemätöntä ja hillittömän hauskaa. Voin hyvin kuvitella, että tämä sarjakuva iskisi suomalaisiinkin, jos se käännettäisiin.

*Christopher Nielsen (1963) on mieheni lempisarjakuvataiteilijoita. Minuun Nielsen ei täysin itke. Ehkä aavistuksen verran liian robertcrumbmainen makuuni, siis kaikki se naiminen ja holtiton meno. Mutta on osa sarjakuvista toki hyviäkin. Nielsenin hahmoihin perustuu myös Suomessakin levityksessä ollut huumeriippuvaisesta sirkusnorsusta kertova animaatioelokuva ”Free Jimmy”. Se oli ainakin hauska, suosittelen!

*Kuten ehkä on jo tullut selväksi John Arne Sæteøy (1965), taiteilijanimeltään Jason, on eräs lempisarjakuvataiteilijoitani. Häntä on käännetty suomeksikin, tosin monet stripeistä eivät käännöstä edes kaipaa, koska niissä ei juurikaan puhuta. Osa Jasonin töistä on vain hassuja ja vitsikkäitä, mutta omia suosikkejani ovat pitkät filosofiset tarinat, joissa käsitellään usein kuolemaa, lapsuutta, yksinäisyyttä tai aikamatkailua. Melko usein tarinat täytyy lukea pariin kertaan ennen kuin ymmärtää mitä niissä todella tapahtui. Jasonista olen kirjoittanut täällä ja täällä.

*Frode Øverlin piirtämä ”Pondus” on tällä hetkellä Norjan kenties suosituin sarjakuvahahmo. Kaljaa juova jalkapallohullu on sympaattinen ja hauskakin, mutta ehkä hieman liian äijämäinen omaan makuuni.

FILOSOFIT:

*Vuoden alussa kuollut Arne Næss (1912-2009) oli Norjan tärkein filosofi ja syväekologia-termin sekä -liikkeen isä. Næss aloitti kielifilosofian ja tieteenfilosofian piirissä, mutta keskittyi lopulta erityisesti ympäristöfilosofiaan. Häneen syvästi vaikuttaneita filosofeja olivat mm. Spinoza ja Gandhi sekä toisaalta buddhalainen uskonto. Rachel Carsonin kirja ”Hiljainen kevät” oli hänelle myös tärkeä. Næssin omia pääteoksia olivat kielifilosofinen "Interpretation and Preciseness" sekä ”Ekologia, yhteiskunta ja elämäntapa” vuodelta 1973. Næss oli paitsi teoreettinen myös hyvin käytännöllinen filosofi ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka otti osaa mielenosoituksiin ja omaksui käyttöönsä gandhilaisen väkivallattoman vastarinnan. Næss oli aikoinaan myös Norjan Vihreän puolueen ehdokkaana. Næss harrasti myös vuorikiipeilyä. Täältä voi muuten lukea Jens Bjørneboen hauskan ja hyytävän kertomuksen siitä kuinka hän ja Arne Næss ”valloittivat” NATOn tukikohdan (englanniksi).

*Peter Wessel Zapffe (1899-1990) on mielenkiintoinen tapaus. Pääteoksessaan ”Om det tragiske” mies esittelee perusajatuksensa. Zapffen pessimistisen, mutta mielestäni myös hyvin sympaattisen teorian mukaan ihmiskunnan perusongelma on se, että me olemme syntyneet maailmaan varustettuina ylikehittyneillä kyvyillä. Ymmärrys ja itsetietoisuus eivät yksinkertaisesti sovi luontoon. Ihmisen mieli vaatii oikeutusta ja maailmanselityksiä, mutta luonto ei voi meille tällaisia tarjota. Sen sijaan, että keskittyisimme elämäämme ihmmisinä, me haluamme tietää mikä on elämän tarkoitus tai mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Zapffen mukaan on tragedia, että ihmiset käyttävät valtaosan ajastaan yrittämällä olla jotakin muuta kuin ihmisiä. Ihmisys sinänsä on tämän vuoksi paradoksi. Itse ainakin aion tutustua Zapffen ajatuksiin tarkemminkin, vaikkei miestä valitettavasti ole suomennettu lainkaan.

LOPUKSI:

Lopuksi on pakko kiittää vielä kääntäjiä. Ainakin Tuula Tuuva, Outi Menna, Tarja Teva, Katriina Savolainen, Viljo Kiuru sekä Katriina Huttunen ovat suomentaneet kiitettävän määrän norjalaista kirjallisuutta luettavaksemme. Tusen takk!

Te olette niin iloinen, te omistatte kevyen ilon. Sikäli kuin voin ymmärtää täällä ei ole ketään josta ette pitäisi, koska on helpompaa pitää. Olen tarkastellut teitä; te lennähdätte yli sen sijaan että kiipeäisitte, porautuisitte läpi - tai odottaisitte.

En toivo teille mitään pahaa, päinvastoin, uskokaa että olen vilpitön - mutta minun täytyy saada ilmoittaa että eri syistä jotka koskevat vain minua, tunnen että minun on pakko lopettaa tuttavuutemme.

Syvästi kunnioittaen, Robert

Katkaisin "aloitan-aina-uuden-kirjan" -kierteeni ja aloitinkin vanhan. Ja luin sen loppuun.

Ystäväni toi minulle Tove Janssonin "Seuraleikin" (suom. Eila Pennanen") ja koska olen se jo kertaalleen vuosia sitten lukenut (ja koska se on täynnä ihania ja melko lyhyitä novelleja) uskaltauduin lukemaan sen loppuun asti. Osittain tässä auttoi vesisade, koska sen ansiosta matkustin töihin raitiovaunulla enkä jalan. Siinä ratikkamatkan aikana ehtii juuri ja juuri lukea sen kymmenen minuuttia. Ja vaunua odottaessa vielä viitisen minuuttia lisää.

Kirja on tietenkin ihana. En edes jaksa analysoida mikä näissä Janssonin novelleissa on niin viehättävää. Kenties yksinkertaisesti se, että ne ovat kaikki niin ajasta ja paikasta irrallaan. Tarinoissa kuvataan ulkopuolista maailmaa loppujen lopuksi vain hyvin vähän. Novellit saattavat ajoittua yhtä hyvin niin 1930- kuin 2000-luvullekin. Tarinat saattavat tapahtua Suomessa, Pariisissa tai Japanissa. Päähenkilöiden ulkonäköäkään ei erityisesti kuvailla, hyvä jos nimi joskus mainitaan. Epäoleellisuudet jätetään huoletta sivuun. On vain ihminen. Ja kohtaaminen toisen ihmisen kanssa.

Tällainen kirjallisuus ei todellakaan vanhene. Kirja kertoo niin hienovireisesti ihmisyydestä, kuvaa lyhyillä novelleilla jotakin sellaista mistä me kaikki tunnistamme itsemme, jonkinlaista perusihmisyyttä.

Tästä on hyvä jatkaa. Pitäkää peukkuja, että saisin jonkun toisenkin kirjan vielä loppuun asti. En taida kuitenkaan ihan vielä tarttua siihen yli 800 sivuiseen Waltari-elämäkertaan.

Olen ajatellut että kun saan tyttären opetan hänet viheltämään. Siitä voi olla käytännöllistä hyötyä kun me vihellämme toisillemme jos esimerkiksi eksymme metsässä. Jos hän ei vastaa tiedän että hän tahtoo olla rauhassa.

Äkkiä alkoi sataa kaatamalla. Mies juoksi liikennevaloissa odottavan naisen viereen, pyysi apua sydäntä särkevällä äänellä, ja nainen otti hänet suuren varjonsa alle.

”Puolen tunnin loma” on nyt luettu, itse asiassa sain sen loppuun vain pari päivää ennen vauvan tuloa maailmaan. Äidin idea oli yllättävän hyvä. Näitä Leena Rantasen novelleja oli helppo lukea yksi päivässä, vaikkapa hampaita pestessä, sillä novellit tai pikemminkin kohtaukset olivat lyhyitä, usein vain sivun mittaisia. Olen kirjoittanut Rantasesta aikaisemmin täällä, mutta tällä kertaa novellikokoelma ei valitettavasti saanut minua puolelleen. Siinä missä ”Vastaantulijoita” oli koskettava, sykähdyttävä ja tärkeä kirja, oli ”Puolen tunnin loma” melkoisen lässy. Rantasen kirjoitustyyli on hyvin samanlainen molemmissa kirjoissa, huomiot pieniä ja koskettavia, mutta samalla hyvin erilaisia. ”Vastaantulijoita” kuvasi suurkaupungin asunnottomia ja syrjäytyneitä kauniilla ja rehellisellä tavalla. ”Puolen tunnin loma” taas on kokoelma kohtaamisia, mahdollisia suhteen alkuja, hetkiä, jolloin kaksi ihmistä (miksi muuten jokaisessa novellissa juuri mies ja nainen?) törmäävät toisiinsa ja näkevät toisensa ensi kertaa. Periaatteessa tekstit on kirjoitettu yhtä kauniisti kuin edellisessäkin kirjassa, mutta nyt ne eivät olekaan koskettavia vaan ennen kaikkea naiiveja ja lässyjä.

Tästä kirjasta tulivat hyvin nopeasti mieleen ne kuuluisat sanat, joilla ”Anna Karenina” alkaa: ”Jokainen onnellinen perhe on onnellinen samalla tavalla, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Eli jotenkin Rantasen tyyli toimi hänen kertoessaan surullisia tarinoita kaupungin syrjäytyneistä, mutta sama tyyli muuttuukin yllättävän nopeasti tylsäksi ja itseään toistavaksi hänen kuvatessaan onnellisia pariskuntia ja näiden ensikohtaamisia.

Tämä pistää tietenkin miettimään kuinka paljon onnellisia tarinoita voi tai kannattaa kirjallisuudessa kertoa. Draama tarvitsee konfliktin ja se näistä Rantasen novelleista selvästikin puuttuu. Suosittelenkin siis jättämään tämän kirjan väliin ja lukemaan ehdottomasti Rantasen edellisen kirjan ”Vastaantulijoita”. ”Kirjeitä jonnekin”-kirjaa olen itse vain selaillut, joten siitä en osaa sanoa meneekö se lässy-kategoriaan vai hieno ja tärkeä-kategoriaan, mutta ainakin se vaikutti mielenkiintoiselta, joten itse toivon ehtiväni senkin jossain vaiheessa lukea.

(Niin ja en sitten yhtään tiedä miksi tämä vuodatus boldaa koko tekstin, ärsyttävää...)

Yes, I'm still alive. And I will start to write here again regularly. There has just been so many things happening in my life that I haven't have time to read, let alone to write here. I have also been away from internet and then there have been some problems with my blog (I'm still not sure if it is possible to comment here?) but now things start to be more or less normal again so maybe this can be a kind of new start. And with my new start I also have a new plan to write here more and more in Norwegian. We'll see what happens but I promise to try. I can already speak quite good but I really need to practise my written Norwegian so maybe this can be a safe place to do that.

My mother just gave me Leena Rantanen's new book ”Puolen tunnin loma”. It's a little book full of little short stories. She said that if I read one short story a day the book will be finished around the same time when my baby will arrive to this world. That made me to think. There is only couple of months before my life will change. These might be the last months for a long time when I have time to read in peace. So I do my best. We'll see how many books I'm able to read before summer comes and things will get interesting. There's at least 25 book waiting for me right now. That's a good start. Wellcome back everybody!

torstaina 14.2. klo 18.00
Kulttuuritehdas Korjaamo (Töölönkatu 51 B)
Vapaa pääsy

Gummeruksen, Nuoren Voiman Liiton, Kulttuuritehdas Korjaamon, Apu-lehden ja Xeroxin järjestämään Martti Joenpolven novellikilpailuun tuli yhteensä arviolta noin 15 000 liuskaa tekstiä. Kilpailussa jaetaan kolme palkintoa:
I palkinto 2 000 €, II palkinto 1 000 € ja III palkinto 500 €. Lisäksi Apu-lehti jakaa erikoispalkintona 500 €.

Kilpailuraatiin kuuluivat kirjailijat Tuuve Aro, Laura Honkasalo ja Jouko Sirola. Tuomariston puheenjohtajana toimi Gummeruksen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Mikko Aarne. Apu-lehden erikoispalkinnon voittajan valitsivat kirjailija Juha Itkonen ja
Apu-lehden toimitussihteeri Jukka Väänänen.

Lue lisää: www.novellit.fi

Kuten lupasin, olen nyt ryhtynyt lukemaan enemmän novelleita. Aloitin ensimmäiseksi Riina Katajavuoren novellikokoelmalla ”Kirjeitä Jekaterinburgiin”. Valitettavasti täytyy myöntää, että en täysin vakuuttunut. Kyse ei ole siitä etteikö Katajavuori osaisi kirjoittaa, sillä itse asiassa hän kirjoittaa todella hyvin. Katajavuori tekee hienoja pieniä havaintoja ja kirjoittaa auki asioita, jotka kaikki tietävät ja muistavat, mutta eivät tule sanoneeksi ääneen. Mutta silti.

Jotenkin useimmista novelleista jäi tunne, että ne olivat tavallaan liian pieniä. Täynnä hienoja havaintoja ja tuokiokuvia, mutta kokonaisina tarinoina novellit eivät täysin kantaneet. Kuulostaa tyhmältä sanoa näin, mutta jollain tapaa tarinat olivat liian hiljaa, niissä ei tapahtunut paljonkaan tai nuo tapahtumat olivat liian tavallisia ja harmaita. Tähän ikään mennessä olen lukenut jo niin monta tarinaa avioeroista ja vankilakierteessä elävistä lähiöpojista, etten oikein saanut mitään uutta irti näistä novelleista. Henkilöt oli hyvin kuvattu, he selvästi elivät ja hengittivät, mutta jollakin tapaa noiden novellien takaa ei löytynyt tarpeeksi voimakasta perustelua sille miksi juuri nuo novellit kannattaisi lukea. Odotin koko ajan, että tarinoihin tulisi jonkinlainen käänne, yllätys, halkio, joka nostaisi ne uudelle tasolle, mutta yleensä sitä ei tullut tai jos käänne tuli oli sekin liian ilmeinen ja odotettavissa.

Kokoelmassa oli kuitenkin kaksi novellia, jotka olivat huomattavasti muita parempia ja kiinnostavampia. Novelli ”Viimeinen joulu” kertoo melko tavallisen avioeroperheen tarinan, mutta hyytävän tarinasta tekee, että nelihenkisestä perheestä vain kolme saa oman äänen ja neljäs, teini-ikäinen isosisko Stiina pääsee kuuluville vain muiden kommentoidessa hänen toimintaansa. Pienistä vihjeistä saa kuvan, että juuri Stiina tietää ja ymmärtää koko perheestä jotakin mitä kukaan muu ei sano ääneen tai suostu huomaamaan. Ja juuri hänen äänensä täydellinen puuttuminen tekee novellista pelottavan. Erittäin hyvä esimerkki siitä, kuinka se mikä jätetään sanomatta saattaa olla kaikkein täekeintä.

Alkoi itkettää. Pakko minun oli ne ottaa, piti tehdä lättyjä, luoda tunnelmaa lapsille. Kotona kananmunilla oli sen paskiaisen voitonrimuinen ilme, kun ne olivat pysyneet ehjinä, ihme kyllä. Hannele oli iloinen ja söi monta, mutta Stiina sanoi että se laihduttaa ja pani oven kiinni. Itketti, kun juuri Stiinaa olin ajatellut. Se on niin torjuva jotenkin. Välillä huomaan että se tarkkailee meitä, Karia ja minua, kuin opettaja tai lääkäri. Mikään ei ole niin kuin ennen. Muistin yhden tapauksen, kun Stiina oli pieni ja tultiin illalla lastenklinikalta. Taksikuski alkoi heti räyhätä kipeälle lapselle: ”Jalat pois penkiltä!” Oli pinna kireällä, takana viisi tuntia jonotusta ja odottelua taas, aloin kiljua kuskille, älä sinä ala minun lapselle, noustaanko heti pois kyydistä. Silloin Kari toppuutteli etupenkiltä meitä kumpaakin, kuskia ja minua, sanoi rauhallisesti, ettei tätä keskustelua kannata jatkaa. Stiina oli kalpea ja hiljainen eikä sen kengissä ollut yhtään kuraa. Se oli Kari siinä etupenkillä, Perheen Pää. Missä se Kari on nyt, minäkö sen olen syönyt vai sekö minut?

Toinen erityisen hieno novelli on ”Käpälät”, joka kuvaa Ainon kasvua tytöstä naiseksi. Päähenkilön nimi viittaa luultavasti Kalevalaan, koska tuon kuuluisan Ainon tavoin myös tämä Aino saa tutustua vanhoihin äijiin, jotka käpälöivät häntä kahvilajonossa, hiplaavat hiuksia ja vitsailevat teinitytön rinnoista. Todella hieno novelli, joka jokaisen miehen tulisi lukea. Tältä se tuntuu. Näin hämmentävää, ärsyttävää, pelottavaa ja alentavaa se on. Tältä tuntuu pyydellä jatkuvasti anteeksi kehoaan. Anteeksi, että minulla on pylly, anteeksi, että rintani kasvavat ja kiinnittävät huomiosi. Anteeksi, että hetkeksi unohdin kehoni tai pahimmassa tapauksessa jopa uskaltauduin nauttimaan siitä kuinka se toimii, miltä se näyttää, miten hyvältä se tuntuu tässä laiturilla auringonpaisteessa istuessa.

Miehen sanat kouraisivat vatsasta, häntä alkoi oksettaa. Hän halusi heittää miehen mereen, mutta jähmettyi vain paikoilleen, ja yhtäkkiä hän oli taas tietoinen ruumiistaan, sen kahleista, eikä pystynyt liikkumaan, siirtymään omaan veneeseen, koska kaikki katsoisivat hänen askeleitaan, hänen raajojaan, hänen pikku tissiään.

Jos voisin, niin määräisin tämän novellin pakolliseksi luettavaksi jokaiselle miehelle. En tiedä missä näitä vanhoja limaisia äijiä kasvaa, mutta tästä novellista olen hyvin iloinen, niin vihaiseksi kuin se minut tekikin. Joku muukin on kokenut tämän kaiken ja vihannut sitä samalla lailla. Joku muukin sanoo ääneen miten väärin tämä on. Ihana ja tärkeä novelli, kaikessa kaameudessaan.

Saturday night I was coming home from a bar and sitting in a taxi when I heard that there was going on some kind of litterature-programme on the radio. Two people were talking about novels and short stories. Other one said that if a writer wants to be successful he has to write novels. His short stories can be extremely good but if he won't write novels nobody cares and he can never become famous or succesful. I felt bad. Right away I remembered how little I have written about short stories here in my blog. I only write about novels or maybe poems but not at all about short stories. That's a shame and I can promise you I have spent my morning by lecturing myself about this.

I don't know why I don't read more short stories. I do love them. I have read short stories that I remember almost for word to word years later. Why haven't I written about them here? I don't know. I promise to be a better girl in the future.

But like I wrote here, I love long stories. I read very fast and I love the feeling when I have 1000 pages ahead of me waiting. I feel very safe when I know that I don't have to leave those characters just yet, when I know that they will stay with me for a long time. I really feel that long books are like long friendships, you learn to love those people and you know they will be there for you when ever you need them. You don't have to be very sharp when you meet them, you don't have to brush your teeth or put on your best clothes because you already know everything about each others.

Then again, short stories are like those ones you meet only once or twice in your life. Short stories are possible new friends and you want to impress them as badly as they want to impress you. You have to listen carefully if you want to hear what they say. You have no idea what is coming and that's why you have to have all your senses open and ready to take the hints and find the hidden messages between the lines. You don't have lots of time to get to know each others, maybe only 10 pages and that's why you have to understand everything right away.

I remember people who I have met only once and they have changed my life. We have talked maybe for ten minutes or spent only 10 days together and after that meeting I have became a different person. And then there are people who have just walked by and I don't remember anything about them. When you start to read a short story you can never be sure which one it's going to be this time, the one that changes your life or the one that walks by. In the first case it can be really hard (I don't want my life to be shaken every five minutes) and in the second case it's just... well... (I can't say 'waste of time', because I don't think reading is ever waste of time, but...) boring?

Anyway, I promise I will take a risk and start to read more short stories and write more about them here. You can do that too. The ones I already know I love are a very good place to start. Do go and read something from Leena Krohn or Raymond Carver. I will just read couple of novels that are now waiting and after that I promise to go and be brave and get to know some new people, new stories and be ready to get shaken.

Margaret Atwoodin uusin "Poikkeustila" ("Moral disorder", suom.Kristiina Drews) on ihana kirja! Siitä löytää enemmän keskustelua ja omiakin kommenttejani täältä, mutta nyt keskityn vain yhteen sen teemoista.

    "Mutta nyt minä olen okei", hän sanoo. "Luojalle kiitos lääkityksestä."
    "Niin", minä sanon. "Nyt sinä olet okei."
    Sisko syö joka päivä yhden tabletin – lääkityksenä synnynnäiseen kemialliseen epätasapainotilaan. Siitä kaikki lopulta johtui. Siksi hänellä oli välillä niin vaikeaa. Se ei ollenkaan johtunut minun hirviömäisyydestäni.
    Minä uskon sen, useinmiten.

Atwoodin kirjan päähenkilö on Nell, joka läpi kirjan huolehtii toisista ihmisistä; äidistään, siskostaan, miehensä ex-vaimosta... Kaikista koskettavimpana koin kuitenkin päähenkilön suhteen siskoonsa. Pikkusisko on ollut pienestä asti herkkä ja hiljainen, sellainen joka pelästyy helposti. Teini-iässä siskosta tulee kiukkuinen ja ahdistunut ja myöhemmin puoskarilääkäri antaa hänelle skitsofrenia-diagnoosin ja aivan liian vahvat psyykelääkkeet. Kestää kauan ennen kuin sisko pääsee jonkinlaiseen tasapainoon elämässään. Nell tuntee jatkuvaa syyllisyyttä ja yrittää pitää siskostaan huolta.

    "Jospa minä nujersin sinut, kun sinä olit pieni", minä sanon.
    "Joku ainakin nujersi", sisko sanoo ja nauraa.

Jotenkin tuntuu, että mielenterveysongelmia tai masennusta ei käsitellä kirjallisuudessa paljonkaan vierellä seisojan näkökulmasta. Useammin päähenkilönä on itse masentunut tai kirjassa kuvataan mitä masennus saa ihmisen tekemään, mutta läheisen huolta ja tuskaa ei yleensä erityisesti kuvata. Atwood kertoo tarkkanäköisesti tuosta siskon jatkuvasta huolesta ja syyllisyydestä. Mitä voin tehdä, jotta toinen voisi paremmin? Voiko masentuneen sanaan luottaa? Teinkö joskus jotakin, joka aiheutti tämän kaiken? Ja johtuuko kaikki todellakin vain kemiallisesta epätasapainosta?

Kaikki tuntemani ihmiset, jotka syövät masennuslääkkeitä (ja heitä on siis monia, eiköhän heitä ole monia melkein jokaisen lähipiirissä nykyisin,) ovat luonteeltaan herkkiä ja taitavia aistimaan muiden ihmisten toiveita ja odotuksia. He ovat kilttejä ja suloisia ja heidän vihansa ja surunsakin läpi paistaa tarve tulla pidetyksi. Ja sama tarvehan meillä on täällä kaikilla. Atwoodin kirja sai minut jälleen kerran miettimään missä määrin ihmisen suru johtuukaan kemiasta. Ovatko kiltteys ja herkkyys todellakin vain kemiallisia häiriöitä aivoissa? Missä menee vaarallisen herkkyyden raja? Joskus tuntuu, että masentuneilta ihmisiltä puuttuu tietynlainen muuri tai suojakilpi ympäriltään. Kaikki mikä koskee tulee aivan liian lähelle, suoraa luihin asti. Juuri tällainen tuntuu olevan myös Nellin sisko, tyttö joka pelästyy helposti. Onko tuo henkinen suojakilpi todellakin vain kemiallinen prosessi aivoissa?

Entä sitten liiallinen kovuus? Onko kovilla ja kylmillä ihmisillä myös kemiallinen häiriö aivoissa? Pitäisikö niiden poliitikkojen, jotka päättivät päivähoidon nollamaksuluokan poistamisesta mennä mittauttamaan omat aivokemiansa?

    "Sinä kulutit kaiken. Sinä käytit loppuun kaiken kivan", sisko sanoi. "Minulle ei jäänyt mitään."
    Nyt oltii syvissä vesissä. "Mitä sinä tarkoitat?" kysyin varovasti. "Minkä kaiken minä käytin loppuun?"
    Sisko pyyhki kyyneliä silmistään. Hän joutui miettimään hetken, valitsemaan jotakin murheensa ylitsevuotavasta maljasta. "Tanssimisen", hän sanoi. "Sinä käytit tanssimisen loppuun."

Mies istuu kadulla ja on asettanut riviin löytämänsä tietokoneen, printterin, silitysraudan ja hiustenkuivaajan ja hypistelee johtoja. Tietokone varmaankin toimii, kuten printterikin, joku on vain ostanut uuden. Hiustenkuivaajasta ja silitysraudasta on ehkä joku ruuvi irti. Mies tutkii pistoketta, kuin miettisi sopiiko se varmasti hänen pistorasioihinsa. Jos hänellä olisi asunto.

Leena Rantasen "Vastaantulijoita" on kirja, josta löytyy kaipaamiani kuvia. Kauniita, surullisia kuvia. Rantanen on valokuvannut kodittomien hökkeleitä, pahvilaatikoita, makuupusseja, vanhoja patjoja siltojen alla kotikaupungissaan Pariisissa. Nuo kuvat tukevat täydellisesti hänen lyhyitä tekstejään, kertomuksia vastaantulijoista, ihmisistä, joita kukaan ei mielellään katso tai halua nähdä. Rantanen on pysähtynyt kesken aamuruuhkan ja katsonut ympärilleen. Eikä se ole mikään kaunis näky.

Rantanen kirjoittaa muutaman lauseen, muutaman kappaleen mittaisia kuvauksia ihmisistä, joihin hän törmää kotikadullaan: kodittomasta nuoresta parista, hiljaisista alkoholisteista, likaisista lapsista, vanhuksista ja siitä yhdestä miehestä, jonka poliisit veivät pois, koska hän ei kestänyt Irakin sotaa, vaan häiritsi koko korttelia surullaan ja tyrmistyksellään. Rantanen kirjoittaa kauniisti siitä mikä haisee ja pelottaa. Hän näkee arvokkuutta siinä, mitä useimmat säälivät tai inhoavat. Kaunis pieni surullinen kirja, kannattaa lukea! Kannattaa ostaa ja antaa jollekin lahjaksi. Kannattaa liikuttua ja surra vähän.

Ja kuten Rantanen esipuheessa kirjoittaa, nämä eivät ole vain tarinoita Pariisista vaan mistä tahansa. Myös Helsinkiin on tullut syksy. Ja sitten kun olette lukeneet kirjan ja ihan vähän ehkä itkettää, niin muistakaa, että esim. tätä kautta voi auttaa vähän välillä. Näin kylmien syyspäivien kunniaksi.

Tyttö istuu rattaissaan ja äiti harppoo nopeasti eteenpäin.

Postin edessä istuu kaksi vanhaa alkoholistia, ja kun rattaat tulevat kohdalle, tyttö pudottaa tuttinsa ja puhkeaa suloiseen, riemulliseen, rakastavaan nauruun. Miehet säteilevät takaisin, vilkuttavat kuin lapset ja lapsi kääntyy vielä kurkottelemaan taaksepäin ja yrittää jotain tervehdyksen tapaista, niin hyvin kuin osaa.

Lapsi näki vuosia taaksepäin, jotain ihanaa mitä me emme näe.