- Kirkko tarvitsee meitä naisia, kuulin itseni selittävän. - Ja se tarvitsee nimeomaan meidän naiseuttamme. Se ei tarvitse naisia, jotka nimellisen tasa-arvon sokaisemina yrittävät vallata miesten paikan seurakunnan paimenena.

Kirsti Ellilä on ihmeellinen tapaus. Hänen bloginsa "Kirjailijan häiriöklinikka" on varmasti suomalaisista kirjailija-blogeista tunnetuimpia. Itsekin olen seurannut naisen blogia jo vuosia, mutta vasta nyt luin ensimmäisen hänen teoksistaan. Ellilä on käsittääkseni hyvin suosittu ja luettu kirjailija, mutta hänen bloginsa lisäksi naiseen ei helposti julkisuudessa törmää. Ellilä ei käsittääkseni kirjoita kolumneja MeNaisiin tai esittele parisuhdettaan Eevassa. Kaikista omituisin vastakohta on kuitenkin se, minkälaisen kuvan naisen kirjoista saa hänen bloginsa perusteella ja minkälainen lukukokemus kirja itsessään sitten onkaan.

Bloginsa perusteella Ellilä on sympaattinen ja fiksu nainen, joka ei ihan aina luota itseensä täysillä. Blogin perusteella olen saanut kuvan, että hänen kirjansa ovat kevyttä ja jokseenkin tyhjänpäiväistä hömppää, jota kirjailija itsekin ihan vähän häpeilee. Tuntuu, että Ellilä usein vähättelee itseään ja lähes kolmeakymmentä(!) romaaniaan. Koska kuitenkin tykkään kovasti Ellilän tavasta kirjoittaa blogiaan ja koska olin kiinnostunut näkemään kuinka huonoja ne kirjat sitten ovat, päätin lukea ainakin yhden. Ja yllätyksekseni ihastuin kovasti!

"Pappia kyydissä" on Ellilän kirkkotrilogian ensimmäinen osa ja se kertoo Matleenasta, kotiäidistä ja teologista, naispappeutta vastustavan papin vaimosta, joka palatessaan työelämään alkaa kyseenalaistaa perheen yhteisiä vanhoillisia aatteita.

Ensinnäkin kirja on erittäin koukuttava. Sitä on pakko kuljettaa mukana ja vilkuilla jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa tilanteessa. Mitä siellä seuraavaksi tapahtuu? Päähenkilön elämä ja aatemaailma ei voisi olla kauempana omastani ja silti tunsin tätä kohtaan suurta sympatiaa. Kirjan kieli on hyvää ja kulkee eteenpäin luonnollisesti. Joidenkin muiden ns. viihdekirjojen kohdalla olen viimeaikoina törmännyt tönkköön tai kankeaan kieleen, mutta siitä ei tämän kirjan kohdalla ole huolta, kirjailija osaa selvästi ammattinsa. Kaiken tämän lisäksi kirjan teema on herkullinen! Mitä teet, jos huomaat haluavasi papiksi, mutta satut olemaan naimisissa naispappeutta kiihkeästi vastustavan änkyrän kanssa?

Ihmettelen miksei tätä kirjaa ole nostettu enemmän esille julkisessa keskustelussa, nämä kirkon aattelliset kysymykset ovat kuitenkin olleet niin pinnalla viime aikoina. Kirjassa tarkastellaan sekä kirkon vanhoillisia että modernimpia piirejä näennäisen tasapuolisesti, mutta otetaan kyllä samalla ihan selvästi kantaa feminismin puolesta.

- Sinun mummisi ja minä, hän sanoi. - Me emme saaneet opiskella siksi, että olimme tyttöjä. Reijo, se juoppo tunari, sen sijaan pistettiin oppikouluun. Mutta hänellä ei ollut kykyjä eikä itsekuria, eikä hän koskaan pystynyt lunastamaan vanhempiemme odotuksia. Hän kuolikin nuorena. Joten ei se aika niin kauhean kaukana ole, jolloin sukupuoli saneli, mitä ihminen voi ja ei voi tehdä. Sinä olet saanut hankkia itsellesi akateemisen loppututkinnon, älä kuvittele sitä itsestäänselvyydeksi. Sen edestä ovat edelliset sukupolvet taistelleet. Vielä nytkin suurimmassa osassa maailmaa tyttöjen koulunkäynti on mahdottomuus.

Ei kirja ihan täydellinen ole, loppupuolen romantiikan häivähdys tuntuu jotenkin päälleliimatulta, mutta muuten kirja on erittäin hallittu kokonaisuus. Hyvin poliittinen ja siksikin piristävä. Tällaisista aiheista saa lukea niin kovin vähän, uskonnollisuudesta ylipäätään kirjoitetaan yllättävän vähän. Siksi aion ehdottomasti lukea tämän kirkkotrilogian seuraavatkin osat. 

Edefeltin kuvassa kultakutrinen Mataleena oli suuret harmaat silmät kyynelisinä vaalean, paljaskinttuisen Kristuksen edessä. Huomasin jälleen pohtivani sitä, missä olivat ne miehet, joiden kanssa Mataleenan epäiltiin tehneen syntiä. Eihän se tietenkään Mataleenan syntisyyttä vähentänyt, että hän oli tehnyt syntinsä erinäisten miesten suosiollisella avustuksella. Mutta kun ihmiskunnan historiassa oli ollut tapana näissä asioissa ymmärtää ja suvaita miesten luonnollisia tarpeita ja kerkeästi tuomita naiset, jotka niitä olivat valmiit tyydyttämään, asetelma hiukan häiritsi.

Luettuani kirjan olen kyllä melkoisen hämmästynyt, ettei Ellilä enempää kehuskele itseään. Jos ihminen kirjoittaa näin viihdyttävästi ja kiinnostavasti, niin miten on mahdollista, että kirjailija yhä epäilee itseään? Totta kai silloin tällöin on kiinnostavaa lukea myös suositun kirjailijan vaikeuksista tai epävarmuuksista, mutta liikaa ei pitäisi myöskään vähätellä itseään ja omia kykyjään. Joku hullu voi vaikka uskoa.

Nyt se on sitten kuunneltu se Eppu Nuotion Pii Marin -sarjan toinen osa. "Koston" saa tosiaan kuunnella ilmaiseksi Kotilieden sivuilta. Tykkäsin kirjailijan omasta äänestä ja kuuntelisin sarjan muitakin osia mielelläni äänikirjoina. Ongelmaksi muodostui ainoastaan se, että tarina oli saatava loppuun ennen nukahtamista ja kun kuuntelin kirjaa yömyöhään sängyssä maatessani nukahdin sitten kuitenkin ja loppu piti kuunnella uudelleen, että tajusin mitä siinä oikeastaan tapahtui. Kun lukee sängyssä kirjaa, niin nukahtaessa kirja jää auki siltä kohtaa mihin nukahti, mutta äänikirja se mennä puksuttaa eteen päin.

Tarinana tämä "Kosto" ei ollut mielestäni ihan yhtä hyvä kuin "Musta". Ehkä siksi, että tässä kirjassa murha tapahtui Big Brother-talossa ja itse en ole koskaan katsonut yhtään jaksoa suomalaisesta Big Brotherista. (Englantilaista versiota olen joskus nähnyt muutaman minuutin.) Aihepiiri ei siis kiinnostanut itseäni yhtään. Sitä paitsi kirjassa esiintyvä sekopäinen nettikirjoittelija toi mieleen viime kesän massamurhat täällä Norjassa ja alkoi siksi ahdistaa vähän liikaakin. Näiden sarjan ensimmäisten kirjojen jälkeen on kuitenkin selvää, että Nuotio haluaa kirjoittaa ennen kaikkea ajankohtaisista teemoista. Niinhän monet muukin dekkarit nykyisin. Ja tottahan se on, että Big Brother-talo on periaatteessa loistava paikka murhalle, todellinen suljettu Idän pikajuna. Mutta en vaan silti innostunut.

Myös siinä Nuotio jatkaa muiden dekkaristien linjalla, että päähenkilöllä menee koko ajan vähän kehnosti tai ainakin hän on melkoisen hermoraunio. Tästä olen muistaakseni kirjoittanut täällä joskus aikaisemminkin, mutta en nyt jaksa kaivaa esiin vanhaa kirjoitusta. Mutta siis, miksi kaikkien dekkareiden päähenkilöt ovat aina niin kovin surullisia, traumatisoituneita, alkoholisteja, eronneita tai muuten vaan sekaisin? No, kai se olevinaan tuo kirjaan lisää syvyyttä. Enpä tiedä.

Eli tämä kirja ei vakuuttanut niin paljon kuin tuo sarjan ensimmäinen osa, mutta toisaalta se sai silti koukuttumaan sarjaan lisää. Sitä paitsi joku jossain (?) kehui, että sarjan kirjat paranevat loppua kohden. (Pakko uskoa, kun on noin luotettava lähdekin.) Että ei se sitten kai kuitenkaan ihan kehno kirja ollut.

Heit perään toinen Eppu Nuotion kirja. "Musta" aloittaa Nuotion kirjoittaman dekkarisarjan, jonka päähenkilönä tavataan toimittaja Pii Marin. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa Ylellä toimittajana työskentelevä Pii Marin siirretään vastentahtoisesti Helsingistä Lounais-Suomen pieneen toimitukseen. Pii Marin on ollut Suomen historian ensimmäinen mustaihoinen uutistenlukija, mutta...

Jo ensimmäisen ruutuviikon jälkeen uhkauksia alkoi sadella. Sähköpostia, kirjeitä ja kortteja. Ohjelmapäivystys ruuhkautui. Kaikkien viesti oli sama. "Mutiainen pois ruudusta." Kävi selväksi, että puoli yhdeksän uutiset ovat suomalaisen elämäntavan ikoni yhdessä jouluaaton ja juhannuksen kanssa. Pyhä suomalaisjuhla. Sitä ei neekerin annettaisi pilata.

Nuotion kirja on ilmestynyt vuonna 2006 ja kolme vuotta myöhemmin Nelosen uutisiin saatiin ensimmäinen tummaihoinen uutistenlukija Jesca Muyingo, joka on käsittääkseni edelleen ruudussa. Vaikka suomalaiset ilmeisesti hyväksyvätkin tummaihoisen uutistenlukijan (ainakin Nelosella) on maan yleinen ilmapiiri ollut viimeiset vuodet niin hurja, että tämä Nuotion kirja ja sen rasismiteema tuntuu valitettavan uskottavalta ja ajankohtaiselta.

Kirjassa suomalaiset eivät Ylen mustaihoista uutistenlukijaa kestä ja toimitukseen saapuneen kirjepommin jälkeen siirretään tämä piiloon pikkupaikkakunnan toimitukseen. Koska Piin avokumppani on juuri jättänyt hänet, on nainen niin uupunut, ettei jaksa tapella ja vaatia oikeuksiaan, vaan muuttaa lopulta suosiolla. Uudella kotipaikkakunnallaan Pii Marin kuitenkin törmää keskelle murhavyyhtiä, kun pidetty ja arvostettu raskaana oleva naispappi murhataan raa'asti. 

Pidän kovasti Eppu Nuotion tyylistä kirjoittaa. Olen hieman nirso dekkarien suhteen ja pitäydyn yleensä vain niissä muutamassa dekkaristissa joista tiedän tykkääväni. Luulen, että voisin liittää Nuotion mukaan tähän joukkoon. Ainakin sarjan seuraavan osan aion ehdottomasti lukea.

Kotilieden sivuilta voikin muuten kuunnella ilmaiseksi Pii Marin -sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa kirjailijan itsensä lukemina. Itse aloitin juuri sarjan kakkososan "Kosto". Muuten hyvä, mutta jotenkin mieleen nousee aina välillä eräs toinen tuttu äänikirja, jonka Eppu Nuotio on lukenut, nimittäin tyttäreni rakastama "Pikku Karhun tarinat". No, ehkä se on ihan hyväkin. Jos alkaa liikaa pelottamaan voin aina kuvitella kuuntelevani Pikku Karhua.

David Nichollsin "Sinä päivänä" on juuri nyt iso hitti. Jopa Helsingin Sanomien kriitikko kertoi itkeneensä kirjan äärellä ja useat bloggaajat ovat kirjasta jo kirjoittaneet. Kirjaa mainostetaan kovasti ja ystävät suosittelevat sitä toinen toisilleen. Pian ilmestyy myös kirjan pohjalta tehty elokuva. Kirjasta on kohistu jo niin paljon, että minä voin vain toistaa sen minkä monet muut ovat jo sanoneet: Kirja ei missään nimessä ole täydellinen, mutta se on aivan valtavan viihdyttävä. Kirja vilisee viittauksia populaarikulttuuriin, dialogi on näppärää ja henkilöhahmot edustavat tiettyjä erittäin tunnistettavia ihmistyyppejä. (Emmassa oli ihan liikaa itseäni, auts!) Juuri tällaisia viihdekirjoja haluaisin lukea enemmän: hauskaa ja pikkuisen syvällistä, koskettavaa ja tunnistettavaa, nopealukuista ja nokkelaa, mutta samalla vähän älykästäkin. David Nichollsissa on jotain hyvin samaa kuin Nick Hornbyssä, jonka kirjoista olen myös kovasti tykännyt.

Kirja kertoo kahden ihmisen elämästä kahdenkymmenen vuoden aikana. Jokainen luku kertoo samasta heinäkuun päivästä ja siitä kuinka radikaalisti elämä voi muuttua vuodessa tai toisaalta kuinka jumissa ihminen voi olla vuodesta toiseen. Kirjan alussa kirjan päähenkilöt Dexter ja Emma ovat parikymppisiä, kirjan lopussa nelikymppisiä.

Kirjan luettuani tajusin kuinka mielelläni haluaisinkaan lukea tälliasen kirjan ihmisistä, jotka kirjan alussa ovat nelikymppisiä ja kirjan lopussa kuusikymmentävuotiaita! Kirjallisuus ja elokuvat ovat täynnä tarinoita nuorista parikymppisistä. Myös kolmekymppisistä kerrotaan paljon ja toisaalta tarinoista löytyy aikaa usein myös eläkeläisiä. Mutta nuo mystiset vuodet nelikymppisestä kuusikymppiseksi, mitä silloin tapahtuu? Kun lapset ovat vältteleviä teini-ikäisiä tai muuttaneet kotoa. Jos jätetään laskuista avioero ja rintasyöpä (olen nimittäin ajatellut skipata nämä omassa elämässäni) niin mitä noiden vuosien aikana tapahtuu? Keskitytäänkö silloin ennen kaikkea uraan? Vaihdetaan työpaikkaa tai edetään uralla? Jäädään työttömiksi?

Mistä seurasikin toinen kysymys: miksi kirjallisuudessa (ja elokuvissa) käsitellään niin vähän työelämää? Melkien kaikki kirjallisuus kertoo ihmissuhteista, perheestä ja ystävyydestä. Tai sitten suurista filosofisista moraalikysymyksistä. Mutta kovin vähän kirjoitetaan kirjoja ihan vain perinteisestä työelämästä. Ja silloin harvoin, kun työstä kirjoitetaan on kyseessä usein fyysinen työ, kuten talonrakennus tai taiteellinen työ, kuten kirjailijuus. Onko joku joskus lukenut romaanin, jonka keskiössä on ura toimistotyöläisenä? Jaksaisiko sellaista kukaan lukea? "Sinä päivänä" kuvaa työelämää itseasiassa runsaastikin, siitä kiitos! Itseäni lohdutti erityisesti korkeastikoulutetun Emman vuosia jatkuva työskentely texmex-ravintolassa, heh. Jotenkin niin tuttua...

Thinking back now, I can see we were just  at that age when we knew a few things about ourselves - about who we were, how we were different from our guardians, from the people outside - but hadn't yet understood what any of it meant.

I can't remember where I first heard about Kazuo Ishiguro's "Never let me go", but couple of days ago I happened to walk into a bookstore... I know, I'm not suppose to buy any new book before I have read the old ones and bla bla… but there I was, in the middle of bookstore and I saw this book. For some reason I knew right away that this one I wanted to read. I have already one Ishiguro waiting in my bookshelf, but I haven't had any interest to read that one. Still when I saw "Never let me go" I had to buy it.

My blog was very quiet this week and that's because I used all my free time (and there isn't that much of it right now) to read this book. "Never let me go" is one of those books that you just have to read without pauses. I read while brushing my teeth, while walking on the street and of course late at night when I was suppose to be sleeping. I just had to know what was behind all this. I had to get to the end of the book to find out if there were any hope after all, if there were any kind of comfort or forgiveness coming.

And after reading this book I have dreamt about these characters and I have been thinking about them a lot. I think I have to see the film adaptation too one day. I'm not saying that "Never let me go" is the best book in the history, there were also times when I was very much irritated buy the book, but it is a very powerful and touching book and definitely one of the most heartbreaking stories I have ever read.

I can't tell you too much about this book, because I think you should read it, if possible, without expectations. The story reveals itself little by little. "You've been told and not told", like they say in the book. The book starts like everything would be obvious to the reader. The main character Kathy H. is telling her story to you like you would be one of them. Every now and then she says "I don't know how it was there where you grew up, but at Hailsham…" and then she goes on telling about her childhood in this beautiful and cosy boarding school where she and her two best friends Ruth and Tommy grew up. You hear what kind of games they played and what kind of secrets they shared but little by little you start to realize that there is more. There is something that everybody knows but nobody talks about, because everybody has been told and not told.

"Never let me go" is a dystopia. I doesn't tell about the future, but about the parallel reality. In the beginning of the book Ishiguro tells that the story takes place in England, the late 1990s. The world is almost like ours, but in this world people have found a cure for a cancer and many other diseases. But at what price?

"Never let me go" is a heartbreaking and sad book, but it doesn't make you cry. To the main character this is her life, her world. She doesn't ask for anything more, she doesn't cry so why should you? And that's exactly what gives you shivers. The quiet acceptation is worse than shouting and screaming. Actually when one of the main characters in the end of the book starts to shout it feels very good and cathartic. 

The book raises very many interesting philosophical questions, but it's hard to write about them here without telling too much. How can we reveal that we have a soul? What makes us unique? Why does the humankind create art? Why do we keep dreaming and hoping in the most desperate situations? How is it possible to grow up to accept that someone else has decided your future for you? Is it better to give someone a happy childhood than a happy future? If you get a little bit happiness do you naturally start to ask more? And how can we fight back when society seems to become colder and harder?

I would like to say that I'm happy this dystopia is far away from our own world. But the truth is that we are already doing horrible things to each others, only because we want to live our lives as comfortable as possible. Somebody somewhere is already suffering so that we can have things we assume to be our right, for example our coffee and our shoes. We kind of know that those are not made in the perfect circumstances, but it's so easy to forget and think about something else instead. Seeing how we live our lives now it's not impossible to think that this Ishiguro's parallel universe could be true one day.

But at the same time, this book doesn't preach. As much as a dystopia it is a love story, a story about friendship and companionship. A beautiful and important book. Heartbreaking in it's own quiet way. Tragic and haunting. 

I saw something else. I saw a new world coming rapidly. More scientific, efficient, yes. More cures for the old sicknesses. Very good. But a harsh, cruel world. And I saw a little girl, her eyes tightly closed, holding to her breast the old kind world, one that she knew in her heart could not remain, and she was holding it and pleading, never to let her go.

"Anteeksi. En tarkoittanut loukata. Te olette menettänyt miehenne ja olette varmasti hyvin surullinen."

"Olen hiukan", Mma Malatsi sanoi. "Mutta minulla on paljon tekemistä."

 (Suom. Jaakko Kankaanpää)

Alexander McCall Smithin "Naisten etsivätoimisto nro 1" on Mma Ramotswe-sarjan ensimmäinen kirja, jossa kerrotaan kuinka Mma Ramotswe perustaa etsivätoimistonsa ja selvittää ensimmäiset juttunsa. Kirjasarja on ollut maailmanlaajuinen hitti ja minullekin sitä on hehkutettu monesta suunnasta. Kirjasarjan päähenkilö on Botswanan Neiti Marple eli Mma Ramotswe, mukavan pyöreä botswanalainen nainen, joka perii isänsä karjan, myy sen ja perustaa rahoilla Botswanan ensimmäisen naispuolisen etsivätoimiston. Läpi kirjan Mma Ramotswe istuskelee toimistossaan, litkii kannukaupalla rooibos-teetä ja selvittelee erilaisia mysteereitä, kuten kadonneita aviomiehiä tai tottelemattomien tyttärien varjostamista. Samalla hän ylistää Botswanaa, sen rauhaa, ihmisiä ja luontoa.

Kirjasarja on jo melkein kaikille tuttu ja siitä on kirjoitettu paljon eri puolilla. Oma jälkimakuni kirjasta on ennen kaikkea kodikkuus. Kirja ei missään nimessä ole dekkari eikä sen juoni oli kovin kummoinen, mutta kirja on aivan äärimmäisen sympaattinen, todellinen hyvän olon kirja. Siitä huomaa selvästi, että se on kirjoitettu sarjaksi ja kirjan loputtua huomaa kaipaavansa lisää. Ei niinkään tapahtumia tai edes välttämättä sen sympaattista päähenkilöä, vaan ennen kaikkea tuota leppoisaa tunnelmaa, jossa koko kirja köllii. Mma Ramotswe on vakuuttunut, että Botswana on maailman paras maa eikä ainakaan tässä ensimmäisessä kirjassa tapahdu mitään ihan oikeasti pahaa. Surullisiin teemoihin, kuten AIDSiin tai naisten huonoon asemaan toki viitataan, mutta vain kevyesti. Kaiken kaikkiaan kirja on kuin aikuisille suunnattu satu. Kodikas ja lempeä. Luulen, että kirjasarjasta on tullut näin suosittu osittain juuri siksi, että se antaa Afrikasta niin kovin kauniin kuvan. Koska median välittämä Afrikka-kuva on yleensä melkoisen ankea, tuntuu tällaisen (hieman sokerikuorrutetun) kirjan lukeminen yllättävän piristävältä. 

Käykääpä muuten lukemassa tämä hauska artikkeli. Siellä sanotaan, että Mma Ramotswe-kirjat ovat parasta mainosta Botswanalle ikinä. Se on helppo uskoa!

Myös kirjailijan (joka on muuten skottilainen mies!) kotisivut ovat hienot. 

Når jeg flyttet til Norge, snart fire år siden, var det mening at jeg skulle begynne å lese mere norske bøker og skrive mer norsk til bloggen min. Det har ikke skjedd. For dette finnes det en veldig enkel grunn: hver eneste dag må jeg bruke norsk i alle andre situasjoner i livet mitt. Jeg snakker norsk på jobben og med venner, ser norske tv, leser norske aviser og til og med datteren min svarer på norsk når jeg snakker finsk til henne.

Litteratur har vært det eneste del av livet mitt hvor jeg kan være hjemme. Enda jeg bor i Norge kan jeg fremdeles lese finsk, skrive finsk, tenke på finsk. Jeg savner mitt morsmål så mye hver eneste dag at det føles vanskelig å begynne å skrive mer norsk hit.

Men men… sånn er det nå bare at jeg bor i Norge og mest sannsynligvis skal jeg bo her også i framtiden. Derfør er det nødvendig at jeg lærer litt bedre norsk. Det er ikke noe jeg kan velge lenger, jeg bare MÅ begynne å lese mer og skrive mer norsk, så enkel er det.

Så her går vi… Hjertlig velkommen alle norske leser som finner veien hit! Jeg vet ikke hvor ofte jeg kommer til å skrive norsk, men jeg håper at det blir, om ikke annet, to, tre ganger i månad. (Jeg lover også litt flere engelske poster!)

Vi kan begynne med boken som jeg leste allerede siste høst. Jeg husker Kristopher Schau mest fra andre boken hans, den ekkelste matboken i verden, ”Tendenser”. Så jeg var ikke så entustiastik å lese hans nyeste bok ”På vegne av venner” enda mange fortalte at det var en god bok. Heldigvis var boken veldig tynn så jeg tenke at jeg må klare å lese det selv om den er ekkel den også.

Jeg må sier at jeg var overrasket. ”På vegne av venner” er en veldig pen bok, litt trist og på en måte veldig respektful. Ikke noe jeg kunne vente fra Kristopher Schau.

Så så jeg bildet. Det var i en artikkel i Aften Aften der det sto om kommunale begravelser i Oslo. Altså begravelser betalt av Oslo kommune. Begravelser som av ulike årsaker måtte tas hånd om av det offentlige og ikke av venner eller eventuelle familie. Og så var det bildet. En tom kirke med en hvit kiste foran alteret. Ingen hadde kommet. Vedkommende ble altså bisatt foran en tom sal.

”På vegne av venner” forteller om begravelser som dette. Etter Schau leste artikkelen bestemte han å besøke så mange kommunale begravelsene som mulig og i boken hans forteller han hvordan føles det å sitte i tom kirken og håpe at noen andre kommer. Schau beskriver ulike prester han møter og ulike preker han hører. Hva kan presten si om et dødt menneske han kjente ikke, når det ikke finnes venner eller familie som kan fortelle noe om det?

Han hadde òg et godt forhold til naboene sine og han var alltid blid og hyggelig, men også holdt han seg mye for seg selv i leiligheten sin, eller han var også ute og vandret. Han leste mye.

Denne boken var verdig å lese. Det var en liten human bok med en store respekt for menneske. Jeg er glad at leste det og for å begynne min ”norske periode” på bloggen min med denne boken.

Tässäpä yksi näitä arvostelukappalekirjoja. ”Veljen vaimon” kirjoittaja Henna Helmi Heinonen seuraa tarkasti mitä hänen kirjastaan netissä kerrotaan, joten hän luultavasti päätyy tännekin. Tervetuloa! Heinonen on myös toisinaan tuohtunut tai pettynyt kirjansa arvosteluihin, joten vähän pelottaa mitä hän tästä arvostelustani pitää. Yritetään nyt kuitenkin.

Heinonen on hyvä esimerkki siitä miksi en yleensä halua tietää kirjailijasta liikaa. Koko lukukokemuksen ajan olin erittäin tietoinen siitä, että tässä on nyt kyseessä THE Henna Helmi, esikoiskirjailija, jonka ”Minusta tulee kirjailija”-blogi on herättänyt suurta kiinnostusta nettimaailmassa ja mediassa muutenkin. Koska itse seurasin Heinosen blogia melkein vuoden ennen kuin sain tämän kirjan käteeni en enää mitenkään osannut suhtautua kirjaan kirjana, vaan ennen kaikkea juuri tämän tietyn Henna Helmi Heinosen kirjana. En ole aikaisemmin kirjoittanut Heinosesta täällä blogissani, koska en vain tiedä mitä hänestä sanoisin. Mielestäni kirjailija Heinonen vaikuttaa samaan aikaan sekä sympaattiselta että ärsyttävältä. Ei minulla ole hänestä tai hänen blogistaan mitään kiveen hakattua mielipidettä. Toisinaan provosoidun ja ärsyynnyn valtavasti hänen kommenteistaan, toisinaan nauran ääneen (siis ilosta, en pilkaten). En kuitenkaan halua, että tämä blogini on paikka, jossa keskitytään kirjailijoihin heidän kirjojensa kustannuksella, joten en ryhdy analysoimaan kirjailijaa tässä sen enempää. Pakko vain kertoa, että tämä kirjailijan blogiin tutustuminen vaikutti hyvin voimakkaasti lukukokemukseeni. Toisille lukukokemus voi epäilemättä olla erityisen hieno juuri samasta syystä, koska kirjailija on jo ”tuttu”. Minulle se oli jokseenkin hämmentävä. Kuten kaikki blogini lukijat jo tietävät, otan kirjani mieluummin pelkkinä kirjoina.

Mistä ”Veljen vaimo” sitten kertoo? Talosta numero kahdeksan, Kilpitiellä. Tuossa talossa asuvasta voimakkaasta äidistä, tämän kolmesta enemmän tai vähemmän hukassa olevasta pojasta ja noiden poikien tyttöystävistä ja vaimoista. Sekä tietenkin kaikkien näiden päähenkilöiden äideistä, isistä, sisaruksista, entisistä kumppaneista ja naapureista. Lukiessa alkaa helposti hengästyttää. Henkilöitä on yksinkertaisesti aivan liikaa! Tulee tunne, että kirjailija on nyt innostunut kirjoittamasta maailmastaan niin, ettei ole enää nähnyt mitkä juonenkäänteet ja henkilöt ovat tarinan etenemisen kannalta oleellisia.

Tämä on mielestäni kirjan suurin ongelma. Oleellinen ei erotu joukosta, kun kaikesta täytyy kertoa kaikki. On hienoa, että kirjailija tuntee henkilönsä näinkin tarkasti, tietää mistä he tulevat ja miksi he toimivat niin kuin toimivat, mutta minun lukijana ei oikeasti tarvitsisi tietää ihan kaikkea. Kirja on niin täynnä turhaa tietoa päähenkilöiden kummin kaiman pikkuveljistä ja näiden traagisista kohtaloista, ettei lukijalle itselleen jää juuri mitään hoksattavaa. Voimakkaimmin tämä tunne tuli lukiessani kohtausta, jossa päähenkilö Marja tapaa pitkästä aikaa äitinsä, johon hänellä on hankala ja traumaattinen suhde. Kohtaus alkaa hyvin ja lukijana alan jo innostua, että nyt kertomus alkaa vihdoin imeä mukaansa! Pääni raksuttaa kuumeisesti, että mistä tässä kaikessa voi olla kyse? Mitä kaikkea äidille ja tyttärelle on täytynyt tapahtunut, että he ovat ajautuneet noin kauas toisistaan? Äidin traagisesta menneisyydestä vihjaillaan muutamilla lauseilla ja lukijana olen innoissani. Ajattelen, että vihdoin pääsen lukemaan rivien välitkin, saan aivan itse rakentaa hahmoille menneisyyden ja taustat! Kunnes kirjailija sitten kuitenkin päättää kertoa minulle kaiken. Pienintäkin piirtoa ja juonenkäännettä myöten. Plääh…

Tulee tunne, että kirjailija ei luota lukijaansa, vaan pelkää, että lukija ymmärtää väärin, jos tälle ei väännetä rautalangasta kaikkia tapahtumia ja taustoja. Kirja onkin täynnä takautumia, joilla selvästi halutaan avata ja syventää henkilöiden tämän hetkistä tilannetta. Minun mielestäni valtaosa takautumista on kuitenkin täysin turhia. Kirja olisi yksinkertaisesti kiinnostavampi, jos kaikkea ei avattaisi näin tarkasti. Olisi kiinnostavampaa pohtia itse, miksi kummassa Tuikku käyttäytyy noin tai mitä ihmettä veljesten kesken on vuosien varrella tapahtunut. Mielestäni kirjailija vie lukijalta pois puolet lukemisen ilosta kertomalla itse ihan kaiken. Lukijan omalle mielikuvitukselle ei jää mitään tekemistä. Sitä vain lukee ja rekisteröi tapahtumat, mutta ei pääse kunnolla itse osallistumaan. Harmi, sillä kirjasta olisi voinut tulla oikein hyväkin, jos siitä olisi karsittu turhat takaumat ja selittelyt.

Kirjan perusidea on nimittäin hyvä. Kaikki käänteet eivät ole kovin uskottavia (en tunne yhtään kolmekymppistä, joka tuosta vain muuttaisi uuden kumppaninsa lapsuudenkotiin tämän äidin luokse, vaikka oma kämppä olisikin menossa pois alta), mutta periaatteessa voin helposti ostaa tällaisen perhetarinan, idean siitä kuinka yhden talon kautta avataan sukupolvien yhteisiä kipuja ja suruja. Keskeiset henkilötkin, ainakin ne naispuoliset, olivat kiinnostavia. (Miehet olivat kyllä kliseisempiä ja melko rasittavia.) Jäin vain toivomaan, että minulle lukijana olisi jätetty enemmän oivaltamisen iloa.

En sitten tiedä onko juuri tässä ns. viihteen ja kaunokirjallisuuden ero. Että viihdekirjallisuudessa selitetään ja kerrotaan kaikki liiankin perusteellisesti, mutta kaunokirjallisuudessa luotetaan lukijaan ja jätetään tälle itselleenkin oivallettavaa. Ettei ihan kaikkea kirjoitetakaan auki. Luen itse melko vähän viihdekirjallisuutta ja silloinkin kun luen kallistun mieluummin dekkareiden kuin ihmissuhderomaanien puoleen. Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa ”Veljen vaimoa” aloin jo oikein odottaa kunnon murhaa. Hahmot olisivat sopineet mainiosti dekkarin päähenkilöiksi kaikkien sukukaunojensa ja ongelmiensa kanssa.

Toinen kirjan keskeisiä ongelmia oli mielestäni sen kieli. Kirjaa oli yllättävän raskas lukea, sillä teksti oli täynnä epäsuoria lauseita. ”Siihen hän oli ryhtynyt, surun pannut sisällensä hyvään piiloon, jossa se oli levännyt yli vuosikymmenen…” Miksi esimerkiksi tässä lauseessa lukee ”surun pannut sisällensä” eikä ”pannut surun sisällensä”? Teksti ei ole muuten erityisen runollista, joten tällainen epäsuora ilmaisu tekstin keskellä töksähtää. Kiinnitin tähän huomiota luultavasti juuri siksi, että itse käytän usein huomaamattani paljon tuollaista epäsuoraa ilmaisua. Se kuulostaa kirjoittaessa hyvältä korvaan, mutta tekee tekstin lukemisesta raskasta eikä tuo mukanaan mitään oleellista. Toinen ärsyttävä piirre oli slangisanojen viljely kirjakielen keskellä.

Kaiken kaikkiaan kirjasta tuli tunne, että idea oli hyvä, henkilöihin ja näiden historiaan oli selvästikin paneuduttu (vähän liikaakin…) mutta jotenkin kirja ei ollut vielä ihan valmis. Karsimista, jäsentämistä ja hiomista olisi ehdottomasti tarvittu lisää.

Ymmärrän silti hyvin miksi monet lukijat ovat kirjasta tykänneet. Joku jossain sanoi, että tästä saisi hyvän elokuvan. Joku toinen jossain muistaakseni sanoi, ettei kirjasta löydy romaanin kaarta, vaan se sopisi jatkokertomukseksi. Näitä ajatuksia muokkaamalla voin sanoa, että tästä kirjasta saisi loistavan televisiosarjan! Minunkaan mielestäni kirjasta ei löydy perinteistä romaanin kaarta, ehkä juuri siksi, että se on niin täynnä tavaraa, että se keskeisin juoni hukkuu kaiken muun joukkoon. Voisin kuitenkin kuvitella, että vaikkapa sellaisessa 7-osaisessa jatkosarjassa saisi jokainen henkilö tarpeeksi aikaa, Tuikun tarina voitaisiin kertoa yhdessä tunnin mittaisessa jaksossa, Kristianin tarina toisessa ja niin edelleen. Erityisesti kirjan viimeiset luvut ovat hyvin elokuvamaisia ja ne kokosivat kirjan kaaosta hienosti yhteen. Vai johtuikohan se siitä, että kirjan lopussa olin jo luovuttanut ja hyppelin pitkät selittelyjaksot iloisesti yli? Niin tai näin, pidin kirjan lopusta ja loppuratkaisut olivat juuri sellaisia kuin niiden kunnon viihdekirjassa (tai -elokuvassa) tulisi ollakin.

Kootakseni tämän pitkän sepustuksen muutamaan virkkeeseen: Ei tämä ei ollut minun kirjani, mutta ymmärrän hyvin miksi joku tästä tykkää. Jos kieltä olisi vielä hiottu ja takautumista ja selittelyistä olisi jätetty pois vähintään puolet olisin voinut innostuakin. Perusidea oli mukava ja voisin hyvinkin nähdä tämän tv-sarjana. Romaanina kirja ei mielestäni ollut vielä valmis.

Ihan vain nopeasti tiedoksenne, että älkää vain erehtykö lukemaan Inger Frimanssonin dekkaria "Häränsydäminen mies". Niin ja älkää kysykö miksi ihmeessä minä sen luin, en tiedä itsekään. Odotin kai läpi kirjan jonkinlaista yllättävää käännettä, joka selittäisi miksi jokainen kirjan henkilöistä oli vastenmielinen ja typerä. Olisi myös ollut mukava tietää miksi lukijan olisi kannattanut kiinnostua henkilöistä tai sympata edes yhtä uhreista tai epäillyistä. No, sellaista syytä ei tullut. Kirja junnasi paikallaan ja kertoi tarinan toisensa perään ihmisistä, joista minä ainakaan en lainkaan pitänyt tai kiinnostunut. No, siinä se. Pysytelkää kaukana!

Ja jos joku on lukenut Frimanssonilta jonkun hyvän dekkarin saa siitäkin täällä vinkata. Ilmeisesti nainen on saanut jopa Ruotsin Dekkariakatemian palkinnon, mitä en kyllä tämän kirjan perusteella uskoisi.

Tuossa "Harjukaupungin salakäytävissä" kuvailtiin niin paljon päähenkilön unia, että mieleeni nousi aivan toinen kirja, nimittäin Anita Konkan "Hullun taivaassa". Kerroin vuosi sitten täällä kuinka sitä lukiessani tajusin omien unieni kadonneen äitiyden myötä. Nyt voin kuitenkin iloksenne kertoa, että ne ovat vihdoin palanneet! Kaksi ja puoli vuotta siihen meni, mutta nykyisi uneni ovat jälleen yhtä villejä ja riehakkaita kuin ennen lapsen syntymää! En ehkä nuku vieläkään yhtä syvää unta kuin ennen, mutta ainakin osaan edelleen uneksia ja muistan monet uneni aamulla herätessä. Ihanaa, olen yhä minä!

Vuosia sitten, vaikean avoeron keskellä, vietin viikon Jyväskylässä kissan vahtina. Nukuin paljon, itkin valtavasti, silittelin kissaa ja katsoin dvd:ltä kaikki ”Kyllä Jeeves hoitaa”-tuotantokaudet. Näin jälkeenpäin pystyn näkemään tuossa riutumisessani melkolailla cinemaattisuutta. Siitä en ole aivan varma oliko kyseessä vakava tragedia vai sittenkin vain romanttisen komedian alku. Melko pian Jyväskylän itkujeni jälkeen tapasin nimittäin erittäin cinemaattisissa olosuhteissa uuden rakkauden, josta oli lopulta tuleva mieheni ja tyttäreni isä. Tuota viikon mittaista surullista vierailua lukuun ottamatta en tunne Jyväskylää juuri lainkaan, mutta Pasi-Ilmari Jääskeläisen ”Harjukaupungin salakäytävät”-kirja takaa sen, että vielä joskus sinne on päästävä uudelleen. Suosittelen lämpimästi, että Jyväskylän kaupunki valjastaisi Jääskeläisen kirjan matkailunedistämiskampanjansa keulakuvaksi, sen verran hurmaavasti kirjailija kaupunkia kuvaa.

Valittelin aikaisemmin sitä kuinka kirjailijahaastattelut ärsyttävät ja vaikuttavat negatiivisesti lukukokemukseeni. Jostain syystä näin ei kuitenkaan ole useimpien kirjailijablogien kohdalla. Luultavasti siksi, että blogissa kirjailijan kohtaa suoraan ilman välikättä eli toimittajaa. Sitä paitsi harva kirjailija bloggaa samoista ärsyttävistä asioista mistä he haastatteluissa puhuvat. No, totta puhuakseni, on niitä ärsyttäviäkin kirjailijablogeja, mutta usein jätän ne lukematta.

Yksi onnistuneimpia, suoranainen blogisankaritarina on tietenkin Pasi-Ilmari Jääskeläinen. Käsittääkseni jo miehen esikoisromaani ”Lumikko ja yhdeksän muuta” sai näkyvyyttä ja lukijoita ennen kaikkea kirjailijan blogin kautta. Ja tämä uudempi ”Harjukaupungin salakäytävät” on todellakin räjäyttänyt potin. Kirjaa on hehkutettu kirjablogeissa niin paljon, että olen tuntenut itseni melkoisen sivistymättömäksi, kun luin kirjan ”vasta” nyt, kun ilmestymisestä on vierähtänyt jo muutama kuukausi. Jääskeläisen blogi on ollut suosittu ja minunkin mielestäni se oli hauska keino kurkistaa kirjailijan arkeen. Siksi onkin harmillista, että Jääskeläinen on poistanut tai salasanasuojannut kaikki vanhat bloginsa. Jääskeläisellä on ollut vuosien aikana ainakin kolme erilaista blogia, mutta nyt netistä löytyy enää kotisivu, jota ei säännöllisesti päivitetä. Harmi. Toivottavasti viimeistään seuraavan kirjan myötä Jääskeläinenkin palaisi taas bloggaamaan.

Teologit ovat eksyksissä, ja papit ja profeetat johtavat meitä harhaan. Jumalan tarkoitus ei löydy laeista, käskyistä ja pyhistä kirjoituksista, vaan klassikkoelokuvista. Avatkaa silmänne ja katsokaa maailmaa niin ymmärrätte, ettei Jumala ole moralisti vaan esteetikko, lopullinen kriitikko, ja elämä on elokuvaa.

Ihastuin valtavasti Jääskeläisen edelliseen kirjaan ”Lumikko ja yhdeksän muuta” ja sen vuoksi odotukseni tämän ”Harjukaupungin salakäytävien” kohdalla olivat ehkä vähän liiankin korkealla. En nimittäin aivan varauksetta yhdy muiden kirjabloggaajien hurmioituneisiin kommentteihin. Pidin tästäkin kirjasta kovasti, mutta en aivan yhtä paljon kuin esikoisesta. Silti ”Harjukaupungin salakäytävät” on ehdottomasti lukemisen arvoinen, se on villi ja hurja seikkailu, joka pistää pään pyörälle ja tulee uniinkin. Kuten Jääskeläisen edellinen romaani on tämäkin täynnä viittauksia toisiin kirjoihin ja ennen kaikkea elokuvaklassikoihin.

”Harjukaupungin salakäytävät” kertoo Olli Suomisesta, jokseenkin tylsästä kustantajasta, joka Facebookin kautta törmää lapsuutensa ystäviin, traagisin seurauksin. Ennen kaikkea kirja kertoo kuitenkin toisesta kirjasta, nimittäin Kerttu Karan ”Elokuvallisesta elämänoppaasta”. Kerttu Kara on Ollin nuoruuden rakastettu, nyt juhlittu ja kuuluisa kirjailija, joka on kehittänyt cinemaattisuuden käsitteen. ”Elokuvallisessa elämänoppaassa” neuvotaan kuinka jokainen meistä voi tehdä elämästään hieman cinemaattisemman, nostaa itsensä tylsän arjen yläpuolelle. Kuinka pidellä savuketta oikein, kuinka kulkea mahdollisimman cinemaattisesti läpi kaupungin tai kuinka erota niin, että ero täyttää esteettiset odotukset mahdollisimman hyvin.

Tämä ”Elokuvallinen elämänopas” on kirjan parasta antia. Samalla tavoin kuin ”Lumikko ja yhdeksän muuta”–kirjaa lukiessani ihastuin uskomattomaan ”Otuksela”-kirjasarjaan hurmaannuin tällä kertaa tästä cinemaattisuuden käsitteestä. Ehkä parhaita kirjoja ovatkin aina ne, joita ei koskaan oikeasti kirjoiteta, ne jotka lukija saa kirjoittaa omassa mielessään. Kirjailija Jääskeläinen ainakin näyttää seisovan tällaisen teorian takana ja siksi en maltakaan odottaa kuinka monta uutta kirjaa hänen seuraavaan romaaniinsa mahtaa sisältyä. ”Harjukaupungin salakäytävissä” kohtasimme nimittäin myös muita kuvitteellisia kirjoja, kuten esimerkiksi kirjan ”Ikäänny arvokkaasti”, jossa keski-iän kriisiä potevalle miehelle kerrotaan kuinka välttää kriisin aiheuttamat yleisimmät sudenkuopat kuten hiustyylin tai puolison vaihtaminen sekä lapsille suunnatun sukupuolivalistuskirjan ”Emmi Pupunen – Minulla on pimppi ja sinulla pippeli”.

Näiden ihanien ja kammottavien kuvitteellisten kirjojen lisäksi ”Harjukaupungin salakäytävistä” löytyvät tietenkin salakäytävät! Huimaava ajatus, että tuolla jossain ulkona, ehkä meidänkin pihamme kaukaisessa nurkassa on sisäänkäynti maanalaisiin salakäytäviin. Kokemuksia salakäytävistä olisin toivonut kirjaan vielä paljon enemmänkin. Ne toivat mukaan samaa kauhukirjamaisuutta, jota "Lumikostakin" löytyi. Ja silti en missää vaiheessa ollut täysin vakuuttunut siitä oliko mitään salakäytäviä sittenkään olemassa vai oliko kaikki lasten villiä mielikuvitusleikkiä.

Kaikesta tästä ihanasta huolimatta ”Harjukadun salakäytävät” ei ollut mielestäni aivan yhtä hyvin kuin ”Lumikko ja yhdeksän muuta”-kirja. Ensinnäkään en oikein pitänyt kirjan lopusta, kummastakaan niistä. Kirjasta on nimittäin painettu kaksi eri painosta, rouge ja blanc, joista löytyvät erilaiset loput. Minun kirjani oli rouge, mutta luin jälkeenpäin tuon blancinkin kustantamon nettisivuilta. Molemmista jäi vähän laihu olo. Siksi haluankin vakaasti luottaa Tapio Salomaan Kiiltomadon arvostelussa esittämään ajatukseen, että ehkä jossakin lymyää sittenkin vielä kolmas versio, bleu. Se salainen, kaikista paras ja hienoin loppu kirjalle!

Toinen asia josta en oikein saanut kirjassa otetta oli itse Suomisen Olli. Mies oli niin kovasti kaimaansa tylsempi. Ymmärrän, että tämä oli varmasti tarkoituskin. Päähenkilö oli kuin kuka tahansa. Mies, joka ei ollut lainkaan kotonaan elämässään, ajelehti vain sivullisena mitään tuntematta ja juuri mistään innostumatta. Ja kun mies sitten yllättäen rakastuikin tulisesti ei sekään oikein tuntunut missään. Jotenkin kaikki muut kirjan henkilöt vain olivat huomattavasti kiinnostavampia ja koskettavampia kuin itse päähenkilö. Ja tämä onkin mielestäni kirjan suurin ongelma. Päähenkilö ei kiinnosta, enkä lukijana edes oikein välittänyt mitä hänelle tapahtuu. Sen sijaan ne muut! Kerttu Kara, Anne Blomroos ja jopa Aino Suominen, siinä vasta joukko cinemaattisia naisia!

Tänä iltana aion muuten vihdoin katsoa elokuvan, jota äitini on jo kauan kehunut, tuon cinemaattisuutta hehkuvan ranskalaisen klassikon "Jules ja Jim".

Homssu seisoi liikkumatta, hänestä oli hauskaa kun häntä kammattiin.

- Mymmeli, hän sanoi arasti. - Minne sinä menisit jos olisit suuri vihainen eläin?

Mymmeli vastasi oitis:

- Tuonne rumaan metsään joka on keittiö takana. Jättömaalle. Sinne ne menivät aina kun olivat äkäisiä. Mymmeli kampasi ja kampasi ja homssu sanoi:

- Ai kun te olitte äkäisiä, niinkö?

- Ei kun muumiperhe, Mymmeli sanoi. - Luuletko että minä voin kammata sinua jos sinä pompit tuolla tavalla. Ja sen minä sinulle sanon että pappa ja mamma ja muumipeikko olivat silloin tällöin kamalan kyllästyneitä toisiinsa. Tulepas tänne.

- Enkä tule! homssu huusi. - Mamma ei ikinä ollut äkäinen! Hän oli koko ajan samanlainen! Homssu lennätti salongin oven auki ja paukautti sen kiinni jäljestään. Mymmeli narrasi. Hän ei tiennyt mammasta mitään. Hän ei tiennyt etteivät äidit koskaan saa käyttäytyä huonosti.

(suom. Kaarina Helakisa)

Huokaus… Täällä on lapsi sairastellut on ja off nyt reilun viikon. Täällä on ainakin oltu kyllästyneitä ja äkäisiä. Ja mammakin on käyttäytynyt huonosti.

Olen yrittänyt lukeakin, mutta jostain syystä Herman Hessen eksistentiaaliset pohdiskelut vaikuttavat ällistyttävän lapsellisilta ja tylsiltä sen rinnalla että oma kaksivuotiaani voi huonosti. Tuo "Muumilaakson marraskuu" sopii tunnelmaan huomattavasti paremmin.

Rakkauden alku tarvitsee unia. Se tarvitsee heräämisiä unista, ajatuksia joita ei osaa heti paikantaa. Se tarvitsee välimatkan, etäisyyden jonka voi kuroa umpeen palauttamalla mieleen toisen yksityiskohdat; sellainen suu, leuka. Sellainen painauma ranteessa. Ja se katse! Entä se nauru! Ja se lause puista!

On soudettava saareen, lämmitettävä sauna ja ajateltava: tänne minä haluan hänen kanssaan tulla, minä haluan soutaa hänen kanssaan järven yli ja nähdä ketun vilahtavan männikössä. Minä haluan sanoa pihapiirin kuusista: eivätkö ne näytä ystävällisiltä satuhahmoilta jotka vartioivat menneisyyttä.

Heti alkuun täytyy marista vähän. Alkaessani lukea Riikka Pulkkisen ”Totta”-romaania ärsyynnyin siitä, että se vaikutti niin samanlaiselta kuin edellinen ”Raja”, johon en täysin varauksetta ihastunut. Jälleen kuvataan vanhaa pariskuntaa, joista toinen tekee kuolemaa ja jälleen kuvataan nuoren tytön ja vanhemman naimisissa olevan miehen suhdetta. Eikö Pulkkinen todellakaan tunne muita rakkauden muotoja kuin sen missä tehdään kuolemaa ja sen missä pariskunnan voimatasapaino on aivan nyrjähtänyt (”Rajassa” opettaja-oppilas –suhde, tässä kirjassa työnantaja-kotiapulainen –suhde)? Miksi nuori nainen haluaa kuvata nimenomaan tällaisia ihmissuhteita?

Jokseenkin ärsytti myös se, että eräs päähenkilöistä vaikutti niin täydellisesti Pulkkisen omalta kuvalta. En todellakaan tunne Pulkkista henkilökohtaisesti, mutta eiköhän meistä jokainen ole lukenut hänestä niin monta haastattelua, että kuvittelee tuntevansa kirjailijaa ainakin vähän jo niiden perusteella. Tiedän esimerkiksi, että Pulkkinen on joskus työskennellyt Akateemisessa kirjakaupassa, aivan niin kuin tämän ”Totta”-kirjan Anna. Ja juuri tällaisia asioita en haluaisi kirjailijasta tietää. Ilmeisesti uin tässä suhteessa vastavirtaan, mutta mitä enemmän kirjailijasta tiedän sitä vähemmän yleensä pidän hänen kirjoistaan. Tuntuu, että kirjailijan liian henkilökohtainen tunteminen vähentää hänen kirjojensa magiaa ja imua. Pulkkinen vaikuttaa ihmisenä sympaattiselta, mutta silti harmittaa, että olen lukenut niinkin paljon niitä haastatteluja. Juoruilija-minäni ei selvästikään osaa suojella lukija-minääni tarpeeksi hyvin.

Mutta se niistä marinoista.

Tällä kertaa Pulkkinen on nimittäin kuitenkin löytänyt vielä muitakin rakkauden lajeja kuin nuo alussa mainitut. ”Totta”-kirjan kantavat rakkaussuhteet kun tapahtuivatkin mielestäni ennen kaikkea äitien ja tyttärien välillä. Jos romanttisen rakkauden kuvasto onkin jo jokseenkin käytettyä, on äiti-tytär-suhteen kuvaaminen ehdottoman raikasta, persoonallista ja kaunista. Ehkä erityisesti siksi, etteivät kaikki äiti-tytär-parit edes ole äitejä ja tyttäriä keskenään. Äitiys on niin paljon muutakin kuin vain biologista äitiyttä. Lasta voi rakastaa, ikävöidä ja surra vaikkei tämä olisikaan oma ja äitiä voi tarvita, vaikkei tämä olisikaan juuri se oikea biologinen äiti.

”Totta” kertoo kolmiodraamasta, joka tapahtuu 1960-luvulla, mutta joka jättää merkkinsä aina pääparin lapsenlapsiin asti, puolen vuosisadan päähän. Kaikki kirjan henkilöt, aikuiset ja lapset haluavat ennen kaikkea rakastaa, jotkut rauhallisesti ja lempeästi, mutta useimmat kiihkeästi ja hillittömällä vimmalla.

Kirja keikkuu koko ajan sillä rajalla onko se sittenkin liian melodramaattinen, ehkä jopa jollain tapaa teennäinen, mutta mielestäni tarina selviytyy karikoista kuitenkin yllättävän hyvin. Kirja on ennen kaikkea koskettava, vilpitön ja kaunis ja henkilöt jäävät päähän elämään pitkäksikin aikaa. Kirjan voima ja heikkous on ehdottomasti ennen kaikkea sen kieli, joka soljuu eteenpäin pehmeästi ja kauniisti, mutta toisinaan hieman ylidramaattisesti. Uskon, että tekstiä on hiottu pitkään ja hartaasti, mutta kyllä siellä mielestäni oli vielä muutama kohta, jotka olisi voinut karsia. Ihan kaikkea ei tarvitse koko ajan painottaa, sillä liika painotus vähentää sanoman voimaa.

Kyllä tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Pulkkinen osaa kirjoittaa ja hänellä on tarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi. Jos ei muuta niin ainakin kirja sai minut mietimään omaa elämääni. Omia äiti-tytär-suhteitani sekä kaikkia niitä entisiä rakkauksia. Melkein joka yö on joku vanhoista rakkauksistani tullut vierailemaan uniini ja onhan sekin jo jotain. Monia heistä en ollutkaan tavannut pitkiin aikoihin!

Hän on niitä jotka ajattelevat, että kenelläkään ei ole varaa ohittaa rakkautta. Hän on niitä jotka ajattelevat, ettei kukaan ole niin äveriäs että voisi kävellä rakkauden ohitse. Siksi hän pitää ovea auki.

Tässä vielä muutama linkki:

Hesarin ylistyslaulu kirjalle

Aamu-TV:n mielenkiintoinen keskustelu kirjailijan kanssa

(Niin ja jos minä saisin päättää antaisin sen Finlandian ehkä kuitenkin mieluummin Markus Nummelle. Mutta en itke, jos Pulkkinen sen saa.)

                    "Vastuuta on maailma täysi, sitä on joka paikassa. Vaikka tuolla marketissa. Että mitä se kassa sanoo sille lapselle, joka on ekaa kertaa yksin kaupassa."

                    "Sinänsä hyvä pointti, mutta…"

                    "Eikä silti saa liikaa välittää. Ei voi alkaa itkeä jokaisen kolikonpudottelijan perään."

                    "Aivan", sai Ari sanottua väliin.

                    "Onhan itselläsikin iso vastuu. Eikö?"

                    "Aika rajallinen. No, jotakuta voi onnistua ärsyttämään…"

                   "Miten niin rajallinen? Kirjoitat tarinan. Sitten joku lukee sitä yksin jossain pimeässä nurkassa. Voit syöttää ties mitä ajatuksia sen päähän."

                    "No jaa… En ole niin hyvä kirjailija… Onneksi."

Kerrankin olen ajankohtainen! Luin juuri Markus Nummen ”Karkkipäivän” ja nyt on kesken Riikka Pulkkisen ”Totta”. Ja molemmat ylsivät tänään Finlandia-ehdokkaiksi! Yleensä luen niin sekalaista sakkia, että vain harvoin pääsen muotivirtausten harjalle kirjoillani. Sitä paitsi tämän blogin teemana ja tavoitteenakin on nostaa esiin myös niitä kolme tai kolmekymmentä vuotta sitten julkaistuja lukemisen arvoisia kirjoja, joten en edes tahdo keskittyä vain tämän vuoden uutuuksiin. Mutta onhan se toisinaan kiva olla ihan vähän ajankohtainenkin. Eli onnea vaan Markus Nummelle ja Pulkkiselle ja toki muillekin ehdokkaille!

Tätä ”Karkkipäivää” olen odottanut jo kauan. Pidin valtavasti Nummen esikoisesta, metaforisesta fantasiaromaanista ”Kadonnut Pariisi” ja rakastin silmittömästi hänen toista kirjaansa, historiallista tragediaa ”Kiinalainen puutarha”. Tämä kolmas onkin sitten hmm… ehkä jotakin sellaista kuin lämminhenkinen jännäri sosiaalihuollosta. Heh, olen kyllä aivan järkyttävän huono keksimään näitä luokitteluja! Ei kannata antaa sen hämätä, sillä tämä kirja on ehdottomasti lukemisen ja sen Finlandiankin arvoinen!

”Karkkipäivä” kertoo lapsista, jotka pitävät itse huolta itsestään ja toisistaan sekä aikuisista, jotka eivät osaa pitää huolta sen enempää itsestään kuin lapsistaankaan vaan sekoilevat ympäriinsä sokeri- ja humalapäissään tai keskittyvät työhönsä niin, että lapset muuttuvat lopulta näkymättömiksi. Kirjan päähenkilöiksi nousevat Tomi, pieni poika, jonka vanhemmille ei ole nyt niin tarkkaa missä ja kenen kanssa lapsi aikaansa viettää sekä Ari, hajamielinen ja jokseenkin tahdoton kirjailija, jonka seuraan Tomi päättäväisesti lyöttäytyy. Tomi ei ole niinkään huolissaan itsestään, hänhän osaa vaikka sytyttää nuotion ja paistaa siinä nakkeja, jos nälkä yllättää. Enemmän Tomia huolestuttaa naapurin tyttö, jota tämän äiti pitää vankina kotona. Vai pitääkö? Tarinaa kierretään auki milloin tytön äidin Paulan näkökulmasta, milloin sosiaalipäivystäjä Katrin raporteista. Mutta kuka puhuu totta? Voiko lapsen sanaan luottaa? Entä aikuisen?

Tarina on hyytävä ja hillittömän surullinen, mutta samaan aikaan yllättävänkin hilpeä.  Tonissa on sellaista pikkupojan energiaa ja seikkailija-ainesta, että hirvittäväkin tilanne muuttuu melkein kuin jännittäväksi elokuvaksi tai Viisikko-kirjaksi. Eli vaikka kirja itkettää useaan otteeseen niin ei sentään ihan koko ajan. Naurattaakin välillä.

Surullista on, että nekin kirjan aikuiset, jotka ovat vastuuntuntoisia ja tolpillaan ovat silti kyvyttömiä pysähtymään tai elämään hetkessä. Sosiaalityöntekijä on tyttärensä kanssa luistinostoksilla, mutta ei osaa rauhoittua siihen tilanteeseen, vaan pyörittelee jatkuvasti mielessään työasioita. Kirjailija taas ei osaa suhtautua mihinkään miettimättä automaattisesti kuinka tilanteen voisi muuttaa kirjan kohtaukseksi. Oleellista ei ole se mitä oikeasti sanotaan vaan se mitä kirjassa tässä kohtaa sanottaisiin. Mies menee velvollisuudentunnosta vierailemaan vanhan äitinsä luokse, odottaa siellä jatkuvasti pois pääsyä ja sulkiessaan oven perässään alkaa jo ikävöidä takaisin äidin keittiöön. Missään ei ole koskaan hyvä, koska aikuiset ovat kykenemättömiä pysähtymään juuri siihen hetkeen missä milloinkin ovat. Ja lapset, ne taas tarvitsevat juuri sitä läsnäoloa, aikuisen kykyä pysähtyä, nähdä ja kuunnella. Tästä syntyvä ristiriita on mielestäni kirjan voimakkain sanoma: Pysähtykää aikuiset. Nähkää lapset. Nähkää omat lapsenne, nähkää naapurin lapset, nähkää kaupassa jonon tukkeena seisovat lapset. Nähkää ja kuunnelkaa ja uskaltakaa luottaa. Kehukaa vähän silloin tällöin. Pitäkää huolta.

Suomessa on uudella vuosituhannella ollut yksi luotettava muuttovoittopaikkakunta. Elinvoimainen pikkukaupunki, jonka kasvu on kestävää.

                      Se on lastenkaupunki. Mutta ei kenen tahansa lasten.

                      Se on lapsiasiakkaiden kaupunki. Kuviteltu kaupunki, jonka asukkaina ovat lastensuojelun asiakkaat.

                      Lapsi tarkoittaa ikäväliin 0-17 sijoittuvaa ihmistä. Nolla on mukana siksi, että asiakkuus, asukkuus, voi alkaa hyvin varhain.

                      Missä on kasvuvoiman salaisuus? Uusia asukkaita tulee tasaiseen tahtiin, ja lisäksi poismuuttoa on vähän. Leveä ovi sisään, kapea ulos.

                      Näitä lapsia on kodin ulkopuolella hoidossa viime vuoden tilastojen mukaan noin 16 000, huostaanotettuina tai kiireellisesti sijoitettuna 11 000. Kun mukaan lisätään avohuollon piirissä olevat, kertyy väkeä jo 70 000. Siis lähes seitsemän prosenttia alaikäisistä.

Tämän kirjan jälkeen ei ihan heti tee mieli suklaata.

Lukijani Raila vinkkasi, että Voima-lehdessä on ilmestynyt juttu, jossa suomitaan kovin sanoin Anja Snellmanin "Parvekejumalien" lehdistössä saamaa arvostelua. Lukaisin sen ja pakko nyt linkittää tähänkin. Käykääpä lukemassa!

Aivan alkuun täytyy sanoa, että olen oikeasti iloinen siitä, että meillä on sellainen kirjailija kuin Anja Snellman. On virkistävää, että meillä on edes yksi näin yhteiskunnallinen ja poliittinen kirjailija, jolla on sanottavaa ja rohkeutta ottaa kantaa. 

Valitettavaa onkin sitten se, ettei tämä poliittisuus vaan aina toimi. Snellman pukkaa ulos kirjoja sellaista vauhtia, että ehkä sekin aiheuttaa sen, etteivät kaikki kirjat vain onnistu koskettamaan. Toisinaan sanomisen tarve paistaa riveiltä niin voimakkaasti, ettei sinne riveille oikein muuta jääkään. Siis mitään kirjallisesti arvokasta tai tärkeää.

”Parvekejumalat” oli valitettavasti tällainen kirja. Kirjan teema ja sanoma ovat tärkeitä ja voimakkaita, mutta kirjallinen arvo ei nouse kovin korkealle. "Parvekejumalat" kertoo nuoresta Suomessa asuvasta somalitytöstä Aniksesta, joka haluaa elää maallista elämää ihastumisineen ja kotibileineen. Aniksen rinnalle nostetaan toinen tarina, kertomus suomalaisesta nuoresta naisesta Alla-Zahrasta, joka kääntyy islaminuskoiseksi, pukeutuu huiviin ja katkaisee välit lapsuudenperheeseensä. Kirjassa käydään läpi tyttöjen sukupuolielinten silpomiset, halal-ruoka ja maahanmuuttajien asema. On huolestuneita kouluttamattomia somaliäitejä ja boheemeja lapsistaan piittaamattomia taiteilijaäitejä. On raiskauksia ja päälle sylkemistä, nuorta rakkautta ja ilmastonmuutosta. Kirja on niin kiinni ajan hengessä ja ottaa kantaa niin moneen suuntaa, että on vaikea kuvitella kirjan elävän vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Ei se tietenkään haittaa, tässä hetkessä eläviä kirjoja tarvitaan niitäkin.

Kirjan suurin ongelma onkin valitettavasti sen kieli. Olen itsekin jo yli kolmekymppinen enkä suinkaan mikään teini enää, mutta en vaan usko, että tämän päivän teinit puhuvat näin. Erityisesti kirjan alkupuolella kieriskelin kiusaantuneena ja myötähäpeissäni. Esimerkiksi tämä 14-vuotiaan somalitytön suusta (Alla H:lla viitataan siis Allahiin): ”Minulla on viime ainoina ollut vähän hankalaa Alla H:n kanssa. Se on niin übertiukka ukkeli. Meillä kahdella ei oikein synkkaa.” Kirja myös vilisee sellaisia sanoja kuin ”ultrakielletyt ajatukset”, joiden liioittelevuus vie niiltä voimaa. ”Kielletyt ajatukset” olisi loppujen lopuksi paljon voimakkaampi ilmaisu kuin ”ultrakielletyt ajatukset”. Sääli, ettei kirjailija itse näytä luottavan sanojensa voimaan.

Eräs kirjan lukenut tuttavani sanoi, että hänen mielestään oli jokseenkin epäuskottavaa, että Anis oli melkein kuin Sonja O. Ongelma ei mielestäni ole se, etteikö teini-ikäinen somalityttö voisi olla yhtä kiukkuinen ja kiimainen kuin Sonja O. aikoinaan. Mutta 2010-luvun tyttö ei vaan puhu samanlaista slangia kuin 1980-luvun Sonja, oli sitten suomalainen tai somali. Se oli mielestäni ehdottomasti kirjan suurin puute. Teksti ei vain ole uskottavaa.

Jäinkin miettimään sitä miksi Snellman halusi kirjoittaa juuri teinitytöstä? Kyllähän näitä tärkeitä teemoja voisi käydä läpi myös kahden keski-ikäisen naisen kautta. Toinen voisi olla esim. avioerostaan toipuva suomalaisnainen, joka kiinnostuu islamista ja toinen keski-ikäinen ison somaliperheen äiti, joka alkaa kaivata maallisempia vapauksia. Ehkä sellainen kirja olisi onnistunutkin paremmin ja siitä olisi tullut uskottavampia ja kiinnostavampi, sillä ainakaan tällä kertaa nämä Snellmanin teinitytöt eivät minua vakuuttaneet.

Mutta toistan vielä sen mitä alussa sanoin: on hienoa, että joku uskaltaa edes yrittää. Sillä nämä teemat ovat tärkeitä. Tietenkin on sääli, jos Suomessa asuvilla teini-ikäisillä somalitytöillä ole muuta ääntä kuin Anja Snellman, mutta onneksi edes hän. Sillä on äärimmäisen tärkeää, että joku muistuttaa, että tyttöjen sukupuolielinten silpomista ja ”kunniamurhia” tapahtuu myös Suomessa. Myös Suomessa asuu tyttöjä ja naisia, jotka on suljettu koteihinsa ja joilta on kielletty kaikenlainen yhteiskuntaan osallistuminen. Näistä asioista on niin vaikea keskustella, kun yleensä heti päädytään jauhamaan sitä samaa vanhaa rasismi-keskustelua. Mutta näistä asioista täytyy keskustella, oli se sitten vaikeaa tai helppoa. Sillä meillä kaikilla on paitsi uskonnonvapaus myös oikeus päättää itse omasta kehostamme. Ja meillä kaikilla on vastuu siitä, että tytöt tässä yhteiskunnassa saavat elää rauhassa vailla minkäänlaista seksuaalista häirintää.

Postauksen alussa oleva juliste liittyy Amnestyn kampanjaan naisten sukupuolielinten silpomista vastaan. Siitä lisätietoja esimerkiksi täällä ja täällä.

Haluatko tietää, kuinka romaaneja kirjoitetaan? Paljastan salaisuuden: aloita sivulta yksi ja etene numerojärjestyksessä, kunnes tulet viimeiselle sivulle. Lopeta siihen.

Noin helppoako se onkin? Pasi Ilmari Jääskeläisen kirja "Lumikko ja yhdeksän muuta" käsittelee ennen kaikkea kirjoittamisen mystiikkaa, kirjailijoiden ahneutta ja tarinoiden taikaa. Siinä ohessa tutustutaan myös viallisiin munasarjoihin, ylensyöntiin, pihatonttuihin ja Suomen kuuluisimpaan lastenkirjailijaan. Sekä kuljetetaan eteenpäin jännäriä, jota lukija ei malta laskea kädestään. Tiivis ja hurjatahtinen kirja, jonka luin ahmien ja jonka avulla pääsin kertaheitolla eroon sadan kirjan loukustani! (Nyt niitä on enää yhdeksänkymmentäyhdeksän.)

"Lumikko ja yhdeksän muuta" on niitä kirjoja, joiden juonesta en halua paljastaa liikaa. Uskokaa suosiolla, tämä kirja kannattaa lukea! Koska aina löytyy muutama, jotka eivät kuitenkaan usko, niin yritän kertoa kirjasta vielä hieman, mutta huomautan, että luulen itse nauttineeni kirjasta niin paljon juuri siksi, että en ollenkaan tiennyt mistä tarinassa oli kyse tai mihin päin hullu juoni milloinkin lähtisi poukkoilemaan.

Kirjan keskiössä on mystinen lastenkirjailija Laura Lumikko, sellainen Tove Janssonin, J.K.Rowlingin ja ihan tavallisen noita-akan risteytys. Lumikko on kotoisin pienestä suomalaisesta kaupungista, Jäniksenselästä ja on saavuttanut valtavan maineen hieman nyrjähtäneillä "Otuksela"-lastenkirjoillaan. Laura Lumikkoa ei kirjassa tavata juuri lainkaan eikä "Otuksela"-kirjoista anneta kuin maistiaisia, mutta silti Lumikko on koko ajan kaikkialla. Lumikko on aikoinaan koonnut Jänikselkäläisen Kirjallisuuden Seuran, yhdeksän kirjallisesti lahjakasta lasta, joista hän on sitten koulinut joukon Suomen eturivin kirjailijoita. Kun seura vuosikymmenien jälkeen saakin yhtäkkiä kymmenennen jäsenensä pyörähtävät kirjan tapahtumat käyntiin.

"Lumikko ja yhdeksän muuta" leikittelee erilaisilla kirjallisuustyypeillä. Se on toisaalta simppeli jännäri, toisaalta kauhukirjallisuutta ja fantasiaa. Toisaalta kirja on satiiri kirjallisuusmaailmasta ja kirjoittamisesta, mutta on se myös oivaltava salaseuraparodia. Se on vähän kuin Leena Krohn, mutta hauskempi tai hieman kuin Johanna Sinisalo, mutta pelottavampi. Hyvin nopeasti mieleeni nousi myös Diana Wynne Jones, jonka kirjoja rakastin lapsena. Jos kirja pitäisi tunkea johonkin kategoriaan olisi sopiva nimi suunnilleen "kauhu- ja fantasiaelementtejä sisältävä kirjallisuussatiiri". Tuo kategoria kulostaa kuitenkin niin vastenmieliseltä, että ehkä jätämme suosiolla luokittelematta.

Kirjassa on paljon viitteitä, paitsi kirjallisuuteen myös populaarikulttuuriin. Sieltä löytyvät mm. Hitchcockin linnut ja jopa "Sex and The City". Kirja ei ole kuitenkaan pelkkää parodiaa tai metakirjoitusta, vaan siinä on myös todella kauniita kohtauksia ja oivalluksia elämästä, niitä sellaisia, jotka tekevät kirjasta ihan oman kokonaisuutensa ja nostavat sen pelkän näppärän vitsailun yli. Yksi omista suosikeistani on tämä:

Hän kehitteli ajatuksen kamerasta, joka ei tallentaisikaan ihmisestä vain hetkellistä välähdystä vaan koko tämän ajallisen olemuksen: Kääntyisitkö hiukan, jotta lapsuutesikin mahtuu kuvaan, nyt keski-ikäsi on sen edessä...

Omasta mielestäni kirjan tärkein teema on kuitenkin kirjoittaminen ja kysymys siitä mitä kaikkea kirjailija on valmis ja oikeutettu tekemään saadakseen seuravan kirjansa valmiiksi. Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran jäsenten pähkähullu ja kiehtova Peli kuvaa hyvin kirjailijoiden ahneutta ja epätoivoa. Mistä löytää materiaalia seuraavaa kirjaa varten? Mistä tietää, että ideat ovat omia ja missä menevät plagiaation rajat? Ja mitä jos vain hyväksyisimme sen, että kaikki kirjoittaminen on aina myös metakirjoittamista ja syleilisimme kaikkia noita muita hienoja kirjoja, kuten Jääskeläinen itsekin kaikilla viitteillään tekee? Mitä jos sanoisimme ääneen, että kaikki ideat on jo moneen kertaan käytetty. Hyvän kirjailijan tehtävä on vain sekoittaa pakkaa vielä kerran ja katsoa missä järjestyksessä ideat, sanat ja tarinat tulevat tällä kertaa ulos. "Lumikko ja yhdeksän muuta" -kirjassa sama vanha tarina tulee ulos kertakaikkiaan ihanassa ja hurmaavassa muodossa. Uskokaa vaan ja menkäähän nyt siitä lukemaan se!

Kun viimeksi kirjoitin täällä Anne Holtista manasin hänen dekkarinsa typeryyttä. Päätin silti antaa Holtille vielä toisen mahdollisuuden ja lukaisin hänen kirjansa "1222" ja tällä kertaa ihastuinkin oikein kunnolla! "1222" on klassinen rikosromaani ja hieno kunnianosoitus Agatha Christielle. Kirjan tapahtumat lähtevät käyntiin, kun Norjan historian rajuin lumimyrsky suistaa Oslon ja Bergenin välillä liikennöivän junan kiskoiltaan. Junan matkustajat säilyvät kuin ihmeen kaupalla hengissä ja pelastautuvat lähellä sijaitsevaan "1222"-nimiseen hotelliin. Kaikkien päästyä turvaan alkaa ruumiita sitten tullakin oikein kunnolla. Junan matkustajat ovat keskenään lumen saartamassa hotellissa eikä kukaan tiedä milloin lumimyrsky loppuu ja apu saapuu. Ja päivä päivältä väkeä kuolee lisää. Kiukkuinen eläkkeellä oleva poliisi Hanne Wilhelmsen joutuu selvittämään rikoksia yksin, pelkät harmaat aivosolut apunaan.

Tästä dekkarista minä pidin! Tuli jopa melkein ikävä lunta ja tuiskua, niin kodikkaalta vaikutti elämä tuolla lumimyrskyn keskellä murhaajan hyöriessä ympärillä.

You wake up at the cemetery without any ID and you have totally lost your memory. You have no idea who you are and what has just happened to you. When police finally finds your husband it turns out that you are married to Brad Pitt.

This is pretty much the beginning for Jodi Picoult's "Picture perfect" and I was really fascinated by it. The beginning, that is. Unfortunately, the rest of the book, I hated. This kind of things are so extremely irritating. I really liked the way the book started. I didn't know anything about the author and nothing about the book either. I had just found this book and because it was a bookcrossing-book I wanted to read it. I have always liked to read books without knowing anything about them and quite often I'm happily surprised by the book. But of course every now and then I have to suffer and cry. And unfortunately that happened to be the case with this one. I do admit it, I didn't even read the whole book. I read first about half of the book and then I checked how the story ended. No comfort there either. This book was just sooooo bad and there's nothing to it.

I still think that the book has a very exciting start. Who is this woman? What has happened to her? How can it be that she is married to Brad Pitt? (Well, in the book it's not Brad Pitt, of course, but Alex Rivers, a very famous and rich actor, who reminds me very much someone like Brad Pitt or George Clooney.) How can it be that she doesn't remember her husband? And what happens when she starts to remember? Well, I can give you the answer to the last question. What happens is that the book changes and becomes really boring and stupid.

The book tells about a husband who beats his wife and a wife who stays and doesn't leave her husband. It tells a love story that is just not believable at all and that is quite a big false because that love story is pretty much all there is in this book. My biggest question is this: Why does the author writes so much about that love instead of showing it? I mean, all the time these people are thinking how much they love each others or talking about how much they love each others, but not once did I got the feeling that they actually did love. This was just bad writing and it doesn't get better even if the subject of the book was important.

So disappointed. That's me. Seriously wast of my time. That's the book.

Ihan vain tiedoksi, että päivitin pikkuisen tuota Johdatus norjalaiseen kirjallisuuteen -sivua. Ei mitään huikaisevan uutta, mutta te, jotka ette ole sinne vielä eksyneet, niin käykää toki vilkaisemassa!