KYLL' ON KYSTÄ AITASSA

Tule meille, Tuomas kulta!

Tuopa joulu tullessasi!

Tule, kekri, jou'u joulu,

sekä pääse pääsiäinen!

Kyll' on kystä aitassamme, 

paljon pantua eloa:

sirkan reisi, paarman jalka,

peiposen peräpakara,

sammakon sakarivarvas, 

sisiliskon silmäpuoli.

Kanteletar

En ole koskaan lukenut läpi koko Kalevalaa. Erilaisia lyhenneltyjä ja muokattuja versioita kylläkin (tyyliin "Koirien Kalevala", heh, ja Johanna Sinisalon "Sankarit"), mutta itse teosta en ole vielä uskaltanut aloittaa. Sen sijaan olen lapsesta asti lukenut paljon Kantelettaren runoja ja tykkään vanhoista kansanrunoista ja -lauluista hurjasti. Aina en ymmärrä mitä nämä peiposen peräpakarat tarkoittavat, toisinaan en tunne laulun vanhahtavista sanoista puoliakaan, mutta ihanaa sanojen kieputusta ja kääntelyä nämä ovat. Sopivat jouluunkin oikein hyvin. 

Mutta mikäs tämän kyseisen runon sanoma on? Onko se jonkun köyhän emännän ironinen joululaulu? Että kyllä täällä on hyvät pidot, kun sisiliskon silmäpuoltakin löytyy! Osaako joku tulkita ja selittää runoa minulle?

LEGENDA

Illan hämyssä

Vapahtaja kulkee karjasuojissa,

navetassa, sikalassa, tallissa, kanalassa,

tahtoo vilkaista synnyinpaikkojaan, 

tervehtiä eläimiä

joitten seimessä hän kerran kapaloituna

sai nukkua ensimmäistä unta.

Kaikki on muuttunut.

Eläimet katsovat häneen rautojen välistä,

vankeuden nöyryyttäminä,

silmissä tuska ja toivottomuus.

Tuntevat Hänet, korottavat äänensä:

Synny uudestaan, Vapahtaja,

synny meille.

Ihmiset veivät sinut.

Pitivätkö he sinua hyvin?

Myös tämä Eeva Kilven runo sopii jouluun kuin nakutettu. (Edellinen löytyy luukusta 12.) Minä vietän jouluni tänäkin vuonna ilman kinkkua. Kasvissyöjän joulureseptejä löytyy mm. täältä. Ja jos kinkkua täytyy saada, niin muistakaa, että luomuversiossa on ehdottomasti enemmän joulunsanomaa!

(Jaaha, linkki ei juuri nyt toimikaan. Odottelen hetken, jos se alkaisi toimia ja jos ei, niin vaihdan jonkun toisen reseptilinkin.) 

TUULI

On talvi, tuulee navakasti,

ytimiin ja luihin asti.

Peiton alle pujahda!

Tuuli vinkuu piipussa.

Minä kerään puita vakkaan,

sitten laitan tulen takkaan.

Kylmä vaikk´ois maailmalla,

lämmintä on raanun alla.

Tämä Eeva-Liisa Mannerin runo kuvaa täydellisesti talven perimmäistä kamaluutta ja ihanuutta. Ulkona on kylmää, mutta kotona lämmintä. Kaikki on ihan hirveää ja samalla niin suloista. Siksipä toivottelen jälleen kerran tarpeeksi lämpimiä lapasia ja sukkia, höyryävää glögiä ja kynttilänvaloa kaikille lukijoilleni! Antaa tuulla vaan, kyllä me pärjätään!

PS. Mannerista olen kirjoittanut aikaisemmin ainakin täällä ja täällä.

Neitseestä syntynyt,

he sanoivat

ja ajatella, se meni läpi.

Ja nyt kun virhe on tehty

ja me elämme siinä yhä,

ei voi muuta kuin kuvitella 

miten toisin olisi kaikki,

jos he olisivat nostaneet totuuden kunniaan,

sanoneet:

- Ole siunattu, avioton äiti.

Olen aina pitänyt valtavasti tästä Eeva Kilven runosta. Mielestäni se sisältää ison oivalluksen koko kristinuskosta. Syntymästään lähtien Jeesus yritti kerta toisensa jälkeen tehdä selväksi, että hän on heikkojen puolella ja kerta toisensa jälkeen tuota sanomaa on tulkittu täysin päinvastoin.

Jeesus syntyi talliin eläinten keskelle, aviottoman äidin lapsena, joutui heti syntymästään lähtien hengenvaaraan ja vainotuksi. Läpi elämänsä hän hakeutui yhä uudelleen heikkojen synnintekijöiden luokse ja saarnasi hyvin selväsanaisesti rakkautta, lempeyttä ja empatiaa. Lopulta mies vielä kuoli hyljeksittynä ja petettynä. Ja kuitenkin tästä anteeksiannon, hyväksynnän ja rakkauden sanomasta syntyi kirkko, joka läpi historian ja kautta maailman on keskittynyt ennen kaikkea muiden ihmisten tuomitsemiseen, syyllistämiseen ja vainoamiseen. Kirkko, jonka mielestä aviottoman äidin paikka on perinteisesti löytynyt helvetistä.

Vaikka en itse olekaan kristitty, on joulun sanoma mielestäni kovin kaunis. On kaunis ajatus, että vaatimaton pieni lapsi voisi olla meidän kaikkien pelastajamme. Jeesus on vähän kuin Frodo Reppuli. Kyllä tätä aviottomien äitien sanomaa kelpaa juhlia! Hyvää joulua!

Lumen valo, valon lume

Houriva vesi,

lumen valo, valon lume

valvomisesta kivistävän kaupungin yllä

Huurtuneet kyyhkyset

kouluavat jäisissä vesikouruissa,

kukertamatta.

Jotain särkynyttä

kaupungin laulussa kun se laulaa

korkealta, hiljaisuus

kuuloluunkuultava.

Tämä on yksi suosikkirunojani Arto Melleriltä. Runossa on niin selkeä kylmän ja surullisen talviaamun tunnelma. Tällaisia talviaamuja olen itsekin elänyt. Jotain särkynyttä kaupungin laulussa, ehdottomasti. Kun ei ihan jaksa uskoa, että kevät vielä joskus koittaa. Kun koko elämä on yhtä huurretta ja harmautta ja valokin pistää kivistämään. Ollaan vasta joulukuussa ja jos liukastuu voi satuttaa itsensä pahasti. Itsekin on jotenkin niin sumussa, että jatkaa vaan eteenpäin, vaikkei enää ihan muista, että miksi. Hieno runo. 

Syksy hämärtyy,

päivä pimenee, pimenee entisestään.

Sataa ensilumen, lumi sulaa pois,

sataa uutta lunta.

Jouluvalot syttyvät,

eivät sytytä.

Kauneimmat joululaulut soivat,

eivät kaiu.

Aurinkoa odotan.

Sitä aurinkoa,

joka vuonna 1942 tammikuussa

tervehti matalammalta aamupilvien raosta

pihan kaakkoiskulman yltä.

Meillä piti olla historiaa.

Lyseossa oli sotasairaala

ja koulua käytiin missä milloinkin.

Jokin toinen luokka

oli vallannut meidän tilamme

ja saimme tunnin vapaata.

Juoksin kotiin odottamaan.

Juuri kun aurinko ilmestyi,

keittiön radiosta soi,

ja kaikui,

Chabrierin Espanjalaisen rapsodian

vaskifanfaari.

Vuosikymmeniä Chabrierin sävellys

on tuonut mieleen

sen sotatalven aamun,

jolloin aurinko heräsi yllättäen

lauhaan pakkaseen

ja sytytti toivon

päivien kirkastumisesta.

Sytytti toivon,

lämmitti päivät.

On Tapaninpäivä. Pilvipoutaa,

kaksi ja puoli astetta suojan puolella.

Vuoden 1942 tammikuusta

on nyt kulunut muutamaa viikkoa vaille

kuusikymmentäseitsemän vuotta.

Talvipäivän seisaus meni jo ohi;

eilen aurinko matalalla

pilvien takana Kirvelipuiston suunnassa.

Puiston keinussa pieni tyttö.

En enää edes muista

         Chabrierin fanfaaria.

Pieni tyttö, pieni tyttö

vuosien takaa. Olisi aika

kertoa vuosikymmenien muistot.

Kertoisin, kertoisin

mutta olen unohtanut. Melkein kaiken.

Tämä Pertti Niemisen runo on mielestäni valtavan ihana. Muutamaan kappaleeseen sisältyy kokonainen tarina; novelli tai romaani, ehkä jopa elokuvan käsikirjoituksen runko, niin selkeitä mielikuvia runo herättää. Mielestäni runossa on myös jotakin hyvin bocarpelanmaista. Muisto lapsuudesta, muisto, joka seuraa mukana vuosikymmenet. Hetki, joka ei ei ole unohtunut, vaikka kertoja niin väittää. 

Millaisia nuo sotatalvet mahtoivat olla? Ja sotajoulut? Sellaista on tämän päivän Suomessa, onneksi, lähes mahdoton käsittää.

Pertti Niemisestä olen muuten kirjoittanut aikaisemmin täällä. 

Juuri nyt pimeys ei pelota. Viimeiset päivät Oslossa on ollut ihanan aurinkoista ja kirpeää, täydellinen syyskeli! Viikonloppu on edessä eikä sitä tällä kertaa ole pakattu täyteen suunnitelmia. Päälimmäisenä tavoitteena on lukea paljon ja juoda paljon teetä. Jos sää jatkuu tällaisena pistän lapsen ulos riehumaan ja istun terassille lukemaan vilttiin kääriytyneenä. Voi olla, ettei toista mahdollisuutta tule ennen ensi kevättä.

Makuuhuoneen nurkassa nököttää iso pino kirjoja, joista pitää kirjoittaa blogiin. Yöpöydällä nököttää toinen pino niitä, jotka tulisi lukea seuraavaksi. Ja koko viikonloppu aikaa. Toisinaan osaan oikein hyvin samaistua tähän Eeva Kilven runoon:

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja,

mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästä kadehdin sitä.

Jumalani, anna minun hukkua mereen,

joka on runoja täynnä,

näkyjä täynnä,

tuskaa ja riemua täynnä.

Yhtä vain pyydän -

suo minun tuntea

hukkumisen onni,

salaisen auringon säteet,

suurten pilvien sateet

ja anna minun nukahtaa

meren myrskyyn

ennen kuin tyven on tullut.

Kirsi Kunnas

Elokuun lopulla Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni esitti runohaasteen. Minä osallistun nyt haasteeseen tällä Kirsi Kunnaksen hienolla runolla. Aion vielä joskus hankkia omaksi Kunnaksen kokoelman "Puut kantavat valoa", johon on koottu hänen kaikki aikuisille suunnatut runonsa vuosilta 1947-1986. Rakastan Kunnksen lastenrunoja niin valtavasti, että haluaisin tutustua aikuisten tuotantoonkin vähän paremmin. No, tässä nyt ainakin tämä yksi esimerkki, joka on muuten tietokoneeni taustakuvana yhden kauniin Tove Janssonin piirrustuksen vieressä. Tuntuu aina hyvältä avata tietokone, kun nämä kaksi toivottavat minut tervetulleeksi.

Ilmoitettuani, että suljen blogini hetkeksi ottivat läheiset yhteyttä ja kyselivät huolestuneina onko kaikki hyvin. Monet sanoivat, että sääli, että suljen blogin, joka vaikuttaa olleen itselleni niin tärkeä. Niinhän se on. Jotenkin vain pääni on ollut sellaisessa myllerryksessä lähiaikoina, etten kokenut jaksavani päivittää aktiivisesti ja innostuneesti. Mutta en silti malttaisi pysyä poissakaan.

Olen ihminen, joka kaipaa tasaisen onnen ja tyytyväisyyden tilaan. Onneni ei synny mistään erityisistä ulkoisista puitteista, vaan syvästä sisäisestä tunteesta, että olen edes jokseenkin oikeilla raiteilla ja elämäni on kaikessa epätäydellisyydessäänkin itseni näköinen. Jopa surun keskellä voin olla onnellinen, jos koen, että minulla on aikaa ja mahdollisuuksia käydä surua läpi omalla tavallani. Vuosi vuodelta tuntuu, että kaipaan yhä enemmän aikaa ja hiljaisuutta ja siedän yhä huonommin kiirettä ja stressiä. Olen jopa alkanut ajatella (kerettiläisesti), että ehkä meidän kaikkien ei tarvitsekaan sietää stressiä samalla lailla. Ehkä jotkut meistä on ohjelmoitu toisin, ehkä minun kutsumukseni tässä elämässä on pohjimmiltaan juoda teetä hiljaisissa huoneissa, opiskella lisää filosofiaa ja kävellä hitaasti metsässä.

Arki ja elämän tietyt lainalaisuudet aiheuttavat kuitenkin sen, että usein on aivan liian kiire. En ehdi pysähtyä ja muistaa kuka olen ja mitä haluan ja niin päädyn päivä päivältä kauemmas tuosta tasaisen tyytyväisyyden tilastani. Työskentelen koko ajan aktiivisesti päästäkseni takasin tyyneyteen, mutta joskus tuntuu, että yritän vähän liikaakin. Minun olisi varmaan hyvä opetella sietämään paremmin epävarmuutta ja keskeneräisyyttäni, jopa niitä negatiivisia tunteita, joita epätyydyttävä elämäntilanne nostaa esiin. Silti tuntuu, että noiden tunteiden hyväksyminen tarkoittaisi koko tilanteen hyväksymistä ja jonkinlaista luovuttamista.

Moni asia elämässäni on ihan oikein. Kotona on hyvä olla ja elämässäni on paljon rakkautta. Samalla tuntuu, että työuralla en ole menossa juuri mihinkään. Tai enintään metsään ja päin honkia. Olen vakituisessa virassa paikassa, jonka piti ehdottomasti olla vain väliaikainen ja aikaisemmin kokemani työttömyyden vuoksi pelkään irtisanoutumista. Pelkään, että vuodet kuluvat ja minä jään yhä tiukemmin kiinni tähän mutaan, koska en uskalla liikahtaa ajoissa.

Haluaisin ihan valtavasti toisen lapsen. Sain viime keväänä keskenmenon ja kehoni on sen jäljiltä vieläkin vähän sekaisin. Ja mielenikin kai, jos rehellisiä ollaan.

Olen varmastikin jollain tasolla lievästi masentunut. Tunne ei ole uusi ja olen kovin pettynyt, että se on täällä taas. Haluaisin olla vahvempi. Tai rehellisemmin: Haluaisin, että minulla olisi tilaa olla heikko ja hidas ilman, että joudun tuntemaan siitä syyllisyyttä.

Tässä sitä siis ollaan. En ole vieläkään tehnyt päätöstä blogin tulevaisuudesta, mutta enpä tunne omaakaan tulevaisuuttani. Aktiivinen ja innostunut en aio olla, heh. Mutta ehkä voisin kokeilla pientä ja hiljaista päivittämistä silloin tällöin.

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.

Ajattele: - Miten erikoinen kokemus.

Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,

vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.

Mitä sen aikana on tapahtunut on itse asiassa

sivuseikka.

Että on kokenut alun ja lopun

tajuamatta mitä tapahtuu

ja että on ollut olemassa siinä välillä

ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään.

Ja että suuri osa on olemattomuutta

ja tämä rahtu, elämä vain kontrasti sille.

Hetkittäin olemattomuus herkistyy ja tajuaa itsensä.

Ei siltä ilmiöltä voi vaatia jatkuvuutta.

Mutta että sai kokea sen,

että voi lukea sen,

että voi laulaa sen ja kirjoittaa,

että sai maalata sen ja soittaa,

että sai tanssia ja valokuvata,

että sai näytellä sitä, itkeä sitä

ja nauraa, pilkata sitä ja rakastaa,

ja että se koski niin,

ja että sitä inhosi ja vihasi,

ja että siitä luopuminen kammottaa niin,

synnyttää sellaisen autiuden…

…ja että suru

(Eeva Kilpi)

Suomen eduskuntavaalit aiheuttivat täällä Oslon vaalivalvojaisissa niin suuren shokin ja trauman, etten ole osannut kommentoida vaaleja täällä blogissani mitenkään. Haluaisin kovasti sanoa jotakin, mutta aina kun yritän saan kokoon hyvin vähän mitään painokelpoista. Olen siis päättänyt jättää vaalien kommentoinnin kokonaan väliin. Kyllä uskolliset lukijani varmaan muutenkin osaavat aavistella olenko kallellani kohti niitä rasisteja, jotka haluavat poistaa tuet kaikelta sellaiselta taiteelta, joka ei aja heidän asiaansa vai kallistunko sitten kuitenkin jonnekin muualle päin. 

Sivuan politiikkaa vain sen verran, että esittelen teille tässä Anni Sinnemäen runon. (Ei, en silti äänestänyt Vihreitäkään tällä kertaa.) Kaiken vaalihumun jälkeen on hyvä muistaa, että poliitikotkin ovat loppujen lopuksi ihmisiä. Jotkut heistä osaavat myös kirjoittaa runoja ja runoushan on kuitenkin viime peleissä aina politiikkaa tärkeämpää.

Tämä Sinnemäen runo nousi mieleeni, sillä minulla on Suomessa kaksikin pikkusiskoa, jotka molemmat valmistuvat tänä keväänä. Toisesta tulee sosionomi ja toisesta terveydenhoitaja. (Meniköhän oikein?) Molemmat ovat ihania ja suloisia ja rakkaita. Niiden lisäksi on vielä kolmaskin pikkusisko, joka sekin on ihana ja suloinen ja rakas. Ja kaikkia niitä minun on kamala ikävä täällä kaukana Norjassa!

Tämä runo on teille kaikille. Voikaa hyvin ja olkaa onnellisia! Muistakaa, että maailma on kaikesta huolimatta kaunis ja kiinnostava. Täällä on paljon enemmän rakkautta, iloa ja lohtua kuin ennakkoluuloja ja vihaa. Täällä on pieniä kissoja ja unelta tuoksuvia lapsia, lämpimiä kesäöitä ja mansikoita. Ja jopa Ilosaarirock!

Kiitos, kun olette olemassa. 

Ohjeita nuorelle naiselle

Kunnioita äitiäsi
Lue romaanit loppuun
Tiedä miten leipää valmistetaan

Tyylikkäinkin vaate
tulee menemään pois muodista
klassikkoja ei ole

Harjoittele hymy
jolla saat miehen
katsomalla kerran

Älä elä harhaluulossa
että ne jotka sinua piirittävät
todella tarvitsevat sinua

Jos kansallistat öljyvarat
tee se niin ettei kukaan
joudu häkkiin veropetoksesta

Jos itket, itke elokuvissa
ei ole tarkoitus muuten surra ja vetistellä
vaan päästää
maailma murheineen
ihon läpi
vereen ja vahvistamaan luita

Anni Sinnemäki

"Minun grandma'ni on kova tanssimaan",

sanoi Sophie kun oli ensin

itse tanssinut minut pökerryksiin.

"Tiedän kyllä", sanoin,

"hän tanssi vanhempiesi häissä

paljain jaloin lattian miltei puhki."

"Oh my dear", tuumi Sophie,

"kyllä hän pian opettaa 

Isabellankin samoille tavoille,

nyt kun se osaa jo kävellä."

Puolen vuoden kuluttua 

Ainon kirje Irlannista:

Suvi Isabella tanssii jo hyrränä balettia.

Moderniako vai klassista,

ei vielä tiedetä.

Sain Suomesta tuliaisia, joiden mukana oli ihana kirja. Jotenkin juuri tällaista tarvitsen tällä hetkellä. Pertti Niemisen "Maailma pitäisi aloittaa alusta" on kannesta kanteen kaunis, lohdullinen, levollinen ja tärkeä kirja. Ensinnäkin pidän valtavasti tästä Otavan Runoja tunteville-sarjasta, jonka kaikki kirjat ovat samanmuotoisia käteen sopivia neliöitä varustettuna turvallisilla paksuilla kansilla. Itseltäni löytyy sarjasta ainakin Sanna Karlströmin "Taivaan mittakaava" ja muistaakseni joku toinenkin. (Ne odottavat yhä siellä Suomessa siskon varastossa.) Sen lisäksi pidän myös kirjan viimeiseltä aukeamalta löytyvästä kirjailijan kuvasta. Taas yksi näistä vanhoista viisaista miehistäni. Onneksi näitä yhä löytyy.

Mitä runollista lapsissa on?

Lapset, joita on pienestä pitäen 

kohdeltu ihmisinä,

oppivat pitämään aikuisiakin ihmisinä.

He näkevät selkeästi,

tekevät tarkkoja havaintoja

ja ajattelevat kirkkaasti,

ovat realisteja.

Lapset, joita ei ole alusta asti

kohdeltu ihmisinä,

eivät osaa ottaa aikusiakaan todesta,

vaikka joskus olisi aihetta.

He näkevät kyllä selkeästi

ja tekevät turhankin tarkkoja havaintoja,

mutta eivät tiedä,

mitä ajatella ihmisistä ympärillään.

Pelkkiä kuviako, pelkkiä sanoja

vailla merkitystä?

Luin yläasteella paljon Pertti Niemistä ja Kai Niemistä. Luulin tosin pitkään, että he ovat yksi ja sama henkilö ja joudun vieläkin vähän skarppaamaan, että muistan kumpi on kumpi. Pertti Nieminen on runoilija ja kiinalaisen runouden suomentaja. Kai Nieminen on edellisen poika, runoilija ja japanilaisen runouden suomentaja.

Tankoja ja haikuja luin suurella ilolla jo ala-asteella. Niemisten omat teokset löysin sitten teininä. Erityisen hyvin muistan Pertti Niemisen kirjan "Niin kiire tässä elämässä". Se kosketti aikoinaan kovasti.

Tässä "Maailma pitäisi aloittaa alusta" -runokokoelmassa Nieminen muistuttaa yllättävän paljon miespuolista Eeva Kilpeä! Teemat ovat pitkälti samoja. Molemmat runoilijat kirjoittavat paljon lapsista ja vanhenemisesta, luonnosta ja jossain määrin myös politiikasta. Ihmisyyden ja luonnon puolustus nousee esille voimakkaasti. Lapsella on lupa olla lapsi, hyödytön ja mitään tuottamaton olento, joka "opetaa isoisälleen zeniä ennen kuin osaa edes kontata". Oravalla on lupa olla orava ja varastaa pöydästä vaikka koko ranskanleipä.

Itseäni näissä runoissa liikuttaa ennen kaikkea se kaiken läpäisevä lempeys, lämpö ja huumori, jolla maailmaa katsotaan.

Makuuhuoneen ikkunan takana

kuusessa oli tänä keväänä

sepelkyyhkyn pesä.

Uros lennähti katsomaan,

kun tytöt tuulettivat verhoja.

Viikko sitten luin,

että sepelkyyhkyn rauhoitusaika loppui

(ensi kertaa moneen vuoteen).

Kenelle huutaisin:

            Älkää ampuko kyyhkyä,

            sehän on kanahaukan ruokaa.

            Parikymmentä grammaa linnunlihaa

            ravintolan lautasella

            näyttää naurettavalta.

Arvaan kyllä vastauksen:

            "Jos kanahaukka uskaltaa tulla näkyville,

            ammumme senkin ja kaikki muut haukat

            ja maakotkat ja merikotkat,

            puhumatta pöllöistä,

joihin runoilijakin taitaa kuulua.

Rauhoitus on akkojen puuhaa."

"Kiittäkää onneanne",

sanon, "ettei aaseja ammuta."

En tiedä olenko se vain minä vai onko tämä maailma oikeasti vähän vinossa. Tuntuu, että yhteiskunnan arvot vain kovenevat ja kovenevat, erityisesti nuorison keskuudessa. Vain harva nousee ylös ja sanoo, että on yhä olemassa muitakin arvoja kuin ne talouden sanelemat. Että ihmisen tärkeyttä ei oikeasti mitata sillä kuinka äänekäs ja röyhkeä hän on. Eikä valta aina tuo mukanaan viisautta.

Pertti Nieminen sanoo kaiken tämän. Kauniisti ja suoraan. Hän näyttää meille sen hyvän, johon julkisuudessa ja mediassa ei kiinnitetä huomiota. Hän näkee ohimennen sairaanhoitajan, joka puhuu kauniisti ja hellästi. Lapsen, joka hämmästyy tai ilahtuu. Sekä tietenkin omenapuita, mustaherukkapensaita, ruusuangervoja ja seitsemän peninkulmaa tuulta. Runoilijalla on hyvät silmät. Optimismia, mutta reippasti realismiakin.

En jaksa enää pilkata

niin kuin nuorempana.

Sitä paitsi:

olisipa outo päättäjä

joka runoja lukisi

saati että ymmärtäisi lukemansa.

Niemisen omien runojen lisäksi kirjasta löytyy myös hänen suomentamiaan T. E. Hulmen (1883-1917) runoja. Pidän näistäkin kovasti. En ehkä ihan yhtä paljon kuin Niemisen omista, mutta samaa kauneutta ja tarkkanäköisyyttä löytyy näistäkin.

RANTAKATU

(Elähtäneen herrasmiehen fantasia kylmänä katkerantuntuisena yönä)

Joskus ennen minut saattoi hurmioon

                                      viulujen houkutus,

kultakorkojen välke kovalla kiveyksellä.

Nyt ymmärrän,

että runon sisin olemus on lämpö.

Oi Luoja, kutista

tuo taivaan tähtiensyömä peite,

jotta voin kietoutua siihen

                         ja panna mukavasti maata.

(T.E.Hulme)

En tiedä mikä siinä on, että vanhuudesta ja kuolemanläheisyydestä kertovat runot koskettivat itseäni jo lapsena. Voisi helposti kuvitella, ettei minulla ole paljonkaan yhteistä vanhan miesrunoilijan kanssa, mutta silti osa näistä runoista tuntuu siltä, että ne on kirjoitettu juuri minulle. Näitä samoja puita minäkin olen miettinyt. Näistä minäkin olen saanut lohtua.

Vanhat tiesivät

että tuuli käy

            ja ruoho lakastuu

ja ruohon mukana kaikki kukat.

Tuntuu hyvältä tietää, että puut,

            että monen metsän puut

elävät, vaikka maailmani loppuu.

Kiitos tästä kirjasta! Sekä kirjoittajalle että lähettäjälle. Suosittelen lämpimästi!

Olen jo kaksi kertaa aikaisemmin esitellyt blogissani Piritta Maavuoren toimittamaa runoantologiaa "Kuuna päivänä - Runoutta Englannista, Skotlannista ja Irlannista". Haluan kehua kirjaa vielä vähän ja kehottaa teitä muitakin tutustumaan siihen. Nuo aikaisemmat täällä esitellyt runot löytyvät täältä ja täältä.

Tällä kertaa esille pääsee ihanan hyytävä ja hämmentävä runo. Mistä tämä kaikki kertoo? Mitä ovat nuo mumisevat äänet runon lopussa? Miksi velvollisuuteni on muistaa tämä kaikki täsmälleen? Juuri tällaista runous on parhaimmillaan. Ainakin minussa nämä rivit synnyttävät enemmän tunteita ja mielikuvia kuin useimmat monisatasivuiset dekkarit. Runon kirjoittaja Deryn Rees-Jones sanookin esipuheessa "Hyvä runo vahvistaa ja ravistelee maailmaa samaan aikaan." Voiko sitä tuon paremmin sanoa?

Jäljet ruumiin ympärillä

Vielä tulee päivä jolloin sattumalta

löydät miehen ruumiin:

Kun jonain iltana kävelet tuntemattomassa metsässä,

tai vaellat salaisella rannalla - humalassa vai unessa? - tai mikä pahempaa

astut sinulle niin tuttuun huoneeseen

jonka nurkassa tai päädyssä

on mykkänä tuijottava ruumis.

Muista silloin, että velvollisuutesi on muistaa:

kuinka käsi täsmälleen ottaen lojui maassa, miten toivoton

oli niskan kulma, selkänikamien linja,

nilkan tai pään asento. Mikäli sinulla ei ole kameraa

sinun täytyy panna prikulleen ylös kuinka valo tai lehdet

ovat huuhtoneet vihreäksi hänen pehmeäntumman tukkansa.

Kirjata ylös kuinka varpaat eivät reagoi avautuva oven,

kaniinin tai uteliaan nousuveden kutitteluun; ja sen miten

männynkävyt tai pokkarit ovat mielivaltaisesti

hänen ympärillään - mykkinä kuin hän itse, kuin meteorit, avaamattomat paketit,

kuin valtavat unohdetut simpukankuoret.

Ja sinun täytyy tarkistaa onko maahan tai lattiaan kajottu,

onko se tallaantunut, ovatko maton karvat epäjärjestyksessä,

löytyykö tuhkajuovia tai veritahroja.

Muista että sinun velvollisuutesi on tutkia ja kirjata

vähäpätöisinkin merkki. Se voi osoittautua ratkaisevaksi.

Käytä silmiäsi! Ole valpas! Älä väheksy

pienintäkään yksityiskohtaa. Ja kun olet valmis ja sinun pitää palata,

avaa sanomalehti jonka löysit jostain yhdentekevästä paikasta.

Istahda hetkeksi, lue kenties. Vedä kolmesti syvään henkeä.

Jos mahdollista, juo teetä. Hetken kuluttua

kuulet mumisevia ääniä ja kasvottomia kuorsauksia,

kuin toisten miesten 

oudot yön voimistamat äänet

ilmestyvät tyhjästä kuin johtolanka.

(Suom. Tomi Kontio)

Ihan turhaan tuotakin tuskailet,

jos päivä ei pilkota polkusi yllä.

Se valo, jota muualta löydä et,

sehän rintasi luolassa loikuu kyllä.

Aaro Hellaakoski

Näihin Hellaakosken viisaisiin ja lohdullisiin sanoihin loppuu blogini runoviikko, tällä kertaa. Muistakaa kuitenkin, että syksy on mitä parhainta aikaa runojen lukemiseen. Sateinen ilta, kuppi teetä ja pino runokirjoja, siitä ei syksy paremmaksi muutu!

Toisenlaiset

Hän on toisenlainen 

kuin toiset,

näyttää toisenlaiselta,

käytää toisenlaisia vaatteita

puhuu toisenlaisia sanoja.

Yhtenä päivänä

hän pysähtyi eteeni

koulun pihalla, sanoi:

-Kuule, ruvetaanko ystäviksi,

sinä olet toisenlainen

kuin toiset.

-Toisenlainen vai, huusin,

oletko hullu!

Jos täällä joku on toisenlainen

niin se olet sinä!

Hän katsoi minuun

ja sanoi hiljaa:

eikö me kaikki olla?

Ja hän meni pois

ja siinä minä seisoin

syvällä, kaukana

toisenlaisuudessa.

Bo Carpelan (suom. Kaarina Helakisa)

Ihanista vahoista naisista täällä jo olikin puhetta, mutta tässä teille ihana vanha mies. Toisaalta Carpelanista ei tule ensimmäisenä mieleen vanha mies vaan päinvastoin nuori poika. Carpelanin katse on terävä ja hän osaa kirjoittaa erittäin oivaltavasti ja kauniisti lapsen näkökulmasta. Pidän valtavasti miehen runoista. Täällä on toinen itselleni tärkeä Carpelanin runo.

Täältä löytyy haastattelu Carpelanista, joka sanoo mm. näin:

Kirjallisuudesta on paljon väärinkäsityksiä. Yksi niistä on se, että runous on aina vaikeaa. Siksi monet ihmiset välttävät runokirjojen lukemista. Ei se ole ollenkaan niin. Runous näkee ja tiivistää jotain ja avartaa samalla ihmisten mielikuvitusta.
    Mielikuvitus on vaikea asia monelle ihmisille. He voivat aplodeerata, kun he katsovat Chagallin taideteosta, jossa hääpari leijuu ilmassa. Jos kirjoittaa, että hääpari leijuu ilmassa, lukija ajattelee, että tässä on jotain väärin. Minulla on vähän taipumuksia tällaisiin hulluuksiin, värjäämiseen ja piirtämiseen sanoin.

ja näin:

Luin juuri Uusi ääni -antologiaa, jossa on hiljattain esikoisensa julkaisseiden runoilijoiden tekstejä. Se on täynnä todella lahjakkaita nuoria kirjailijoita. Onko jokin muu maa, jossa kirjoitetaan niin paljon kivoja runokirjoja kuin Suomi? Olen hyvin ylpeä tästä.

(Koska makaan nyt sairaana ja nuhaisena sängynpohjalla en tällä kertaa jaksa analysoida tämän enempää. Kunhan vaan fanitan ja olen iloinen, että meillä on olemassa tällainen hieno kirjailija.)

Sanokaa te totuus, rannalla kasvavat puut.

Mikä se on. Te tiedätte, en itkenyt

silloin kun synnyin, ja pääni työntyi esiin

kuin lämmin, säkistä löytyvä kurpitsa.

Enkä palellut, vaikka pakkanen oli

sinä talvena kova, ja aurinko laski horisonttiin

kuin helvetistä tänne lyöty pesäpallo.

Te seisoitte täällä jo silloin, hytisten

venäläisten kauppojen edustoilla jonottavien

tavoin. Odotitte kolmekymmentä vuotta.

Sormiinne puhaltaen sanoitte toisillenne:

jonakin päivänä hän tulee vielä.

Nyt olen tässä, painan käteni kylkeänne vasten.

Saatte aloittaa millä kielellä tahansa.

Jouni Inkala

Pidän ihan hirveästi tämän runon ajatuksesta, että paikat odottavat meitä. Vaikken itse tiedä minne päädyn tai minne kuulun, niin puut, kivet ja kadut tietävät kyllä. Siellä ne odottavat, ympäri maailmaa ja huokailevat sitten tyytyväisinä, kun minä vihdoin saavun. Ajatus on jotenkin hykerryttävä ja kuulostaa hyvinkin mahdolliselta. Niinhän se on, että tietyissä paikoissa vaan on enemmän kotonaan kuin muualla. Toisinaan tulee tunne, että tämä talo tai kaupunki on olemassa minua varten. Tänne minun pitikin tulla, lepäämään, hakemaan lohtua, iloitsemaan, nautiskelemaan. Löysin kerran puutarhan Santiago de Chilestä ja tajusin heti, että siellä haluaisin viettää ikuisuuteni. Jos jonkinlainen taivas on olemassa, niin minä haluaisin päätyä siihen puutarhaan, kulkemaan sen hiekkapoluilla ja lukemaan kirjoja isojen raskaiden puiden katveessa. Olen sitä paitsi varma, että puutarha tunsi samoin. Tulithan sinä, puutarha huokasi, kun minä vihdoin saavuin ja me lopultakin kohtasimme toisemme. 

Matalalta

Äsken kaikki oli tässä.

Timotein tähkät ja kärpäset.

Rantakivien hirviömuodot

ja valkeat simpukkasydämet.

Mereneneidon pyrstön huomasin

ja tontun vilkkuvan lakin.

Näin tikkuja tikan pajalla,

sarvijaakon kiiltävän takin.

Näin mullassa isot saappaanjäljet

ja toukan joka jäi niitten alle.

Näin miten pääskynpesästä

lähti poikanen maailmalle.

Näin miten vauvaa nauratti

ja miten sen silmät hohti.

Miten pulleat sormet kurkotti

räsymaton hapsuja kohti.

Johanna Venho

Tyttäreni sai aikoinaan nimiäislahjakseen Johanna Venhon runokirjan "Puolukkavarvas". Olen hehkuttanut kirjaa täällä aikaisemminkin, ainkin tässä postauksessa. Lapsi tykkää runoista kyllä kovasti, mutta jotenkin tuosta Venhon kirjasta on tullut erityisesti minulle itselleni äärimmäisen rakas. Venho kuvaa vauvaperheen elämää jotenkin niin koskettavasti ja tutunoloisesti, että en voi kuin nyökkäillä ja huokailla. Ja hassuinta on, että näiden runojen lukeminen herättää minussa aina hillittömän vauvakuumeen! (Olen valinnut tähän postaukseen tällaisen vähemmän vaarallisen runon, jossa puhutaan kärpäsistä ja tontuista, jotta kaikki lukijani eivät ryntäisi heti lisääntymään.) Jos ikinä mietitte mikä kirja olisi hyvä lahja vauvaperheeseen niin se on ehdottomasti tämä! Kunhan kirjaa lukee vain silloin tällöin ja harkitusti, turvallisissa olosuhteissa.

(Myös täällä olen kirjoittanut Venhosta ja hänen vähemmän vaaraallisesta aikuisten runoudestaan, joka ei herätä intohimoja pieniä potkuhousuja kohtaan.)

(- Kun koirani katsoo minuun, alan epäillä

että Jumala sittenkin on olemassa ja luonut koiran

ja vain hänet ja tehnyt sen huolellisesti,

puhaltanut hänen sieraimiinsa elämän hengen,

ja että kaikki muu mikä on, on syntynyt siinä ohessa,

vahingossa ja sattumalta,

heidän peuhatessaan.)

Eeva Kilpi

Blogiani pitkään lukeneet varmaan tietävätkin, että Eeva Kilpi on minulle tärkeä kirjailija. Onhan blogini nimikin peräisin eräästä hänen runostaan. (Löytyy täältä.) Eeva Kilvessä on jotakin samaa kuin Kyllikki Villassa, Vivi-Ann Sjögrenissä ja noita muita nuoremmassa Merete Mazzarellassa. Sekoitus elämänkokemusta, viisautta, lempeyttä, kiukkua ja rohkeutta. Suoraselkäisyyttä. Kykyä nauttia ja kärsiä. Ja ennen kaikkea taito jäsentää tuo kaikki kirjallisesti kiehtovaan muotoon. Kun ajattelen noita naisia ei ajatus vanhenemisesta pelota melkein yhtään. Kun luen heidän kirjojaan olen jotenkin erityisen iloinen siitä, että olen nainen. Minun naiseuteni ei määrity niinkään suhteessa miehiin, vaan suhteessa toisiin naisiin, erityisesti noihin viisaisiin ja vahvoihin esikuviini. Heidän kirjoissaan olen hyvin vahvasti kotona. Jos jotain voin tältä elämältä pyytää, niin nöyrästi toivon, että jonakin päivänä voisin olla itsekin tuollainen ihana viisas vanha nainen.

Neiti Hamilton Lontoossa

Olisi valehtelua väittää, ettei hän tehnyt mitään:

hän kävi useissa kirjakaupoissa, vietti tunnin

Victorian ja Albertin museossa (Intian osastolla),

ja käveli pitkin poikin Kensingtonin katuja

kantaen paperipussissa viittä sientä, mustapippurirasiaa,

kirjallista aikakausjulkaisua ja rahaa, joka riitti

kahden viikon vuokraan. Taivas oli pilvinen,

pudonneet lehdet täplittivät asfalttia.

Hänellä oli myös ihmiskontakteja: hän puhui

kolmen liikeapulaisen kanssa, ja lehdenmyyjän,

ja vastasi museovirkailijan hyvänyöntoivotukseen.

Palattuaan kotiin hän kirjoitti kirjeen jollekulle Kanadaan,

ehkä, tai Uuteen-Seelantiin, kuunteli uutiset

laittaessaan ruokaa, ja keskusteli viisi minuuttia

vuokraemännän kanssa.

Ilma hengitti myöhäissyksyn kosteaa sumua.

Täysi päivä, eikä hukkaan heitetty.

Yö tuli vuodenajan tuntien mukaan.

Hän veti verhot, laittoi sähkötakan lämmittämään,

pesi hiuksensa ja lueskeli kunnes hiukset kuivuivat,

meni sitten vuoteeseen; jossa hän, pimeiden tuntien ajan,

makasi kolmenkymmenen mustan keihään

lävistämänä, ja hänen jäsenensä olivat

tunnottomat, hänen silmänsä tulessa ja veri hänen

suonissaan täynnä tummaa ruostetta ja sairautta.

Fleur Adcock

Tätä runoa olen miettinyt lähiaikoina, tämän runon teemaa. Kuinka monia surullisia ihmisiä sitä kohtaakaan päivän aikana tajuamattaan, aavistamattaan! Muutama päivä sitten kysyin mieheltäni, että onko minun tuttavapiirini jotenkin radikaalisti erilainen kuin muiden vai onko niin, että ihan hirveän monet ihmiset tässä maailmassa voivat huonosti. Mies epäili, että tuttavapiirini on melko tavallinen ja se juuri tekeekin kaikesta niin surullista. Niin monet täällä ovat uuvuksissa ja ahdistuneita ja niin vähän sitä otetaan missään huomioon. Jotenkin tuntuu, että nykyisin yhteiskunnassa selvitäkseen pitäisi olla joka hetki skarppina ja hyvissä voimissa. Ettei meillä ole tilaa surulle tai väsymykselle. Masennus ei mahdu minnekään ja ehkä siksi siitä paraneminenkin on niin vaikeaa. Kun energia menee siihen, että esitetään kaiken olevan hyvin ja murehditaan sitä kuinka muut reagoivat, jos ne saavat tietää. Tilastot kertovat, että masennus on hirvittävät yleistä, se on ihan kaikkialla ympärillämme ja silti kaikki käyttäytyvät kuin näin ei olisi. Yhteiskunnan ja työelämän arvot vain kovenevat ja tahti kovenee. Kukaan ei missään kehota ihmisiä olemaan lempeämpiä ja armollisempia toisilleen ja itselleen. Kaikki vain sinnittelevät ja puskevat päivän läpi ja makaavat sitten yöllä yksin kolmenkymmenen mustan keihään lävistämänä.

Minäkin esitän aina pätevämpää ja reippaampaa kuin oikeastaan jaksaisin olla. Minäkin olen niin usein oman jaksamiseni äärirajoilla, mutta en huutele siitä toreilla, kun en halua, että minua pidetään ruikuttajana tai reppanana. Ja syksykin on täällä taas ja minua pelottaa jo etukäteen kuinka pahasti masennun tänä vuonna. Miten kestän koko pitkän lokakuun ja vielä pidemmän marraskuun ja sitten vielä monta monta kuukautta seuraavaan kevääseen ja valoon?

Miten osaisin auttaa niitä läheisiäni, jotka voivat huonosti? Miten oppisin kestämään sen tukahduttavan painon, joka syntyy, kun tiedän, että rakas ihminen jossain makaa noiden mustien keihäiden lävistämänä enkä minä osaa irrottaa niistä yhtään, en vaikka mitä tekisin? Miten osaisin kasvattaa lapsen, joka kantaisi mukanaan valoa ja keveyttä ja vain ihan pikkuisen pimeyttä, vain sen verran, että hän oppisi tuntemaan empatiaa muita kohtaan, muttei yhtään enempää? Miten oppisin pyytämää apua ajoissa ja ottamaan apua vastaan? Miten pääsisin eroon häpeästä ja uskaltaisin syleillä hyväksyvästi tätä omaa surkeaa epätäydellistä ihmisyyttäni?

Joku päivä he kumminkin tarvitsevat runoutta,

merkityksellä ladattua kielimaisemaa

tukahdutettuja tunteita, huutoja, unia, kaipuuta.

Aukkoja, tirkistyspaikkoja josta näkee sisäiset tilat.

Pieniä, pelottavia pudotuksia kuolemaan ja kuiluun.

Lampien pohjamudissa välähtäviä ikkunoita.

Kalan ja oravan kutsua.

Näädän jälkiä lumessa. Revontulten sinfoniaa.

Myyttisiä junia, outoja takapihoja.

Joku päivä keskellä mainostaukoa,

jokin säikäytää heidät, korppi lehahtaa olalle

korkea naisen sopraano ja rumpujen kumu.

Menneisyyden tumma kalvo repeää.

Ihmiskunnan alkukodin nuoruus, nuotiotulien laulu.

Arja Tiainen

Ja siinä runoilija on kyllä aivan oikeassa! Luulen, että tänään on juuri sellainen päivä jolloin minä tarvitsen runoutta. Luulen melkein, että aion tällä viikolla viettää runo-viikkoa täällä blogissani. Tervetuloa mukaan!

Tänään ikävöin ystävääni. Sitä, jonka kanssa nuorena vietettiin iloista ja paheellista elämää. Sitä, joka viisitoistavuotiaana päätti lukea Danten "Jumalaisen näytelmän" ja joka rakasti syvästi Arto Melleriä. Sitä, joka tutustutti minut Henri Murgerin "Boheemielämää" -kirjaa. (Olin täysin ällistynyt huomatessani, että 1800-luvulla osattiin kirjoittaa jotain niin hauskaa! Tajusin silloin ensimmäistä kertaa, että myös entisaikaan ihmisillä oli huumorintajua!) Sitä ystävää, joka ei koskaan palauta lainaamiaan kirjoja ja joka lahjoitti minulle Osloon muuttaessani Kyllikki Villan "Vanhan naisen lokikirjan", kirjan, josta oli paljon lohtua tuona ensimmäisenä syksynäni uudessa kaupungissa. Sitä ystävää, joka aina ihaili, kun tarpeeksi kekkulissa aloin lausua ulkoa "Kuka lohduttaisi Nyytiä?" -kirjaa. Ja joka itse tarpeeksi kekkuliin päästyään alkoi laulaa Eino Leinon lauluja. Tänään ikävöin muuten myös Eino Leinon "Kootut runot" -kirjaani, joka asuu edelleen Suomessa!

Erityisesti tätä olen tänään muistellut:

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli -
koska tulee se suurin, se suurin?

Sun edessäs tahdon ma polvistua,
mut silmihin katsoa tahdon ma sua
ja sanoa: Henkeni annan!
mut mieltäni nuorta en milloinkaan.
Se tuskassa tulta iskevi vaan,
sen kanssani hautahan kannan.