Ensimmäinen joulukuu Suomessa. Katselen ikkunasta ja hätkähdän. Täällähän valmistaudutaan sotaan! Autojen katot on peitetty kuusenoksilla ja ihmiset kantavat pieniä risuja sylissään. Haifassa peitettiin ikkunat sanomalehdillä ja armeija peitti tankit muut milloin milläkin metsän tai autiomaan värisellä peitolla. Suomea naamioidaan kuusilla. Torit, kaupat, kadut ja autonkatot peitetään kuusilla.

Kun on syntynyt sota-alueella, reaktio on hyvin voimakas. Kämmenet ovat hiessä ja sydän lyö kovaa kun minulle kerrotaan, että joulukuusia tässä hankitaan. Synnyinmaassani kristityt hankkivat luonnollisesti joulusypressin, mutta kristityt ovat Israelissa melkein näkymätön vähemmistö. Muutamassa olohuoneessa voi nähdä pumpulipalloilla koristellun sypressin, mutta koskaan ei näe kollektiivisesti vaeltavia puita kadulla ja autojen katoilla.

Ote Umayya Abu-Hannan ihanasta kirjasta "Sinut", josta olen kirjoittanut aikoinaan täällä. Hyvä muistutus siitä, että kaikki eivät joulua juhli tai juhlivat sitä hyvin erilaisin menoin kuin me suomalaiset.

Voinkin tässä samalla kertoa kauhuksenne, että esimerkiksi norjalaisessa joulupöydässä ei tunneta lainkaan peruna-, porkkana- tai lanttulaatikoita! Sen sijaan täällä on perinne, jonka mukaan joulun ajaksi täytyy valmistaa seitsemän erilaista kakkua. Niitä täyte- ja kuivakakkuja sitten mussutetaan läpi joulupyhien eikä kunnon laatikoista ole tietoakaan! (Itse vietän onneksi tämän joulun pohjoisessa niin lähellä Suomen rajaa, että aion ajaa Suomen puolelle ostamaan tarvittavat lanttulaatikot. Niin isänmaallinen en sentään ole, että valmistaisin laatikot itse.)

No jaa, norjalaiset menot ovat kyllä lopulta hyvin samanlaiset kuin suomalaiset, mutta koska Oslossa on huomattavasti enemmän maahanmuuttajia kuin Helsingissä (ja heihin suhtaudutaan täällä huomattavasti luontevammin) nousee täällä helpommin esille se, etteivät kaikki todellakaan juhli joulua. Esimerkiksi muslimien Id al-Adha oli tuossa marraskuun alussa. (Ja minä edelleen peräänkuulutan niitä lastenkirjoja jotka kertoisivat eri uskontojen perinteistä!)

Hyvää joulukuuta ja lähimmäisenrakkautta kuitenkin teille kaikille yhteisesti! Teille, jotka syötte porkkanalaatikkoa sekä teille, jotka mussutatte kakkuja!

Lelutiskiltä löydän lapsellemme keltaisen puuankan, jota voi vetää narussa. En huomaa tarjousta, jossa luvataan kaupan päälle kaivertaa leluun lapsen nimi ja ikä. "Kuinka vanhalle tämä tuleekaan?" haluaa myyjä tietää. "En osaa sanoa", vastaan miettimättä.

Ostan leluja lapselle, jonka nimeä tai ikää en tiedä.

Anna Pihlajaniemi alkoi kirjoittaa Adoptiomatka-blogiaan vuonna 2005 ja itse seurasin blogia melkein sen alusta asti. Tuolloin en vielä itse ollut äiti, en edes raskaana, enintään haaveilin salaa saavani joskus lapsen minäkin. En yhtään muista mitä kautta alun perin päädyin Adoptiomatka-blogiin, mutta jostain syystä lisäsin sen tietokoneeni kirjanmerkkeihin, vaikka muuten en noihin aikoihin ollut lapsista järin kiinnostunut. Jokin kirjoittajan tyylissä viehätti ja koukutti lukijan odottamaan yhdessä kirjoittajan kanssa. Blogia oli mahdoton unohtaa ja vuosien ajan sivun avatessani toivoin muiden lukijoiden tapaan: ”Joko nyt?” Mutta vuodesta toiseen blogissa yhä odotettiin. Kun Pihlajaniemi odotti lastaan kotiin, minä rakastuin ja muutin rakkauspäissäni uuteen maahan. Kun Pihlajaniemi yhä odotti, minä tulin raskaaksi ja kun  hän edelleen odotti, synnytin minä tyttäreni, jäin äitiyslomalle ja palasin lopulta taas töihinkin. Koko ajan tietoisena siitä, että kaikkien noiden vuosien ajan minulle täysin tuntematon Adoptiomatkan kirjoittaja odotti edelleen. Jos Adoptiomatka-blogi opetti minulle jotakin, niin ennen kaikkea suhteellisuudentajua, nöyryyttä ja kiitollisuutta. Ja parempia käytöstapoja.

Anna Pihlajaniemi kirjoitti Adoptiomatka-nimistä blogiaan vuosien ajan, pitkään anonyyminä. Nyt Tammi on  julkaissut hänen blogimerkintöihinsä pohjaavan saman nimisen kirjan, jota voisin suositella melkein ihan kaikille! Kirjasta puuttuu blogissa vuosien ajan piinannut jännitys (Saako kirjoittaja lopulta lapsen vai ei?), mutta siinä on silti mukana samaa jännitettä ja rehellisyyttä, iloa ja tuskaa. En tiedä onko Pihlajaniemi jättänyt joitakin voimakkaimpia blogikirjoituksia kirjasta pois vai vaikuttaako kirjan kansiliepeen kuvassa hymyilevä tyttö lukukokemukseen niin paljon, etteivät ne surullisimmatkaan tekstit tuntuneet liian surullisilta. Muistoni blogista oli jotenkin ahdistuneempi kuin tämä kirja. Ehkä juuri siksi, että blogia seuratessani tunsin kirjoittajan epävarmuuden ja pelon siitä, ettei lapsi ehkä koskaan löytäisikään kotiin. Nyt sen sijaan tiedämme jo, että kauan odotettu lapsi sittenkin saapui lopulta.

Muistan hyvin sen päivän, kun luin Adoptiomatka-blogista, että tieto lapsesta oli vihdoin saapunut. Purskahdin saman tien itkuun ja itkin onnesta koko illan. Kuinka iloitsinkaan tuon tuntemattoman perheen onnesta! Tuntui, että maailma oli sittenkin hetken hyvä ja kaunis.

Miksi blogi sitten herätti niin suuria tunteita? Totta kai sen teema oli itsessään suuri ja voimakas, mutta luulen, että suurin syy oli kuitenkin Pihlajaniemen taito kirjoittaa niin koskettavasti, herkästi ja kauniisti. Mikä tahansa blogi ei suinkaan kääntyisi hyväksi kirjaksi, mutta Pihlajaniemi on teksteissään niin avoin ja rohkea, mutta kuitenkin samalla rauhallinen ja viisas, että häntä kuuntelee nautiskellen. Vain muutamalla sanalla, muutamilla lauseilla Pihlajaniemi osaa kuvata isoja ja vaikeita tunteita yhtä aikaa hurjan kauniisti ja viiltävän surullisesti.

Lapseni ensimmäinen äiti (…) Usein sinua miettiessäni muistelen, kuinka eräs ystäväni kertoi joskus linnusta järvellä. Se taisi olla sorsa. En tiedä onko Kiinassa sorsia. Linnulla oli viisi poikasta ja joka ilta suunnilleen samoihin aikoihin se ui poikastensa kanssa määrätyn kenkin, vaakkui ja opetti ja paimensi perhettään. Poikaset olivat vielä ihan pieniä. Eräänä iltana poikaset olivat poissa. Ehkä joku eläin oli ne siepannut ja syönyt, kenties kettu. Emo jatkoi kierroksiaan yksin, mutta huusi eri äänellä, etsi ja huhuili lapsiaan. Eivätkä ihmiset voineet enää istua saunan kuistilla kuten ennen, koska linnun suru sai heidätkin surun valtaan.

Sinun surussasi on kenties samaa vimmaa kuin tuolla linnulla, enkä voi koskaan ymmärtää sen laatua.

Ymmärrän kuitenkin murenan.

Kirja kertoo yksinkertaisen tarinan yhden perheen vuosia jatkuneesta odotuksesta. Miksei lapsi jo tule? Miten epävarmuuden kanssa jaksaa elää? Ja onko meistä sittenkään vanhemmiksi? Miten paljon surua sekoittuukaan iloon: Lapsi tulee kotiin vain, koska joku toinen kaukana toisella puolen maailmaa on joutunut hänestä luopumaan.

Kirja on täynnä haikeutta, kaipausta ja vähän katkeruuttakin. Väsymystä ja epätoivoa. Ja samaan aikaan järisyttävän suurta rakkautta sitä pientä tuntematonta kohtaan.

"Luetaanko kirjaa?" kysyn. "Ja olisi tällaisia kippoja niitä voi pinota päällekkäin. Oletpa ihana." 

Ääneni kuulostaa heiveröiseltä. Uskaltaisinko ottaa sukat pois hänen jaloistaan, on niin kuuma? En tiedä vielä, millaiset varpaat lapsellani on. Miten sukat riisutaan?

Mielestäni kirja sopisi oivallisesti niillekin, joita eivät lapsettomuus, adoptio tai lapset ylipäätään ole millään lailla kohdannut. Kirjan luettuaan joutuu nimittäin miettimään vähän tarkemmin omaa käytöstään ja niitä sammakoita joita omastakin suusta on joskus saattanut loikata. Kannattaako siitä toisten ihmisten lapsettomuudesta sittenkään kysellä niin kauheasti? Kannattaisiko tutustua ensin teemaan (esim. adoptioon) ennen kun alkaa kovaan ääneen esitellä omia mielipiteitään faktoina? Ja lopulta: Minkä verran toisten asiat ylipäätään kuuluvat minulle? Kirjaa lukiessa järkyttyy ihmisten tökeröistä kommenteista, mutta samalla puraisee omaakin huultaan, kun muistaa mitä on itse joskus aikoinaan möläyttänyt. Kuten sanoin, tämä kirja oli opettavainen muistutus ihan peruskäytöstavoista.

Tuttavan syntymäpäiväjuhlien polttavin puheenaihe: adoptioprosessimme. Valtaosa keskustelunpätkistä, joihin boolilasi kädessäni ajaudun, ovat lämpöisiä. 

Eivät kaikki.

"Tuo on juuri sinun tapaistasi!" puuskahtaa etäisempi tuttu. Minun tapaistani, lapsen adoptoiminen? Päähänpisto, maailmanparannustempaus, erikoisuuden tavoittelua? Että hankin pienokaisen kaukaa, koska hän sopii imagooni paremmin kuin biologinen jälkeläinen?

No ei nyt sentään, kuulemma, mutta olenhan aina ollut omien polkujeni kulkija, vastaa hän, silmiään pyörittää.

Hiljenen.

"Todella mahtavaa teiltä (…) että otatte kotiinne aivan vieraan lapsen. Eihän niistä geeneistäkään tiedä. Vaikka kyllä kaikki varmasti hyvin menee", rohkaisee keskustelukumppani, heilauttaa kättään, katoaa autoon sateiselle tielle.

"Kyllä te vielä ihan omiakin lapsia saatte, ei kannata luopua toivosta!" korottaa joukon vanhin äänensä. Ihmiset hiljentyvät vaivautuneina, yrittävät katsoa syrjään.

Että ihan omiakin?

Kaiken kaikkiaan "Adoptiomatka" on ihana ja syvästi koskettava kirja. Ja hän ilmoittautukoon, joka tämän kirjan pääsee läpi itkemättä kertaakaan! Niin kaunis tarina, niin herkkää ja rehellistä tekstiä. Kiitos tästä!

Pysymme kaikki peiton alla, lapsi keskellä, uninen pehmeä lämmin lapsemme. On aamu, ja tulee niin paljon uusia aamuja vielä.

Tämä on perheeni, se ei voisi olla mikään muu.

(Tässä muuten linkki ihanaan dokumenttiin, jossa adoptiolapset itse kertovat adoptiosta, suosittelen sitäkin!)

Maila Eichhornin ja Anne Helttusen toimittama "Kotimaana suomen kieli. Näkökulmia suomen kielen säilymiseen ja kehittymiseen ulkomailla" pitäisi jokaisen ulkomaille muuttavan lapsiperheen pakata mukaansa. Kirja onkin suunnattu ensisijaisesti perheille, jotka suuntaavat ulkomaille työkomennuksen vuoksi, mutta sopii hyvin myös ulkomailla pysyvästi asuville sekä kaksi- tai kolmikielisille perheille.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Alussa asiantuntijat kertovat kaksikielisyydestä yleensä ja painottavat sitä kuinka tärkeä hyvä äidinkielen taito on ihmisen ajattelun ja tunteiden kehittymiselle. Sirkku Latomaa pohtii miksi niin monet ottavat yhä yhteyttä lääkäriin kyselläkseen neuvoja kaksikielisen lapsen kasvattamiseen, vaikka oikea asiantuntija olisi tietenkin kielitieteilijä. Tämä saattaa johtua siitä, että aikaisemmin kaksikielisyys nähtiin lähes sairautena, jonka uskottiin tuovan mukanaan ongelmia. Vielä 1970-luvulla kehotettiin kasvattamaan lapsi yksikieliseksi, ettei hänestä kasvaisi pelättyä "puolikielistä". Tämän vanhanaikaisen käsityksen asiantuntijat ovat onneksi jo romuttaneet. Nykytutkimusten mukaan kaksikieliset itseasiassa pärjäävät älykkyystesteissä muita paremmin.

Kaksikielisillä näyttää olevan keskimäärin muita parempi kyky ajatella "toisin"; heidän ajatteluaan on kuvattu luovaksi, joustavaksi, avoimeksi ja oivaltavaksi. Näyttäisi siltä, että kaksikielisen on yksikielistä helpompi nähdä asioita useasta eri näkökulmasta, löytää kysymyksiin useita eri vastauksia ja keksiä ongelmiin uusia ratkaisuja. On helppo uskoa, että henkilö, joka on ehkä lapsesta asti tarkastellut maailmaa kahden eri kielen kautta, näkee maailman rikkammin kuin yksikielinen; tarjoaahan jokainen kieli maailmasta hieman erilaisen kuvan. Kaksikielisen käsitevarasto on rikkaampi ja monipuolisempi kuin yksikielisen. Hänen kaksi eri kieltään muodostavat yhdessä erittäin monipuolisen ilmaisuvaraston, jonka voi hyvinkin uskoa toimivan tehokkaana ajattelun välineenä. Kaksikielinen lapsi oivaltaa myös varhain, toisin kuin yksikielinen, että jokaisella asialla voi olla useampia eri nimityksiä ja että asioiden nimet näin ollen ovat mielivaltaisia, eivätkä asiasta itsestään riippuvia. "Kirjan" sijaan voi yhtä hyvin käyttää sanaa "book"; kaksi aivan erilaista sanaa voi siis kuvata samaa asiaa. Myös tämän uskotaan kehittävän kaksikielisen lapsen ajattelua luovaan ja joustavaan suuntaan. (Marketta Sundman)

Tämä kaikki kuulostaa hienolta ja mahtavalta, mutta itse kaksikielisen lapsen äitinä tiedän, ettei kielitaito synny tyhjästä. Esimerkiksi meidän perheessämme vain minä puhun lapseni kanssa suomea. Mieheni, lapsen ystävät ja hoitajat päiväkodissa sekä koko muu ympäristö puhuu norjaa. Tällöin on itsestään selvää, että norjan kielellä on valtava etulyöntiasema ja minun on tehtävä kovasti töitä, jotta lapsen suomen kieli kehittyisi samaa vauhtia. 

Siksi kirjan loppupuoli on sekin hyvin tärkeä, sillä sinne on koottu 12 ulkomailla asuvan perheen kertomukset siitä kuinka suomen kieltä on heidän perheissään pidetty yllä. Osa perheistä on kaksikielisiä, osassa molemmat vanhemmat puhuvat suomea, mutta lapset käyvät koulunsa toisella kielellä. Joissakin perheissä äiti ja isä puhuvat eri kieliä ja koulussa käytetään kolmatta kieltä. Jotkut taas ovat asuneet lastensa kanssa useassa eri maassa, joten lapset ovat oppineet matkan varrella useita kieliä.

Kaikissa perheissä kohdataan kuitenkin sama ongelma: suomen kieli ei pysy yllä tai kehity ellei sen eteen tehdä töitä. Jopa lapset, jotka kuulevat kotona pelkkää suomea saattavat siirtyä puhumaan toista kieltä, jos se on muun ympäristön hallitseva kieli. Joskus voi myös käydä niin, että lapsi osaa kyllä puhua suomea sujuvasti, mutta kirjoittaminen takkuaa ja kielioppi horjuu. On hyvä muistaa, että Suomessa asuvat lapset opiskelevat hekin äidinkieltään peruskoulussa yhdeksän vuotta. Ei hyvä kielitaito siis synny tyhjästä, ei edes silloin kun asutaan Suomessa. 

Miten suomen kieltä sitten voi opiskella ja pitää yllä ulkomailla asuessa? Tähän on tietenkin monia keinoja ja niistä tärkein on tietenkin itselleni rakas: lukeminen! Lapsille pitää lukea, lukea ja lukea ja heidän kasvaessaan tulee heitä kannustaa lukemaan itsekin suomeksi niin paljon kuin mahdollista. Lukeminen silloin tällöin ei riitä, vaan iltasadut on luettava säännöllisesti. Totta kai lukeminen on tärkeää kaikille lapsille missä vain, mutta erityisesti ulkomailla asuessa erilaisten kirjojen monipuolinen lukeminen on ensisijaista. Arkipuheesta jäävät usein pois monet nyanssit eikä piirretyistä tai muista lastenohjelmista opi yhtä vivahteikasta kieltä kuin hyvistä lastenkirjoista.

Lukemisen lisäksi täytyy muistaa laulaa ja lorutella. Aliakset, sanaristikot ja muut sanapelit ovat hyvää harjoitusta. Kirjeystävät Suomesta auttavat jo isompaa lasta pitämään yllä kielitaitoa. Lisäksi on hyvä lukea muutkin kuin kirjoja; muropaketit ja erilaiset käyttöohjeet tuovat mukanaan uusia sanoja, samoin eri alojen lehdet. Näiden lisäksi tietenkin myös erilaiset televisio- ja radio-ohjelmat auttavat, jos arjessa ei kuulu tarpeeksi suomea.

Näiden lisäksi monista maista löytyy suomi-kouluja, joissa suomen kieltä voi opiskella kerran viikossa tai kerran kuussa. Erityisesti niille lapsille, jotka asuvan ulkomailla vain muutaman vuoden on tärkeää ottaa osaa myös Kotiperuskouluun, jossa voi opiskella suomalaisen peruskoulun oppimäärän virtuaalisesti. Tällöin Suomeen palaaminen helpottuu, kun lapsi ei ole jäänyt muista ikäisistään jälkeen.

Ennen kaikkea on tärkeää pitää kieltä arvossa. On puhuttava suomeksi omista tunteista ja ajatuksista, täytyy itkeä ja iloita ja pohtia vaikeitakin asioita, ettei kielitaito jää pinnalliseksi. Lapselle on osoitettava, että oma kieli on hieno ja arvokas, ei jotakin noloa ja tylsää. Erityisen hyvä motivaattori ovat muut samanikäiset lapset, jotka myös puhuvat suomea. Ja totta kai vierailut Suomeen ovat ehdottoman oleellisia. Mitä pidempi vierailu, sen parempi. Suomenkielisen vanhemman on myös puhuttava lapselle sitkeästi suomea, vaikka hän ympäristön kieltä osaisikin. Tiedän kokemuksesta, että erityisesti muiden läsnäollessa tulee suuri kiusaus vaihtaa paikalliseen kieleen, kun tuntuu hassulta puhua lapselle "salakieltä", jota muut eivät ymmärrä. Jos suomen puhumisesta lipsuu jatkuvasti on takaisin löytäminen kuitenkin yhä vaikeampaa. Pieni lapsi menee mielellään sieltä missä aita on matalin ja jättää mielellään toisen kielen välistä, jos hän ei sitä välttämättä tarvitse.

Jouduimme myös usein selittämään, miksi meillä tehdään suomen tehtäviä, kun naapurin lapset pääsevät leikkimään pihalle tai pelaamaan jalkapalloa. (Marko Yli-Pietilä)

Minä olen yrittänyt kovasti opettaa lapsellemme suomea. Olen oppikirjamaisesti lukenut, laulanut, lorutellut ja puhunut lapselle pelkkää suomea. Suomen kieliset cd:t ja dvd:t ovat kovassa käytössä. Sukulaisetkin vierailevat meillä säännöllisesti. Silti pian kolmevuotias tyttäreni ei puhu suomea juuri lainkaan. Hän toki ymmärtää kaiken mitä sanon ja osaa kaikki sanat, mutta ei vain koe tarpeelliseksi vastata minulle suomeksi. Norjaksi lapsen kielitaito on loistava eli ilmeisesti kaksikielisyys ja kirjojen lukeminen on auttanut ainakin norjan kielen kehittymisessä. Mutta lapsi tietää, että minä ymmärrän vaikka hän vastaisi norjaksi, joten hän ei vain näe syytä vaihtaa kieltä äidille puhuttaessa. Toisinaan tiukkaan lapselta vastausta suomeksi ja toisinaan lapsi vastaakin, mutta useinmiten hän vain suuttuu, kun kyselen niin tyhmiä ja kieltäytyy toistamasta itseään suomeksi. Toisinaan lapsi muodostaa ihan omia sanoja yhdistelemällä kahta kieltä. Hauskin uusi sana syntyi, kun lapsi huusi pihalta, että "Äiti, täällä on humalainen!" Ja kun äiti saapui ihmettelemään, että mikä humalainen siellä pihalla makaa osoittikin lapsi kimalaista. "Kimalainen" kun sattuu olemaan norjaksi "humla". "Humla" + "kimalainen" = "humalainen"!

Toisaalta lapseni on kuitenkin yhä hyvin nuori. Hän saattaa vielä hyvinkin yllättää ja alkaa vastailla suomeksi juuri kun olen menettänyt toivoni. Kaksikielisten lasten kielellinen kehitys vain harvoin etenee samaa vauhtia molemmilla kielillä. Viime aikoina olemme jutelleet tytön kanssa paljonkin tästä kaksikielisyydestä. Lapsi ymmärtää hyvin, että äiti ja pappa puhuvat eri kieliä ja hän itse osaa molempia, vaikka valitseekin yleensä norjan. Tällä viikolla lapsi jopa tokaisi "Äiti, du er flink å snakke norsk!" (Eli "Äiti, sä olet taitava puhumaan norjaa!") Puhumme usein siitä ketkä sukulaiset puhuvat norjaa ja ketkä suomea ja miehenikin yrittää puhua suomea sen minkä osaa. Olen myös päättänyt, että kun lapsi on tarpeeksi vanha ryhdymme opettelemaan suomea tuon Kotiperuskoulun kautta, vaikka se vaatiikin äidiltä ja lapselta melkoista lisätyötä. Saa nähdä herättääkö kaikki tämä panostus (ja painostus) myöhemmin kiinnostusta vai vastustusta suomen kieleä kohtaan. Luultavasti molempia.

Toisaalta en halua painostaa lasta liikaa enkä vaatia pieneltä kolmivuotiaalta mahdottomia. Toisaalta en halua myöskään luovuttaa, vaan haluan ainakin yrittää kasvattaa lapsestamme sujuvasti kaksikielisen. Joudunkin usein tilannekohtaisesti katsomaan mitä lapsi milloinkin jaksaa. Joskus jankkaan ja vaadin vastausta suomeksi, useinmiten kuitenkin hyväksyn vastauksen norjaksi. Tällä hetkellä pidän tärkeimpänä sitä, että itse jaksan puhua lapselle vain ja ainoastaan suomea ja että luemme yhdessä niin paljon kuin mahdollista. Muun tyyppinen kielenopetus saa vielä odottaa ainakin muutaman vuoden.

Teen kuitenkin samalla jonkin asteista surutyötä siitä, että norja on kuitenkin tyttäreni ensisijainen kieli. Tiedän, että kovalla työllä ja sinnikkyydellä lapsi voi kehittyä puhumaan ja kirjoittamaan suomea oikein hyvinkin, mutta luulen, että norja tulee silti olemaan tyttärelleni se ensisijainen tunteiden ja ajatusten kieli. Ja kyllä se minua äitinä vähän surettaa. Mietin tätä erityisesti siksi, että kirjallisuus ja kieli on itselleni niin tärkeä osa identiteettiäni. Minuun itseeni tuo kirjan nimi osuu kuin nakutettu. Minun kotimaani on ennen kaikkea suomen kielessä, ei niinkään tiettyjen rajojen sisällä. Toisaalta samasta syystä minulla on myös erityisen voimakas motivaatio opettaa tyttärelleni suomea. Tunnen itse monia Norjassa ja muissa maissa asuvia suomalaisia, jotka eivät edes yritä opettaa lapsilleen suomen kieltä, koska eivät usko näiden sitä ikinä tarvitsevan. Minä en osaa ajatella tätä asiaa ollenkaan hyötynäkökulmasta. Minä vain koen olevani eniten minä juuri suomeksi ja haluan, että voin puhua tyttärelleni sillä kielellä, jossa itse olen eniten kotonani.

Viimekädessä koen kuitenkin, että kaksikielisen lapsen kanssa eläminen on äärimmäisen kiinnostavaa ja suuri etuoikeus. Opin itse koko ajan uutta ja olen lapseni puolesta iloinen, että hän saa lahjaksi kaksi hienoa kieltä. Kielen kehittymisen seuraaminen on jännittävää ja hauskaa. Luulen, että lapsellekin on varmasti hyötyä siitä, että äiti on suomen kielen suhteen hiukan hysteerinen: en varmasti olisi lukenut ja laulanut lapseni kanssa näin paljon, jos tietäisin, että hän oppisi samat sadut ja laulut päiväkodissa.

On myös hyvä muistaa, että maailmanlaajuisesti monikielisyys ei ole mikään erikoinen juttu.

Suurin osa maapallon väestöstä käyttää arjessaan useampaa kuin yhtä kieltä. On tunnettua, että kielirajoilla asuvat ja kielivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat aina puhuneet useita kieliä. (…) Monikielisyyden yleisyys on ilmeistä, kun vertaa kansallisvaltioiden määrää (noin 200) kielten määrään (noin 6000-7000). Kahden tai useamman kielen kanssa eläminen on siis tavallisempaa kuin yksikielisyys. (Sirkku Latomaa)

Ja vielä loppukevennys: Kun tyttö oli ihan pieni ja opiskeli yhtä aikaa kahta kieltä ja ruokatapoja kävimme kerran seuraavan keskustelun:

Minä: "Äiti sanoo 'maito' ja pappa sanoo 'melk'. Mitäs sinä sanot?"

Tyttö mietti hetken aikaa ja vastasi sitten topakasti: "Takk!"

Käytöstavat ennen kaikkea!

Tämä Lenee Gruen ja Line Wattin "Prinsessakirja" on hauska! Yksiin kansiin on koottu kasa erilaisten prinsessamekkojen kaavoja, lyhyitä tarinoita prinsessoista, vinkkejä kruunujen, korujen ja tyynyjen valmistukseen sekä ennen kaikkea läjäpäin valokuvia toinen toistaan suloisemmista pikkuprinsessoista. Tyttäreni rakastaa selailla kirjaa ja sen kuvia ja minä huokailen vieressä mitä kaikkea sitä voisikaan tehdä, jos olisi hitusen energisempi ja taitavampi… Hieman itseäni käsityöhenkisemmille prinsessojen vanhemmille tämä kirja on aivan ehdoton! Ja lupaan minäkin vielä joskus koittaa ommella jotain...

Minulla on tapana pihistää kirjoja äitini kirjahyllystä. Kysyn kyllä luvan, mutta väitän aina ottavani kirjat "vain lainaan", vaikka molemmat tiedämme, etten useinkaan saa kirjoja palautettua. Muille ystävilleni yritän kyllä palauttaa lainaamani kirjat, mutta äitini kirjat jäävät omaan hyllyyni. Joskus äiti sanookin, että lainaa vaan, mutta sen kirjan haluaisin ihan oikeasti takaisin.

Jostain syystä pihistän äidiltä erityisesti erilaisia hörhö-kirjoja. En tiedä olenko muka niin häveliäs, etten uskalla ostaa itse omia hörhötyksiäni, mutta pienellä vilkauksella hyllystä löytyy mm. "Viisi tiibetiläistä riittiä", "Feng shui ja suomalainen koti", "Ihana eläma" ja sitten tämä "Suomalainen Zen-opas", kaikki äidiltäni "lainassa". Viimeksi äidin luona vieraillessani selailin taas yhtä mietiskely-kirjaa, mutta en edes kehdannut pyytää sitä lainaan, sillä tiesin, että olisin sen saanut.

Nyt olen kuitenkin kaivanut esille tuon vuosia sitten lainaamani "Suomalaisen Zen-oppaan" ja ryhtynyt meditoimaan aamuisin! Jostenkin tuntui siltä, että meditaatio-hammastani on kolottanut jo kauan ja yhtäkkiä olin vakuuttunut siitä, että juuri tätä kaipasin elämääni juuri nyt. Kevään myötä aamutkin ovat jo kovin valoisia, joten on helppo herätä ennen muuta perhettä ja istua alas mietistkelemään. Joskus meditoinnin jälkeen joogaankin hieman kaupan päälle ja olo on kyllä mainio!

Mainio on tuo Tae Hyen (tai Mikael Niinimäen) zen-kirjakin. Sellainen rauhallinen ja leppoisa opas siihen kuinka me suomalaiset voimme harjoittaa zen-saunomista tai zen-sauvakävelyä, heh. 

Itse olen valmistunut uskontotieteestä ja opiskellut buddhalaisuutta vuosien ajan paljonkin. En ole kuitenkaan koskaan jaksanut meditoida viikkoa pidempää, joten tietoni zenistä on hyvin paperin tuoksuista tietoa. Osaan kyllä historian ja perjaatteet ja voisin keskustella erilaisista buddhalaisuuden suuntauksista kauankin, mutta minkäänlaista omakohtaista kokemusta minulle ei asiasta ole, jos ei oteta huomioon muutamaa lyhyttä vierailua buddhalaisissa temppeleissä eripuolilla maailmaa.

Nyt laukkaan kuitenkin innolla kohti valaistumista! No, ei vaiskaan. Mutta olen huomannut, että jo muutaman päivän meditoimisella stressitasoni on pudonnut huomattavasti. Lupaan paljastaa kolme kuukauden päästä vieläkö olen jaksanut herätä aamuisin mietiskelemään maailmankaikkeuden tyhjyyttä.

Ohessa vielä zen-kirjassakin mukana oleva Aaro Hellaakosken runo, kun se vaan on niin ihanan kaunis!

Kuin rauhaisena tummuu ilta

ja oksien alla hämärtyy.

Kysy taivaan pitkiltä tanhuvilta

mist' on tämä lahjoitettu ilta

ja missä on tyyneytesi syy.

Oli aivan turhaa ja tuskallista

luo salaisuuksien ponnistaa.

Se on loppumattoman louhimista,

se on pohjattomuuden luotaamista,

se on kysymysmerkkien seulontaa.

Älä kaivele mistä ja minkä vuoksi.

Ole tyhjä vain. Ole auki vain.

Suo salaisuuksien tulla luoksi

tai haipua niinkuin pilvet juoksi

yli metsän latvojen humisevain,

suo silmien paistaa, henkien tuulla

läpi tuntosi valvovan tuokion.

Vain hiljaisella on korvat kuulla.

Kun askeleet hiipivät porraspuulla

vain odottajan ovi auki on.

Savolaisanoppi touhuaa keittiössä monta tuntia ja laulaa. Karjalanpiirakat, pullat ja kahvit ovat kaikki Arabian astioissa ja ohuenhuet servietit istuvat kahvikuppien korvissa. Viraat tulevat olohuoneeseen ja sanovat "päivää".

Minäminiä, mieheni, anoppi ja appi ja nyt myös anopin veli vaimoineen, eli kuusi ihmistä, olemme aika pian täysin hiljaa. Kuusi ihmistä istuu, ja onneksi Jumala on antanut ihmisille kahvilusikoita. Jokainen pyörittää yhtä lusikkaa kupissa. Kun sokeri on sulanut ja maitoa jo huimaa, aletaan pyörittää toiseen suuntaan.

Minäarabiminiä hermostun. En voi osallistua kunnon keskusteluun, mutta muutaman sanan osaan. Kuten pallo, pullo, lappu, lippu ja pulla. Arabian kielessä konsonantit ovat sanan perusta. Vokaalien vaihtaminen hyvin harvoin muuttaa sanan merkitystä. Kun muistaa konsonantit oikein, kaikki on hyvin.

Pidän kovasti iloisesta ja avarakatseisesta anopistani, joka ei osaa englantia, mutta ottaa minut silti kunnioittavasti ja avosylin vastaan. Haluan saada anoppini iloitsemaan siitä että hänen työtään arvostetaan, joten puhun suomen. "Haluan pillu", sanon ja hymyilen.

Lusikat pysähtyvät. Kaikki pysähtyy: äänet, liikkeet, jopa pilvetkin hetkeksi taivaalla.

Ahaa, ajattelen, joko he eivät ymmärtäneet tai sitten he ovat vaikuttuneita mutta eivät suomalaiseen tapaan ilmaise sitä.

"Ha-luan pil-lu", toistan iloisesti, ja tunnen mieheni jalan murskaavan oikean jalkani varpaat.

Olen todella hämmentynyt. Tässä kulttuurissa joko ei saa pyytää kakkua ääneen tai pitää osoittaa pyyntönsä tietylle ihmiselle. Olisko pitänyt pyytää suoraan anopilta? Vai onko minnun tapani pyytää väärä? Olisko pitänyt käyttää jotakin kohteliaampaa ilmaisua?

Mutta yhdestä asiasta olen varma: Jos olisin vain ääntänyt väärin kaikki olisivat nauraneet. Olisin saanut ison halauksen ja hymyn. Joku olisi sanonut: Toi oli hauska, mutta oikea sana menee näin.

Kaikki ovat hiljaa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen appiukko alkaa puhua eilisen säästä enkä enää ymmärrä suomenkielistä keskustelua.

Olen lukenut aikaisemmin Umayya Abu-Hannan kirjan "Nurinkurin" ja pidin siitä valtavasti. Tämä "Sinut" on erittäin hyvä kirja tämäkin, mutta hyvin erilainen. Siinä missä "Nurinkurin" oli selkeä kertomus tai elämäkerta on "Sinut" kokoelma erilaisia tekstejä, kolumneja, haastatteluja, vitsejä, muistoja. Erilaiset tekstit ovat myös hyvin eritasoisia keskenään. Osa kirjoituksista on hienoja ja viisaita, osa junnaa hieman paikallaan. Hauskoja tekstit ovat kautta linjan, nauroin lukiessani monta kertaa ääneen!

Synnyin Israelissa palestiinalaiseen kristittyyn ateistiperheeseen. Olen arabi mutta en muslimi; kristitty mutten uskovainen; israelilainen mutta palestiinalainen nainen. Suomessa olen asunut käytännössä koko aikuisikäni.

"Sinut" käsittelee identiteettiä. Abu-Hannan identiteetti on todellinen sekamelska, mutta niihän meillä yhä useammalla on. Maailma muuttuu ja aukenee ja suomalaisuuskin joudutaan ruotimaan uudelleen. Mikä on perhe? Mitä on suomalaisuus? Kuka meidät määrittää? Näitä kysymyksiä Abu-Hanna käsittelee teksteissään huumoria apunaan käyttäen. Yksi kirjan hauskimpia kohtia on, kun Abu-Hannan äiti on tullut Israelista Suomeen käymään ja opastaa suomalaisia maaseudulta tulleita uusnatseja leimaamaan raitiovaunussa lippunsa oikein.

Erityisesti Abu-Hanna haluaa näyttää meille miltä Suomi ja suomalaisuus näyttää ulkoapäin, maahanmuuttajan silmin. Mielestäni se on erittäin kiinnostavaa. Väinänöinen ja Elovena-tyttö, Euroviisut ja Idols, kaikkia näitä Abu-Hanna pohdiskelee. Hänen kantava ajatuksensa tuntuu olevan: älkää tehkö hätiköityjä johtopäätöksiä muista kulttuureista, jos ette halua muiden tekevän hätiköityjä johtopäätöksiä suomalaisuudesta. Joku suomalainen voi tuohtua, jos häneltä kysytään miksi arvokas kansallistaulumme esittää vanhaa miestä, joka yrittää raiskata nuoren naisen? Samantasoista tulkintaa harjoittavat kuitenkin monet länsimaalaiset puhuessaan arabimaista.

Uskontotiteteilijänä minua kiinnosti erityisesti myös kirjan toinen hyvä esimerkki koko kansan islam-tutkijasta Jaakko Hämeen-Anttilasta (häntä ei taidettu mainita kirjassa nimeltä, mutta oletan, että hänestä oli kyse), joka on toki asiansa osaava ja fiksu mies, mutta joka on pistetty asemaan, jossa hän lähes yksin kommentoi julkisuudessa kaikkea islamiin liittyvää. Voisimmeko kuvitella, että jossakin olisi "krsitinuskon tutkija", joka kuunneltaisiin auktoriteettina aina oli sitten kyseessä luterilaisuus, katolilaisuus, mormoonit, ortodoksit tai amishit?

Toisinaan tuntuu, että Umayya Abu-Hanna julistaa itsestäänselvyyksiä, mutta kun hän kertoo kokemuksistaan Suomessa täytyy todeta, että eivät nämä asiat taida olla itsestäänselvyyksiä ihan kaikille. Kun korkeakoulun oppilas saa lähettää opettajalleen rasistisen haistattelu-sähköpostin eikä koulun rehtori suostu reagoimaan mitenkään tulee lukijalle vastenmielinen olo. Tällainenko Suomi todella on?

Itseäni koskettivat erityisesti Abu-Hannan kokemukset uuden kielen kanssa. Samaa käyn edelleen itsekin läpi täällä Norjassa. Seuraavat lauseet voin allekirjoittaa helposti:

En tunnista itsekseni sitä tyyppiä joka puhuu ja esiintyy nimelläni. Sehän on aina kömpelömpi sekä kielellisesti että ilmaisuvoimaltaan, perustiedoiltaan ja tyyliltään.

Tietysti vuodet opettavat sekä suomen kieltä että muita tapoja, mutta joka päivä häpeän ja tuskastun. Ihminen joka keskittää koko energiansa perusitseilmaisuun on puhki ja surullinen, kun ei koskaan onnistu täysin. On mukavaa kun ympäristö hymyilee ja antaa anteeksi koomiset virheet. Mutta oikea minäni ei ole koominen eikä kömpelö.

Kaiken kaikkiaan "Sinut" on hieno kirja ja odotan jo innolla mitä Umayya Abu-Hanna kirjoittaa seuraavaksi!

 (Kuvassa myös norjalainen eväslaatikko)

Jeg vet ikke om alle dere norske blogg-lesere vet det, men i Finland får alle barn  gratis varm lunsj hver dag i barnehage og i skolen. (Og jeg tror faktisk at det er grunnen til at vi i Finland gjør det så bra på PISA-tester. Vi spiser godt hver dag på skolen.)

Mitt barn begynte akkurat barnehagen og jeg var litt bekymret for hvordan jeg kan lage henne en god matpakke hver dag. Jeg er finsk! Jeg har aldri lagt en matpakke i mitt liv! Jeg forventer at det finns en utdannet kokk i barnehagen som lager godt mat til min datter så jeg ikke trenger å tenke på det. Men nei, her i Norge må jeg prøve å oppføre meg som en norsk mamma og lage min datter sin mat  selv… Så hva gjør jeg når livet begynner bli vanskelig? Jeg går og kjøper litt mer bøker til meg selv! Og denne gangen håper jeg virkelig at det hjelper. Marit Røttingsnes Westlies ”Matpakka” er ei søt bok full av lett, sunn  og god oppskrift for ulike matpakker. Jeg håper at min datter med denne boken klarer sine første år i barnehage!

(Ja suunnilleen samaa suomeksi:)

Pieni tyttäreni aloitti syyskuun alussa päiväkodin. Se oli tietenkin äidin sydäntä riipaisevaa ja haikeaa eikä tilannetta helpottanut se, että norjalaisessa päivähoito-systeemissä on tiettyjä suuria ja omituisia heikkouksia. Uskokaa tai älkää, mutta maailman rikkaimmalla valtiolla Norjalla ei ole varaa tarjota lapsilleen ruokaa kouluissa tai päiväkodeissa! Ei tietoakaan ravintotieteilijöiden yhdessä suunnittelemista terveellisistä lämpimistä lounaista jokaiselle lapselle. Tyttäreni joutuu siis joka päivä viemään tarhaan mukanaan omat eväät. Tämä vaatii suomalaiselta äidiltä melko lailla kekseliäisyyttä. Minkälaista terveellistä ja hyvän makuista helposti syötävää ruokaa tulee lapselle pakata mukaan? Leipää ja hedelmiä? Joka päivä? 

Onneksi ratkaisu pulmaan kuin pulmaan löytyy kirjakaupasta! Ostin siis tällaisen soman ”Matpakka”-nimisen kirjan, jonka avulla avuttominkin turvalliseen kouluruokailuun tottunut suomalainen äiti oppii norjalaisille tavoille. Erilaisten eväsleipiäkin lisäksi kirjasta löytää vinkkejä moniin salaatteihin, kylmiin pastaruokiin, munakkaisiin ja hedelmäsekoituksiin. Ehkä se pysyy näillä jonkun aikaa hengissä.

Jared Caden kirja ”Agatha Christie katoaa” (”Agatha Christie And the Eleven Missing Days”) on juuri sellainen kirja jonka voisi vallan hyvin jättää lukematta. Siis jos ei ole ihminen, joka oikein erityisesti nauttii siitä kun taikatemppujen jekut paljastetaan ja mystiikka vesitetään jokapäiväiseksi tylsäksi puuroksi. Kirjan lähtökohtana on nimittäin selvittää mitä Agatha Christielle oikeasti tapahtui noiden ”kuuluisien yhdentoista päivän” aikana. Ai että mitä kuuluisat yksitoista päivää? No, eikö nyt jokaisen intohimoisen Christie-fanin pitäisi tietää!

Itse luin Christieni läpi teini-iässä ja vieläkin silloin tällöin palaan noiden kirjojen pariin. Christie on ehdottomasti suosikki-dekkaristini. Hänen kirjoissaan viehättää ennen kaikkea se romanttinen ja kodikas miljöö, jossa sireenipuskien takana vanhat viehättävät leidit sekoittavat rotanmyrkkyä aviomiestensä teehen. Oikein kunnon ”Arsenikkia ja vanhaa pitsiä”-tyyliin. Nykypäivän dekkareissa käsitellään aina niin kovasti yhteiskunnallisia ongelmia ja murhatkin tapahtuvat kovin traagiseen ja veriseen tyyliin. Christien kirjoissa murhista voi oikeasti nauttia ilman, että tarvitsee vaivata itseään suurilla moraalisilla pohdinnoilla.  Erityisesti, jos antaa tiettyjen hiukkasen poliittisesti epäkorrektien teemojen (kuten vaikkapa Christien intohimon kuolemanrangaistuksiin) mennä läpi sormien.

Teini-iässä olin niin suuri Christie-fani, että luin myös hänen omaelämäkertansa ”Vanha hyvä aikani” ja pidin siitäkin kovasti. Siinä noista yhdestätoista päivästä ei hiiskuttu mitään, mutta muualta olen lukenut niistä paljonkin.

1920-luvulla Agatha Christie, silloin jo dekkari-kirjailija, joskaan ei vielä kovin suosittu, siis katosi kotoaan yhdentoista päivän ajaksi eikä kukaan koskaan saanut täyttä selvyyttä mitä noiden päivien aikana tapahtui. Christien petollinen aviomies oli juuri kertonut Agathalle haluavansa avioeron ja pian tämän jälkeen Christie käynnisti autonsa ja ajoi pois kotoaan. Myöhemmin hänen autonsa löydettiin tieltä suistuneena, mutta naista ei näkynyt missään. Poliisivoimat ja vapaaehtoiset kansalaiset valjastettiin etsintöihin, jotka jatkuivat päiväkausia kunnes Agatha Christie vihdoin 11 päivän kuluttua löydettiin eräästä hotellista, jonne hän oli kirjautunut sisään miehensä rakastajattaren nimellä!

Mitä ihmettä tuona aikana oli tapahtunut? Oliko Agatha Christien aikomus tehdä itsemurha? Halusiko hän (murha-juonittelujen kuningatar kun oli) lavastaa miehensä tai tämän rakastajattaren syylliseksi omaan murhaansa? Suunnitteliko hän itse murhaavansa miehensä? Vai oliko hän yksinkertaisesti mennyt sekaisin, menettänyt muistinsa ja omaksunut miehensä rakastajattaren identiteetin? Tai toisaalta oliko kyseessä sittenkin nerokas julkisuuskampanja, jotta naisen kirjojen myynti saataisiin nousuun? (Ainakin viimeinen onnistui, halusi Christie sitä tai ei.) 

Koko katoaminen on mielestäni jotenkin erityisesti Agatha Christien imagoon sopiva ihana hämärä salaisuus! Siksi en aio tässä teillekään paljastaa mistä kaikessa oli oikeasti kyse, mutta se täytyy sanoa, että tämän kirjan lukeminen oli melkoisen turhaa, tyhmää ja latistavaa. Paitsi, että kirjoittajan tyyli on rasittava (niin kuin elämäkerroissa lähes poikkeuksetta on) oli kirja myös sisällöltään harvinaisen tylsä. Ei mitään verrattuna Christien kirjoihinsa kirjoittamiin monimutkaisiin loppuratkaisuihin. Jos en muuta niin sen ainakin tästä kirjasta opin, että usein mehevä salaisuus vaan on niin paljon parempi kuin perinpohjin tutkittu laimea totuus.

Nyt mainostan kirjaa, jota en ole vielä itse lukenut. Ystäväni Laura Rantasen "Matkaopas mökille" vaikuttaa erittäin kiinnostavalta ja hauskalta. Toivottavasti saisin sen ihan ihan pian käsiini. Katsokaapa täältä pätkä Lauran haastattelua.

Korillinen kirjallisuutta!

JOHDATUS NORJALAISEEN KIRJALLISUUTEEN

Päätin vihdoin koota yhteen postaukseen tällaisen suppeahkon johdatuksen norjalaiseen kirjallisuuteen. Olen täällä blogissani jo kirjoittanutkin melko monista seuraavista kirjailijoista, mutta jos joku haluaa tutustua tähän norjalaiseen meininkiin laajemmin tai saada kentästä jonkinlaista yleiskuvaa, niin tässä näitä nimiä nyt sitten on koottuna yhteen. Kyllä tällä listalla alkuun pääsee varsinkin, kun valtaosaa seuraavista löytyy suomeksikin käänettynä.

Mielestäni Norjassa on todella paljon mielenkiintoisia kirjailijoita. Oikeastaan vasta tänne muutettuani olen tajunnut kuinka monet suosikeistani ovatkaan norjalaisia. Suomessakin tuntuu olevan käynnissä jonkinlainen Norja-buumi, kun uutta kirjallisuutta käännetään niin ahkerasti. Varsinkin dekkaristeja riittää. Itseäni vähän harmittaa, etten tunne useampia naispuolisia nykykirjailijoita. Tove Nilsen ja Linn Ullmann ovat niin suuria suosikkejani, että haluaisin tutustua muihinkin.

Olen jaotellut kirjailijoita tässä listassani reilun karskisti. Valtaosa lastenkirjailijoista on tietenkin kirjoittanut myös aikuisille, dekkaristit kirjoittaneet muutakin kuin dekkareita, runoilijat myös näytelmiä jne. Mutta tämä nyt on minun tekemäni jako ja tähän saatte tällä kertaa tyytyä.

Sen voisin toki vielä mainita, että kuten monet varmaan tietävätkin, on Norjassa kaksi virallista kieltä, bokmål ja nynorsk. Bokmål on yleisempi ja perinteisempi, aikoinaan tanskasta muovautunut kieli, jolla useimmat kirjailijoistakin kirjoittavat. Nynorsk on nimensäkin mukaisesti uudempi, ”norjalaisempi” norja, joka kehitettiin1800-luvulla kansallistunnossa erottamaan oma kieli tanskasta. Osa kirjailijoista, mm. Tarjei Vesaas, kirjoittaa nynorskiksi. Osa vanhoista parroista taas kirjoitti aikanaan jopa tanskaksi. Valtaosa käyttää kuitenkin bokmålia.

Alunperin ajatuksenani oli esitellä n. 20 mielestäni tärkeintä norjalaista kirjailijaa, mutta pikku hiljaa lista vain piteni ja piteni, kunnes hommalle oli lopulta vain pantava tylysti stoppi. Jos listasta yhä puuttuu joku mielestäsi tärkeä kirjailija tai jos olet jotakin näistä itse lukenut muista, että kommentit ja lisäykset ovat enemmän kuin tervetulleita! Lähteinäni olen käyttänyt mm. norjalaisia ystäviäni, kirjailijoiden omia nettisivuja sekä ystäväämme Wikipediaa. Virheet ovat silti yksin minun.

LASTENKIRJAILIJAT:

Norjalaisia kansansatuja à la Asbjørnsen & Moe

Satu hammaspeikosta-levy

Ivo Caprinon nukke-animaatioita sekä hammaspeikoista että kansansaduista

*Peter Christen Asbjørnsen (1812-1885) & Jørgen Moe (1813-1882) olivat yhdessä suunnilleen Norjan Elias Lönnrot (tai ehkä vielä osuvammin Norjan Grimmin veljekset). He kiersivät ympäri maata ja keräsivät talteen kansansatuja ja legendoja. Heidän työnsä ansiosta ovat monet vanhat tarinat yhä tuttuja nykylapsille. Useat tarinoista ovat tunnettuja myös Suomessa, joko täysin samanlaisina tai hieman muutettuina versioina. Nämä ovat niitä klassisia kertomuksia peikoista ja viisaista eläimistä tai talonpojista, jotka voittavat prinsessan rakkauden. Hienoja tarinoita, jotka muistuttavat, että kannon nokassa istuva vanha kerjäläinen saattaakin oikeasti olla haltija. Asbjørnsen & Moe vaikuttivat voimakkaasti myös norjan kielen kehitykseen. 1960-luvulla norjalainen nukkeanimaatio-taiteilija Ivo Caprino filmasi monista klassikkotarinoista myös ihania lyhytelokuvia.

*André Bjerke (1918-1985) oli palkittu ja erittäin monipuolinen kirjailija ja kääntäjä, joka kirjoitti lastenkirjojen lisäksi valtavasti runoja, dekkareita, esseitä sekä proosaa. Itselleni rakkain on kuitenkin lapsille suunnattu runokirja ”Moro-vers”. Jossakin vaiheessa täytyy tutustua herran muuhunkin tuotantoon, niin sympaattiselta mies vaikuttaa. Useissa lähteissä todetaan, että Bjerken kirjojen kantavia teemoja ovat mm. kaipuu lapsuuteen, humanismi ja huumori. Valitettavasti näyttää siltä, ettei hänen tuotantoaan ole suomennettu lainkaan. Bjerke on muuten myös kääntänyt norjaksi Tove Janssonin ”Kuka lohduttaisi Nyytiä?”-kirjan. Bjerkestä olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.

*Thorbjørn Egnerin (1912-1990) kirjat ovat suomessakin klassikoita, mutta itse en edes tiennyt, että mies on norjalainen ennen kuin tänne muutin. ”Hyppelihiiri Myökki-Pyökkimetsässä”, ”Kasper, Jesper ja Joonatan: Kolme iloista rosvoa” sekä ”Satu hammaspeikosta” olivat jo omassa lapsuudessani kovaa kamaa. Muistan myös niiden ihanat laulut, joita ainakin Elina Salo esitti suomeksi. Nyt aikuisena olen lukenut joitakin kirjoja uudelleen ja edelleen ne ihastuttavat. Huumori on loistavaa ja kirjoissa on hienoja moraalisia opetuksia (mm.kasvissyönnin puolesta). Egner on kirjoittanut myös paljon muita lastenkirjoja, joita ei suomennoksina löydy, sekä kääntänyt norjaksi kirjoja Nalle Puhista Katto-Kassiseen. Niin ja mies myös itse kuvitti omat kirjansa sekä sävelsi kaikki kirjoissa esiintyvät klassikoiksi nousseet laulut. Samaan aikaan työskenteli hän eri lehdissä, toimitti kouluille suunnattuja lukemistoja sekä oli aloittamassa radion lastentunteja. Melkoinen tapaus siis. Nykyisin Kristiansandista löytyy myös Kaardemumman kylä -huvipuisto, joka on tehty Egnerin piirrosten mukaan. Egnerin kirjojen teatteriversiot pyörivät jatkuvasti eri puolilla maailmaa ja sama Ivo Caprino, joka on kuvannut norjalaisia kansansatuja on tehnyt nukkeanimaatioita myös Egnerin kirjoista.

*Jostein Gaarder (1952) on Suomessakin kovin tuttu, ennen kaikkea filosofian historiaa käsittelevän nuorten kirjansa ”Sofian maailman” vuoksi. Mies on kirjoittanut useita muitakin lasten- ja nuortenkirjoja sekä muutaman aikuisille suunnatun teoksen. Norjassa sai viime vuonna ensi-iltansa Gaarderin saman nimiseen romaanin perustuva elokuva ”Appelsinpiken” ("Appelsiinityttö”), tosin elokuvan arvostelut eivät olleet kovinkaan ylistäviä. Vuonna 2006 nousi Norjassa kohu, kun Gaarder kritisoi voimakkaasti Israelin politiikkaa. Kohun jälkeen Gaarder onkin ollut julkisuudessa melko hiljaa. Gaarderista olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.

KLASSIKOT:

Bjørnsonin patsas Kansallisteatterin edessä

Collettin patsas Kuninkaanpuistossa

*Bjørnstjerne Bjørnson (1832-1910) on kirjoittanut sanat Norjan kansallishymniin ”Ja vi elsker dette landet”. Hän kirjoitti myös paljon näytelmiä, lyriikkaa ja proosaa sekä sai Nobelin palkinnon 1903. Monia teoksista on suomennettu mutta itse en ole lukenut mieheltä mitään. Bjørnson kuului Norjan kirjallisuuden ns. ”neljään suuren”, joihin laskettiin myös aikalaiset Ibsen, Kielland sekä Lie.

*Camilla Collettin (1813-1895) kirjaa ”Amtmandens Døttre” kutsutaan Norjan ensimmäiseksi moderniksi romaaniksi. Collett oli myös ensimmäisiä suuria norjalaisia naiskirjailijoita ja mm. Ibsen sai häneltä vaikutteita. Collett oli myös Norjan ensimmäisten feministien joukossa. Gustav Vigelandin Collettesta tekemä patsas löytyy nykyisin Oslon keskustasta Kuninkaanlinnan puistosta.

*Tänä vuonna juhlitaan Norjassa Knut Hamsunin (1859-1952) juhlavuotta, sillä miehen syntymästä on kulunut 150 vuotta. Hamsun on yksi norjalaisista Nobel-kirjailijoista, hän sai palkintonsa 1920. Miehen kuuluisimpia teoksia ovat mm. köyhästä taiteilijasta kertova kafkamainen ”Nälkä” sekä hieman mahtipontinen erämaan raivauksesta kertova ”Maan siunaus”. Vaikka mies on palkittu ja kansainvälisesti Norjan tunnetuimpia kirjailijoita on hän, toisen maailmansodan aikaisten natsisympatioidensa vuoksi, myös ristiriitaisimpia. Oslossa ei ole esimerkiksi yhtään katua, joka olisi nimetty hänen mukaansa, vaikka muuten keskustan kadut vilisevät tunnettujen norjalaisten nimiä. Hamsunista olen aikaisemmin kirjoittanut täällä, täällä, täällä ja täällä.

*Alexander Kielland (1849-1906) oli yksi ”neljästä suuresta” Norjan kirjallisuuden historiassa. Hän kirjoitti romaaneja, esseitä ja näytelmiä ja suomennoksiakin löytyy.

*Jonas Lietä (1833-1908) on suomennettu runsaasti. Hän oli myös yksi Norjan ”neljästä suuresta”.

*Sigrid Undset (1882-1949) voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1928. Hänen tunnetuin teoksensa on trilogia ”Kristiina Lauritsantytär”, joka kuvaa keskiaikaista Norjaa. Undset  koreilee nykyisin myös norjalaisessa 500 kruunun setelissä.

UUDEMPI KIRJALLISUUS:

Supernaiivi sekä norjaksi että suomeksi

Berliininpoppelit

Jäälinna på norsk

Dinan kirjan kantena on nykyisin elokuvajuliste

*Ingvar Ambjørnsen (1956) on tunnetuin kirja-sarjastaan, jonka pohjalta tehtiin myös ”Elling”-niminen Oscar-ehdokkuudenkin saanut elokuva. Kirjoittanut myös nuortenkirjoja. Ambjørnsenin tuotantoa on myös suomennettu runsaasti.

*Lars Saabye Christensen (1953) on yksi monista runsaasti palkituista norjalaiskirjailijoista. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon hän sai 2002. Hänen tunnetuin teoksensa taitaa olla “Velipuoli”, jota on kehuttu kovasti Suomessakin, mutta miehen tuotanto on hyvin laaja ja käsittää myös runoja, lastenkirjoja, kuunnelmia sekä elokuva- että teatterikäsikirjoituksia. Itse en ole miehen tuotantoon tutustunut, mutta pian on kyllä pakko. Jostain syystä (katu-uskottavuus?) monet norjalaisista kirjailijoista soittavat myös rock-bändissä. Näin myös Christensen.

*Torgrim Eggen (1958) taitaa olla Suomessa tunnettu ennen kaikkea romaanistaan ”Sisustaja”. Itse en ole sitä vielä lukenut, mutta kirjaa on verrattu mm. Tuomas Vimmaan (jota en myöskään ole lukenut) sekä Bret Easton Ellisiin (jota sentää olen vähän lukenutkin! Jee! Vihdoin!) Ai niin ja myös Eggen on soittanut bändissä.

*Johan Harstad (1979) on uusi ja erittäin suosittu kirjailija, jota en ole vielä ehtinyt lukemaan, mutta olen antanut kehua itselleni hänen kirjaansa ”Buzz Aldrin - Taviksena olemisen taito”. Ilmeisesti hieman Erlend Loen tapaista huumoria. Myös muusikko.

*Jan Kjærstad (1953) on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon kirjallaan ”Oppdageren”, jota ei käsittääkseni ole vielä käännetty suomeksi. Saman trilogian avauskirja ”Viettelijä” sen sijaan on käännetty, mutta itse en ole ehtinyt vielä sitä(kään) lukea.

*Erlend Loe (1969) on tämän hetken tunnetuimpia norjalaisia kirjailijoita. Itsekin pidän miehestä kovasti, vaikka aivan uusinta kirjaa en olekaan lukenut, muut kyllä. Loen kirjoja on alettu nyt myös filmaamaan ahkerasti. Toissa vuonna pyöri elokuvateattereissa miehen esikoiskirjasta ”Naisen talloma” tehty suosittu komedia ja viime vuonna sai ensi-iltansa Loen lastenkirjoihin perustuva ”Kurt blir grusom”. Loe on itse koulutukseltaan elokuvakäsikirjoittaja ja on työskennellyt aikaisemmin Norjan elokuvainstituutissa. Omia suosikkejani Loen tuotannosta ovat ”Supernaiivi”, ”Doppler” sekä ”Maria ja José”, niin ja tietenkin ihanat ”Kurt”-kirjat, jotka on kuvittanut loistava Kim Hiorthøy (joka on muuten itsekin mielenkiintoinen ja monilahjakas kuvittaja-muusikko-kirjailija-valokuvaaja-tapaus). Alkuvuodesta Loe oli otsikoissa kun prinsessa Märtha Louisen mies kirjailija Ari Behn innostui haukkumaan Loen tuotantoa julkisesti. Loesta olen kirjoittanut aikaisemmin täällä, täällä ja täällä.

*Agnar Myklen (1915-1994) kuuluisin teos lienee ”Laulu punaisesta rubiinista”, jonka seurauksena 1950-luvulla Mykleä vastaan nostettiin syyte siveettömyydestä ja kirja vedettiin pois myynnistä. Kirjaa takavarikoitiin ja poltettiin myös Suomessa, koska teos oli ”sukupuolikuria ja yleistä moraalia loukkaava ja painovapauslain vastainen”. Itse olen lukenut kirjasta vain alun ja olihan siinä toki kunnon tekemisen meininkiä, mutta mielestäni kieli oli myös hyvin kaunista. Juonesta en valitettavasti muista mitään, sillä kirja tosiaan jäi aikoinaan kesken.

*Tove Nilsen (1952) on suuri rakkauteni. Erityisesti hänen kirjansa ”Halun matka” on todella hieno ja kaunis. Olen jo vuosia harmitellut, ettei Nilseniltä ole käännetty Suomeksi kuin kaksi kirjaa, mutta pian osaan onneksi niin hyvin norjaa, että lukaisen ne tuosta vaan alkukielellä! Viime syksynä kävin Litteraturhusessa (=oslolaisessa ihanassa Kirjallisuustalossa, josta löytyy mm. kirjakauppa, ravintola, kirjailijoiden työhuoneita ja jossa järjestetään päivittäin erilaisia kirjallisuustapahtumia) kuuntelemassa kun Nilsen puhui uusimmasta romaanistaan ”Vingetyven”, jonka päähenkilöitä ovat 15-vuotiaan tytön äiti sekä tätä tyttöä vakoileva keski-ikäinen mies. Sain Nilseniltä myös omistuskirjoituksen kunnon fanin tyyliin! Ihana nainen! Nilsen on myös moneen kertaan palkittu ja hänestä olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.

*Anne B. Radge (1957) on julkaissut yli 40 kirjaa. Hän on kirjoittanut myös lapsille ja voisi hän olla tuolla dekkaristienkin joukossa, mutta kuten jo varoitin, ovat nämä kirjailijoiden luokitteluni iloisen huterat. Radgen tunnetuimpia kirjoja on ”Berliininpoppelit”, joka taitaa olla Suomessakin melko suosittu. Itselläni se odottaa vielä tuolla yöpöydän parimetrisessä kirjapinossa. Radge on muuten hyvä ystävä toisen norjalaisen kirjailijan Unni Lindellin kanssa ja jossain vaiheessa luin lehdestä kuinka he kertoivat toimivansa toistensa hovilukijoina. ”Berliininpoppeleista” on tehty Norjassa myös tv-sarja.

*Aksel Sandemose (1899-1965) oli tanskalais-norjalainen kirjailija, joka kehitti ns. Janten lain, jonka ensimmäinen sääntö kuuluu: ”Älä luule että sinä olet jotakin”. Sääntö viisi kuuluu ”Älä luule, että tiedät enemmän kuin me”. Laki kuvaa erityisesti pienen paikkakunnan latistavaa ilmapiiriä.

*Dag Solstad (1941) on mieheni suosikkikirjailijoita. Häneltä on valitettavasti suomennettu vain kaksi kirjaa ”Romaani 1987” sekä ”Syyskuun 25. päivän aukio”, mutta Norjassa hän on eräs tunnetuimpia ja suosituimpia nykykirjailijoita. 1980-luvulla yritettiinkin lanseerata Norjan kirjallisuuden ”uudet neljä suurta”, joiden joukossa olivat Dag Solstad, Jan Kjærstad, Anne Karin Elstad sekä Herbjørg Wassmo.

*Linn Ullmannista (1966) kirjoittaminen täytyy aina aloittaa mainitsemalla, että hän on Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tytär. Kerrotaan se siis tässäkin. Ullmann opiskeli kirjallisuutta New Yorkissa, työskenteli myöhemmin toimittajana ja julkaisi esikoisromaaninsa ”Ennen unta” 1998. Nykyisin Ullmann toimii myös kommentaattorina Aftenposten-lehdessä. Hän on näkyvä hahmo norjalaisessa kulttuurikeskustelussa ja on naimisissa toisen norjalaisen kirjailijan Niels Fredrik Dahlin kanssa. Itse olen lukenut Ullmannilta tuon esikoisen sekä sitä seuranneen kirjan ”Kun olen luonasi”. Pidin molemmista valtavasti, vaikka en muistakaan niistä enää paljon (noloa...) Pitäisi ehtiä lukemaan loputkin Ullmannit. Näitä uskallan ehdottomasti suositella muillekin! Täällä Ullmann kertoo kiinnostavasti kirjoittamisprosessistaan. Ullmannista olen aiemmin kirjoittanut täällä ja täällä.

*Tarjei Vesaasia (1897-1970) on kutsuttu Norjan sotien jälkeisen kirjallisuuden tärkeimmäksi hahmoksi. Hän oli laajasti palkittu (mm. Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinto) ja oli ilmeisesti myös vahva Nobel-ehdokas vähän ennen kuolemaansa. Hänen kuuluisin kirjansa on ”Jäälinna”, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen kaunis, psykologinen ja mystinenkin tarina. Norjassa on jaettu vuodesta 1964 lähtien vuosittain ”Tarjei Vesaas debutantpris”-palkinto vuoden parhaalle esikoiselle. Myös Vesaasin vaimon Halldis Vesaas oli tuottoisa kirjailija. Vesaasista olen kirjoittanut täällä ja täällä.

*Herbjørg Wassmo (1942) on myös yksi näitä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla palkittuja kirjailijoita (joka toinen näistä taitaa olla). Hänen tunnetuin kirjansa on luultavasti ”Dinan kirja”, josta on tehty suosittu elokuvakin. Leffan olen nähnyt, kirjan lukenut suunnilleen puoleen väliin, siellä se odottaa yöpöydällä kasassa muiden keskeneräisten kanssa... Uusin suomennos on ”Lasi maitoa, kiitos”, joka kertoo nuoresta liettualaistytöstä seksiorjana Norjassa .

*Hanne Ørstavik (1969) on ahkerasti palkittu Pohjois-Norjalainen kirjailija, joka tuntuu keskittyvät erityisesti ahdistaviin aihisiin. Itse olen lukenut vain romaanin ”Rakkaus”, joka kyllä pisti itkettämään kerotessaan heitteille jätetystä pienestä pojasta. Uusin suomennos kertoo nuoresta papista, joka joutuu lohduttamaan kyläyhteisöä nuoren naisen itsemurhan jälkeen. Ei siis kovin hilpeitä aiheita, mutta ehdottomasti lukemisen arvoista! Ørstavikista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.

DEKKARISTIT:

Norjalaisia dekkareita

*Kjell Ola Dahlin (1958) kirjan sain juuri lahjaksi, mutta vielä en ole ehtinyt sitä lukea. (Ennen kuin olin ehtinyt aloittaakaan oli tyttäreni repinyt kirjan viimeisen sivun pois. Ei niin tehdä, jos kyseessä on dekkari! Ilkeä pieni kirppu ei halua kertoa minulle kuka murhasi hovimestarin! No, löysin sivun onneksi ja teippasin sen talteen.) Juu, tämän enempää en osaa tästä dekkaristista kertoa paitsi, että palkinto vuoden parhaasta rikosromaanista on tällekin joskus tullut.

*Karin Fossum (1954) sai 2000 Suomen dekkariseuran kunniakirjan ja on monien muidenkin tahojen arvostama ja palkitsema rikoskirjailija. Itse en ole ehtinyt Fossumia vielä lukemaan. Viime vuonna Norjan teattereissa pyöri Fossumin kirjaan ”De Gales Hus” perustuva elokuva.

*Monilla norjalaisilla nykykirjailijoilla on mielenkiintoinen tausta. Esimerkiksi suosittu dekkaristi Anne Holt (1958) on Norjan entinen oikeusministeri. Holt on täällä hyvin suosittu ja ilmeisesti melkoisen tunnettu siellä Suomessakin. Minua Holt ei kuitenkaan vakuuttanut. Vaikka häntä kutsutaan feministiseksi rikoskirjailijaksi on esimerkiksi ruotsalainen Liza Marklund mielestäni samassa lajissa paljon parempi. Kuten monet muutkin rikoskirjailijat tänä päivänä keskittyy Holtkin yhteiskunnallisiin aiheisiin. Tänä keväänä on Norjassa noussut kohu, kun aikaisemmin arvostettuna pidetty ”Fritt Ord” (”Vapaa sana”) -palkinto annettiin yllättäen erittäin homovastaiselle taholle. Avoimesti homoseksuaali Anne Holt on ottanut osaa tapauksen synnyttäneeseen keskusteluun sekä kertonut, että hänen seuraava kirjansa teema tulee olemaan homoihin kohdistuvat viharikokset. Holtista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.

*Unni Lindelliä(kään) (1957) en ole vielä lukenut, mutta hän on suomeksikin käännetty erittäin suosittu ja tuottelias (lähes 50 kirjaa) rikoskirjailija, joka on kirjoittanut myös useita lastenkirjoja.

*Jo Nesbø (1960) on oma suosikkidekkaristini. Ennen kirjailijan uraansa oli Nesbø sekä suosittu rock-muusikko että pörssimeklari. Nykyisin hän taitaa olla jonkinlainen seksisymbooli ja Norjan palvotuimpia (ja palkittuja) kirjailijoita sekä muutenkin sympaattisen miehen maineessa (lahjoitti mm. yhden kirjansa tuotot lasten lukutaitokampanjaan). Nesbøn rikosromaanien päähenkilö on klassistakin klassisempi viinaan menevä yksinäinen poliisi-reppana Harry Hole, mutta kirjat ovat kliseisyydestään huolimatta erittäin viihdyttäviä ja koukuttavia ja kuten niin monet dekkarit nykyisin, käsittelevät nämäkin monia yhteiskunnallisia ongelmia. Koska tarinat myös tapahtuvat Oslon keskustassa, saan täällä asuvana miljöön kuvauksestakin pieniä kiksejä. Nesbø on kirjoittanut myös lastenkirjoja, joista suosituin taitaa olla ”Tohtori Proktorin pierupulveri”. Nesbøstä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.

*Myös Gunnar Staalesen (1947) on näitä n.50 kirjaa julkaisseita supertuotteliaita dekkaristeja. Hän on kirjoittanut myös paljon teatterille ja radiolle.

NÄYTELMÄKIRJAILIJAT:

Holbergin patsas Kansallisteatterin kupeessa

Ibsenin patsas saman Kansallisteatterin edessä

Ibsen-päiväkirjani ja Nemi-lehdessä julkaistu Ibsen-paperinukke

*Kaikista suomentamatta jätetyistä norjalaisista kirjailijoista harmittaa itseäni eniten se, ettei kukaan ole kääntänyt meille Jon Fossea (1959). Fosse on keskittynyt erityisesti näytelmien kirjoittamiseen, mutta on julkaissut myös paljon proosaa, runoja, lastenkirjoja sekä esseitä. Fossea on käännetty yli 40 kielelle, mutta niin vaan suomi on jäänyt välistä, kenties siksi, että Fosse kirjoittaa nynorskiksi. Mainetta ja palkintojakin on riittänyt ja Norjan lisäksi myös monissa muissa maissa on Fosse erittäin arvostettu näytelmäkirjailija. Jossain vaiheessa hän oli Euroopan suositui, kun näytelmät pyörivät lakkaamatta jossakin päin maailmaa. Joku onkin lohkaissut, että Fosse on ”parasta mitä Norjalle on tapahtunut sitten Ibsenin.” Myös Suomessa on esitetty hänen näytelmiään jonkin verran, en sitten tiedä kuka ne on suomentanut, kenties ohjaajat itse. Olen lukenut Fossea itse vain hiukan, koska nynorsk ei ole omia vahvoja puoliani, mutta lukemani perusteella Fosse on hyvin mielenkiintoinen, minimalistinen ja hieman absurdi (vai johtuuko tämä vain kielivaikeuksistani?). Fossea onkin verrattu mm. Samuel Beckettiin.

*Ludvig Holberg (1684-1754) oli esseisti ja filosofi, mutta ennen kaikkea yksi Norjan tunnetuimpia näytelmäkirjailijoita. Ja Tanskan. Mies syntyi Norjassa, mutta asui pitkään Tanskassa ja ilmeisesti edelleen kumpikin kansa kutsuu häntä omakseen. Holbergiä pidetään modernin norjalaisen / tanskalaisen kirjallisuuden perustajana ja erityisen tunnettu hän on näytelmistään. Tiedättekö muuten mistä Suomessakin käytetty sanonta ”Miksi Jeppe juo?” tulee? No, Holbergin ”Jeppe”-nimisestä näytelmästä tietenkin! Kävin viime vuonna katsomassa sen Norjan kansallisteatterissa ja yritin sitä ennen lukea näytelmänkin, mutta sen verran vanhanaikaista tuo ”moderni” teksti oli, ettei norjalainen miehenikään tunnistanut kaikkia sanoja. ”Jeppe” on siis komedia, joka kertoo juoposta, jonka kustannuksella rikas mies päättää pilailla. Kun juopporetku sammuu katuojaan, kuljettaa kroisos tämän kotiinsa ja Jepen herätessä käyttäytyy kuin tämä olisikin oikeasti rikas ja kroisos itse tämän palvelija. Tätä leikkiä jatketaan siihen asti, että Jeppe taas sammuu, jolloin rikas mies kuljettaa hänet takaisin katuojaan. Hiukka julmaa siis. Tuo lentävä lause taas tulee Jepen pitkästä monologista, jossa tämä tilittää syitä sille miksi hän juo.

*Jos minun tulisi valita vain yksi norjalainen kirjailija, johon kaikkien pitäisi tutustua, olisi se ehdottomasti Henrik Ibsen. Hän ei todellakaan ole klassikko turhan tähden. Ibsenin filosofiset ja tarkkanäköiset näytelmät ovat hienoja luettuina sellaisenaan, mutta tietenkin parhaita nähtyinä teatterissa, hyvän näyttelijätyön parissa. Hienon "Nukkekodin" tuntevat tietenkin kaikki, mutta sen lisäksi myös useat muut näytelmät, kuten ”Rosmersholma”, ”Villisorsa”, ”Hedda Gabler” tai ”Peer Gynt” kannattaa lukea! ”Villisorsan” klassisessa lainauksessa sanotaan, että jos otat ihmiseltä pois hänen elämänvalheensa, tulee hänestä onneton. Tämän teeman ympärillä monet näytelmistä pyörivätkin. Ihmisten erilaiset elämänvalheet ja niistä seuraavat onnettomuudet järisyttävät ja aina jostakin löytyy uhri (yleensä nainen tai lapsi), joka joutuu maksamaan kovan hinnan hienostelevien ja ylimielisten miesten päälle päsmäröinnistä. Näytelmät lähtevät liikkeelle hyvin tavallisista elämäntilanteista, mutta käsittelevät samalla suuria filosofisia kysymyksiä: Miten elää rehellisesti? Kuinka olla tuhoamatta toisia? Miksi hyvää tarkoittavat usein aiheuttavat pahaa? Näytelmien ohella Ibsen julkaisi myös yhden runokokoelman, jonka runoista erityisesti "Terje Vigend" on noussut klassikoksi Jos joskus pystyisin, niin Ibseniä haluaisin opiskella enemmänkin. Oslon yliopistossa onkin oma ”Ibsen-studies” -tiedekuntansa, jonne haaveilen joskus päätyväni. Vuonna 2006 vietettiin Norjassa suurta Ibsen-juhlavuotta, kun miehen kuolemasta tuli kuluneeksi sata vuotta. Kansallisteatterissa taas järjestetään kansainvälinen Ibsen-festivaali joka toinen vuosi. Oslon keskustassa taas sijaitsee suloinen Ibsen-museo, josta voi ostaa erilaista Ibsen-krääsää, kuten päiväkirjoja sekä Ibsen-sitaateilla koristeltuja kyniä. Niin ja Oslon pääkatu Karl Johan gatehan on päällystetty noilla samoilla sitaateilla. Täällä Ibsen on siis edelleen erittäin hip ja pop ja mielestäni ansaitsee ollakin! Ibsen.net on aarrearkku kaikille Ibsen-faneille. Itse olen kirjoittanut miehestä aikaisemmin täällä ja täällä.

RUNOILIJAT:

Levyllinen Bjørneboeta

*Jens Bjørneboeta (1920-1976) pidetään yleisesti yhtenä Norjan tärkeimmistä kirjailijoista. Hän oli näkyvä hahmo kulttuurikentällä ja kirjoitti paljon proosaa, runoja, näytelmiä ja esseitä. Kuuluisimpia teoksia on mm. romaani ”Jonas”, joka käsittelee koulumaailman julmuutta ja vaihtoehtoista pedagogiikkaa. Mieheni eräs rakkaimpia LP-levyjä on äänite, jossa Bjørneboe itse lukee omia runojaan. Koska norjalainen kirjallisuuden kenttä näyttää olevan loppujen lopuksi melko pieni ja sisäsiittoinen (jokainen on jonkun vaimo, ystävä tai lapsi) on myös Bjørneboella suhteensa, hän oli toisen suositun kirjailijan André Bjerken serkku. Bjørneboe kärsi koko ikänsä masennuksesta ja hyvin nuoresta iästä lähtien myös alkoholismista ja teki lopulta itsemurhan. Bjørneboeta löytyy myös suomeksi käännettynä ja hänestä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.

*Arne Garborg (1851-1924) kirjoitti useammankin romaanin, mutta itse olen tutustunut vain hänen ”Haugtussa”-nimiseen runokokoelmaansa, jonka Edvard Grieg on säveltänyt myös laulusarjaksi. Mieheni pitää tuosta runosta ja sävellyksestä niin paljon, että tyttäremme toinen nimikin on valittu runossa seikkailevan maagisia kykyjä omaavan paimentytön mukaan. Ja kyllähän se kaunis onkin, sekä runo että laulusarja. (Ja itse nimi ja vauvakin tietysti.) Garborgia on aikoinaan käännetty myös suomeksi.

*Rolf Jacobsen (1907-1994) oli norjalaisen runouden ensimmäisiä modernisteja. Hän käsitteli töissään paljon teknologian ja luonnon vastakkainasettelua ja häntä kutsuttiinkin Norjan ”Vihreäksi runoilijaksi”. Käännetty yli 20 kielelle, mutta ei suomeksi. Jacobsenista olen kirjoittanut täällä.

*Myöskään Jan Erik Voldia (1939) ei ole käännetty suomeksi, mutta hän on eräs Norjan tuotteliaimpia ja tunnetuimpia runoilijoita (kirjoittanut myös proosaa, esseitä, kuunnelmia jne.)

SARJAKUVAT:

Nielsenin sarjakuvia

Nielsenin sarjakuvia elokuvan muodossa

Nemi ja Pondus

*Lisa Myhren (1975) ”Nemi” on suomessakin niin suosittu, ettei se paljon esittelyjä kaipaa. Pidän itsekin kovasti. Myhrestä olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.

*Grete Nestor (1968) & Norunn Blichfeldt Schjevven aloittivat ”Zofies verden” -sarjakuvansa parin kuukauden projektina, mutta päätyivät supersuosituiksi ja kokopäiväisiksi sarjakuvataiteilijoiksi. Kuvituksena taiteilijat käyttävät vanhoja 50-lukuhenkisiä sarjakuvia tyyliin ”Rip Kirby” ja ”Juliet Jones”, mutta kirjoittavat puhekupliin uuden dialogin, joka on yleensä jotakin törkeää, ironista, häpeilemätöntä ja hillittömän hauskaa. Voin hyvin kuvitella, että tämä sarjakuva iskisi suomalaisiinkin, jos se käännettäisiin.

*Christopher Nielsen (1963) on mieheni lempisarjakuvataiteilijoita. Minuun Nielsen ei täysin itke. Ehkä aavistuksen verran liian robertcrumbmainen makuuni, siis kaikki se naiminen ja holtiton meno. Mutta on osa sarjakuvista toki hyviäkin. Nielsenin hahmoihin perustuu myös Suomessakin levityksessä ollut huumeriippuvaisesta sirkusnorsusta kertova animaatioelokuva ”Free Jimmy”. Se oli ainakin hauska, suosittelen!

*Kuten ehkä on jo tullut selväksi John Arne Sæteøy (1965), taiteilijanimeltään Jason, on eräs lempisarjakuvataiteilijoitani. Häntä on käännetty suomeksikin, tosin monet stripeistä eivät käännöstä edes kaipaa, koska niissä ei juurikaan puhuta. Osa Jasonin töistä on vain hassuja ja vitsikkäitä, mutta omia suosikkejani ovat pitkät filosofiset tarinat, joissa käsitellään usein kuolemaa, lapsuutta, yksinäisyyttä tai aikamatkailua. Melko usein tarinat täytyy lukea pariin kertaan ennen kuin ymmärtää mitä niissä todella tapahtui. Jasonista olen kirjoittanut täällä ja täällä.

*Frode Øverlin piirtämä ”Pondus” on tällä hetkellä Norjan kenties suosituin sarjakuvahahmo. Kaljaa juova jalkapallohullu on sympaattinen ja hauskakin, mutta ehkä hieman liian äijämäinen omaan makuuni.

FILOSOFIT:

*Vuoden alussa kuollut Arne Næss (1912-2009) oli Norjan tärkein filosofi ja syväekologia-termin sekä -liikkeen isä. Næss aloitti kielifilosofian ja tieteenfilosofian piirissä, mutta keskittyi lopulta erityisesti ympäristöfilosofiaan. Häneen syvästi vaikuttaneita filosofeja olivat mm. Spinoza ja Gandhi sekä toisaalta buddhalainen uskonto. Rachel Carsonin kirja ”Hiljainen kevät” oli hänelle myös tärkeä. Næssin omia pääteoksia olivat kielifilosofinen "Interpretation and Preciseness" sekä ”Ekologia, yhteiskunta ja elämäntapa” vuodelta 1973. Næss oli paitsi teoreettinen myös hyvin käytännöllinen filosofi ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka otti osaa mielenosoituksiin ja omaksui käyttöönsä gandhilaisen väkivallattoman vastarinnan. Næss oli aikoinaan myös Norjan Vihreän puolueen ehdokkaana. Næss harrasti myös vuorikiipeilyä. Täältä voi muuten lukea Jens Bjørneboen hauskan ja hyytävän kertomuksen siitä kuinka hän ja Arne Næss ”valloittivat” NATOn tukikohdan (englanniksi).

*Peter Wessel Zapffe (1899-1990) on mielenkiintoinen tapaus. Pääteoksessaan ”Om det tragiske” mies esittelee perusajatuksensa. Zapffen pessimistisen, mutta mielestäni myös hyvin sympaattisen teorian mukaan ihmiskunnan perusongelma on se, että me olemme syntyneet maailmaan varustettuina ylikehittyneillä kyvyillä. Ymmärrys ja itsetietoisuus eivät yksinkertaisesti sovi luontoon. Ihmisen mieli vaatii oikeutusta ja maailmanselityksiä, mutta luonto ei voi meille tällaisia tarjota. Sen sijaan, että keskittyisimme elämäämme ihmmisinä, me haluamme tietää mikä on elämän tarkoitus tai mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Zapffen mukaan on tragedia, että ihmiset käyttävät valtaosan ajastaan yrittämällä olla jotakin muuta kuin ihmisiä. Ihmisys sinänsä on tämän vuoksi paradoksi. Itse ainakin aion tutustua Zapffen ajatuksiin tarkemminkin, vaikkei miestä valitettavasti ole suomennettu lainkaan.

LOPUKSI:

Lopuksi on pakko kiittää vielä kääntäjiä. Ainakin Tuula Tuuva, Outi Menna, Tarja Teva, Katriina Savolainen, Viljo Kiuru sekä Katriina Huttunen ovat suomentaneet kiitettävän määrän norjalaista kirjallisuutta luettavaksemme. Tusen takk!

...rakastuin tähän kirjaan varpaita myöten! Näperränkin siis nyt iltaisin horjahtelevia tornisilmukoita ja soikeita virkattuja ympyröitä. Jiihaa! Kun saan jotain joskus valmiiksi kuvaan sen tännekin ihan varmasti!

Kirjassa on selkeät ja rautalangasta väännetyt ohjeet, mutta ennen kaikkea alussa pieni virkkaajan historiikki sekä reilusti hengen nostatusta. Heti kirjan avattuani tuli tunne, että kuulun jonkinlaiseen vuosisatoja vanhaan virkkaajien salaseuraan ja aloin heti tuntea sympatiaa kaikkia niitä hassuja neuleblogejakin kohtaan, joita syntyy nykyisin kuin sieniä sateella. Mahtava kirja!

Tunnustetaapa se tässä: minulla on selvästi heikkous erilaisiin elämänparannusoppaisiin. En hullaannu joka kevät tai kuukausi jostakin uudesta, mutta ihan vähän haaveillen hullaantuvani. Olen sen verran dramaattinen ihminen, että jokin siinä ajatuksessa houkuttaa: Jospa NYT alkaisi uusi elämä! Nyt en enää ikinä syö jätskiä! Tästä lähtien lenkkeilen joka aamu neljältä! Rakennan olohuoneen nurkkaan sellaisen hyllykön, jossa on oikea lokero jokaiselle talosta löytyvälle lippuselle ja niin elämäni pysyy ylimaallisessa järjestyksessä AINA!!! Huomisesta lähtien joogaan ja meditoin ja kasvaton omat luomuporkkanani kylpyammeessa! Ostan laatikollisen meikkejä, opettelen hienon seksikkään usvaisen silmämeikin ja läträän sen naamaan IHAN JOKA aamu! Menen manikyyriin! Ostan sykemittarin! Rakennan parvekkeelle kasvihuoneen ja muutan maalle! Menen pilates-tunnille ja innostun hulluna, opiskelen pilates-ohjaajaksi ja muutan Hollywoodiin diivojen treenaajaksi! Tutustun Äiti Ammaan! Ihan varmasti teen kaiken tämän, kunhan vain ensin löydän sen juuri minulle sopivan raamatun, joka muuttaa elämässäni IHAN KAIKEN!!! (huutomerkki! vielä yksi! aaltoja! vielä kerran!!!)

Näin.

Tiedän, etten ole tämän ongelmani kanssa yksin. Juuri tällä toiveella myydään suuri osa maailman humpuukista. Lehdet esittelevät juuri näitä sankareita, jotka ovat repäisseet itsensä irti menneestä ja kääntäneet suuntaa dramaattisesti: Nokian pomo jätti mammonan ja opiskeli itsensä sairaanhoitajaksi, nuori kaunis mallityttö muutti Intiaan luostariin, iskelmätähti jätti miehensä, jonka kanssa oli vielä edellisen viikon lehdessä pussaillut. Muutoksen tulee olla dramaattinen ja huikea, jotta varmasti ostamme lehden.

Ja tietenkin myös kaikki se maailman roina! Onkohan olemassa yhtään ainoaa ihmistä, joka ihan oikeasti uskoo, että maskara pidentää silmäripsiä 76,5%? Mutta samalla uudistumisen vimmalla sitäkin mönjää myydään.

Me innostumme, koska sisäämme on rakennettu draaman taju, joka vaatii juuri tätä. Haluamme nousta tuhkasta kuten kaikki vanhojen myyttien jumalat, Hollywood-elokuvien ja kansansatujen sankarit, kuten se veljessarjan nuorin ja hyljeksityin talonpoika, joka kukistikin jättiläisen ja voitti prinsessan. Yliopistossa opetettiin, että ihminen on narratiivinen eli tarinoita kertova eläin. Jossain geeneissämme tykyttää vuosituhansia vanha tarina ja me haluamme rakentaa oman elämäntarinamme samaan malliin. Ja koska valtaosassa hyviä tarinoita jyllää tuo tietty dramaattinen muutos tarvitsemme mekin sitä. Alitajuntamme tuntee Aristoteleen runousopin ja kolminäytöksisen draaman kaaren, vaikka emme olisi niistä koskaan kuulleetkaan. Yritä siinä sitten pyristellä geenejäsi vastaan ja pysytellä viileänä kun kirjakauppaan ilmestyy uusi elämäntapaopus!

Tämän tilityksen jälkeen mainostankin sitten Jo Salterin kirjaa "Energiaa!" Tämä varmasti auttaa ja muuttaa arjessani kaiken sekä tekee elämästäni 82,35% pidemmän, leveämmän, hekumallisemman ja valaistuneemman. Suosittelen! Tämän jälkeen mikään ei ole kuin ennen!

Yes, I know... I'm just like everybody else, more or less in love with Obama. Just like everybody else, I just had to buy this book. (I was waiting for a bus and I had no book with me and I just happened to walk to the bookstore nearby and blaa blaa.)

But in my defence, I have to tell you a story. Once I was a young and hopeful little girl. I was really interested about the world and politics and I always read my newspaper from beginning to the end. Then it happened that one certain GWB became a president and every morning when I opened my paper started my day with such a despair that I couldn't stand it. GWB ruined my mornings, day after day. So, after reading sad news for about a half a year, I just stopped to read my paper in the mornings, I just gave up. I couldn't take it.  All those idiotic things, they ruined my whole day, so I just decided to let it be. I felt quilty, but I had to take care of my mental health. So, years went by and I had almost given up about reading news from USA. Until... well you know.

Nowadays I really like to read about politics again. Obama gave me my morning paper back. So that's why.

Tänään on Tove Janssonin syntymäpäivä, joten voisin viimein kirjoittaa muutaman sanansen hänen elämänkerrastaan ”Tove Jansson sanat, kuvat, elämä” (Boel Westin, suom. Jaana Nikula). Luin kirjan jo keväällä, mutta olen jäänyt kiltisti odottelemaan aikaa, jolloin ehtisin sitä kunnolla kommentoida, mutta eipä sellaista hetkeä taida tässä elämäntilanteessa tulla, joten kirjoitan nyt sitten vain joitakin huomioita.

Elämänkerta oli kaiken kaikkiaan todella hyvä ja suositeltavaa luettavaa jokaiselle jo pelkän yleissivistyksenkin vuoksi. Kyllähän meidän tulisi tietää perusasiat Suomen kuuluisimmasta kirjailijasta. Omalla kohdallani ongelma on se, että alan tietää jo vähän liikaakin. En ole varma miksi juuri Tove Janssonista on tullut minulle niin tärkeä, mutta luultavasti siksi, että hän on tärkeä myös vanhemmilleni. Elin lapsuuteni ennen muumi-tv-sarjaa ja tätä viimeisintä muumibuumia, mutta muistan, että silti muumit ympäröivät koko lapsuuttani. Mummo lausui ulkoa ”Kuinkas sitten kävikään?”-kirjaa ja isä ripusti joulukuusen latvaan ruusun, koska niin muumitkin tekivät. Jopa kissani nimi oli Nyyti. Äidin ratkaisu elämän ongelmiin ja suruihin on lukea muumisarjakuvia ja yhden sisareni lempinimi on edelleen aikuisena Tuutikki. Teini-ikäisenä pikku punkkarina perustin ystäväni kanssa KaAMun (josta lisää täällä ja täällä) ja muistan hyvin kuinka joskus kauan sitten keräännyimme koko perhe television eteen katsomaan dokumenttia Tove Janssonista ja kuinka äitiä nauratti kun lastenkirjailija poltti kiukkuisena tupakkaa kuin korsteeni.

Lapsuuden jälkeen tutustuin Janssonin aikuisten kirjoihin ja rakastuin niihin, jos mahdollista, vielä muumikirjojakin enemmän. Jossakin vaiheessa aloin sitten lopulta ahmimaan Tove Janssonista itsestään kirjoitettuja kirjoja, elämänkertoja, muistelmia, kirjallisuustutkielmia ja mitä vain käsiini sain. Siksi lukiessani tätä viimeisintä ”Sanat, kuvat, elämä” -kirjaa en löytänyt siitä loppujen lopuksi paljonkaan uutta. Kirjassa käydään läpi lapsuus, taideopiskelut, muumit ja Toven jatkuva kaksintaistelu kirjoittamisen ja maalaamisen välillä. Ihmissuhteista kerrotaan ehkä hieman enemmän kuin aikaisemmin, mutta muuten korostetaan sitä mitä ennenkin: Toven rakkautta mereen ja saaristoon, yhä uudelleen heräävää kaipuuta matkalle ja ristiriitaista suhtautumista muumien yltiöpäiseksi kasvavaan suosioon. (Muistan muuten hyvin kuinka kirjastonhoitaja-äitini kielsi ehdottomasti kirjoittamasta ihailijakirjettä Janssonille, koska oli kuullut kuinka kirjailijarukka hukkui kirjeisiin, joihin hän edelleen halusi jokaiseen henkilökohtaisesti vastata.)

Kirjan punaisena lankana on tietenkin työ. Tove Jansson oli melkoinen työnarkomaani ja erittäin tuottelias, niin kirjailijana kuin kuvataiteilijanakin. Ja silti (tai juuri siksi) jäi kirjasta tunne ettei hän oikeastaan koskaan ehtinyt kunnolla keskittymään juuri siihen mihin halusi. Aina löytyi uusia velvollisuuksia, jotka piti hoitaa, tapaamisia, lupauksia, sovittuja töitä...

Oli kirjassa toki yllätyksiäkin, erityisesti hämmästytti kuulla, kuinka negatiivisesti Tove Janssonin aikuistenkirjoihin välillä suhtauduttiin, koska ne eivät olleet sitä mitä ”satutädiltä” osattiin odottaa. Ylipäätään on hämmästyttävää kuinka usein Janssonia ja hänen tuotantoaan pidetään vain söpönä ja suloisena, turvallisena satumaailmana. Muumitarinathan ovat täynnä katastrofeja, mörköjä ja suoranaista kauhua! (Muistelkaa vaikka kuvakirjaa ”Vaarallinen matka”, minua se ainakin lapsena pelotti oikein kunnolla.) Kirjeessään Tove itsekin kirjoittaa:

Tiedätkö, joskus minusta tuntuu etteivät lastenkamari ja kauhukabinetti ole niin kaukana toisistaan kuin voisi kuvitella.

Mielenkiintoista oli lukea myös siitä kuinka sota Janssoniin vaikutti. Toki muumikirjoista voi löytää viitteitä sodan kauhuihin, mutta itse olin yllättynyt lukiessani siitä kuinka Tove sotavuosina tiukasti päätti, ettei halua omia lapsia. Hän koki sodan miesten sotana ja sanoi suoraan ettei halunnut ”synnyttää lapsia jotka tapetaan jossakin tulevassa sodassa”. Jälleen kerran jokseenkin rankka mielipide lastenkirjailijalta.

Mutta juu, tätä kirjaa suosittelen kaikille! Se on paksuudestaan huolimatta helppo ja nautittava, koska on myös erittäin hyvin kirjoitettu. Elämänkerrasta muuten lisää keskustelua täällä.

Nyt raskaana ollessani olen lukenut jopa yllättävän vähän asiaan kuuluvaa kirjallisuutta. Faktatietoa olen toki etsinyt ja selvittänyt tarkkaan mistä mikäkin kolotus saattaa johtua tai millaisia lauluja vatsalle on soveliainta lauleskella. Mutta nämä tällaiset hassun hauskat äitiysoppaat, joissa ”tyttökaverit” neuvovat kuinka selvitä urakasta ilman raskusarpia, olen sivuuttanut melkein täysin. Olen kyllä yrittänyt, selaillut opuksia kirjakaupassa ja kirjastossa ja jopa aloittanut lukemaan muutamaa, mutta jotenkin aina tuntuu, että ne on kirjoitettu jollekin muulle kuin minulle. En vain millään tunnista teksistä itseäni.

Yksi hyvä esimerkki on toimittaja Sari Helinin ja ravintoterapeutti Sinikka Pakemanin kirja ”Ra(s)kas raskaus”. Tämän on ilmeisesti tarkoitus olla jonkinlainen vaihtoehtoinen raskauskirja, josta vaaleanpunainen höttö on kaukana. No joo, se mitä sen sijaan on tilalla on melko outoa sekin. Helin kertoo raskaudestaan ”humoristisesti” toinen toistaan kauheampia tarinoita niin, että lukija jää hämmästelemään miksi hän oikeastaan lapsia haluaakaan. Helin on ”rento” odottaja, joka naukkailee läpi raskauden punaviiniä, mutta toisaalta pelkää hysteerisesti lihomista. Tärkeintä on olla muuttumatta raskauden myötä. Itsensä ei saa antaa repsahtaa ja lenkillä on käytävä, vaikka kuinka pistäisi huimaamaan.

Helinin päiväkirjamaisten tekstien välissä kertoo Pakeman raskaana olevan ruokavaliosta teemalla ”Olet sitä mitä äitisi söi”. Terveellinen ravinto rules, sitä ei kai kukaan käy kiistämään, mutta jostain syystä itseäni naurattaa, kun Pakeman neuvoo, että ruokavalio tulee muuttaa viimeistään kuusi kuukautta ennen kun lasta lähdetään yrittämään. Siis alkoholi ja suklaa pois kuusi kuukautta ennen ensimmäistäkään yritystä! Kuka niin suunnitelmallisesti voi elää?

Pakemanin teesien mukaan parasta mitä lapselle voi antaa ovat terveet ja terveellisiä elämäntapoja noudattavat vanhemmat. Hmm... Tämä pisti minut miettimään. Miksi se ei kuulosta korvissani lainkaan hyvältä eikä varsinkaan todelta? Ovatko terveellisesti elävät vanhemmat todellakin ”parasta mitä lapsi voi saada”? Itse kallistuisin ajatukseen, että parasta mitä lapsi voi saada ovat esimerkiksi rakastavat ja hyväksyvät vanhemmat. (Tai vanhemmat, jotka lukevat paljon lastenkirjoja...)

Ehkä juuri tässä piilee ongelma miksi en osaa samaistua näihin odotusajan kirjoihin, en niihin perinteisimpiin enkä näihin ”vaihtoehtoisiin” valitusvirsiinkään. Minun arvoni ovat lähtökohtaisesti kovin erilaiset kuin perinteisen lääkärin, ravitsemusterapeutin tai iki-sinkun himobailaaja-työnarkomaanin. Minä esimerkiksi arvostan mielenterveyttä enemmän kuin fyysistä terveyttä. Arvostan lukemista enemmän kuin lenkillä käyntiä. Arvostan laiskoja aamuja sängyssä enemmän kuin uralla etenemistä. Tietysti ideaaleinta olisi, jos näiden asioiden ei tarvitsisi olla toistensa vastakohdat ja sitä kohti yritän itsekin kulkea vuosi vuodelta. Lenkillä käynti on sekin kivaa, vaikkei se olekaan itselleni yhtä luontevaa kuin lukeminen tai elokuvien katselu. Varsinkin vanhemmiten huomaa, että lukeminenkin on mukavampaa, jos selkää ei koko ajan jomota. Mutta siitä tosiasiasta en pääse eroon, että tietyt arvot ovat kulkeneet mukanani lapsesta asti ja niiden pohjalta tulen luultavasti kasvattamaan lapsenikin, tietoisesti tai tiedostamatta.

Meillä tullaan varmasti lukemaan ja laulamaan paljon, mutta luultavasti syömme myös liikaa lettuja. Meillä tullaan halaamaan ja pussailemaan, mutta luultavasti unohdetaan joku huipputärkeä vitamiinilisä (ja tunnetaan siitä sitten syyllisyyttä). Onko se oikein lastani kohtaan? Saanko minä noin vain syöttää hänelle omat arvoni jos ne ovat joskus ristiriidassa kansanterveyslaitoksen suositusten kanssa? Huomaako lapsi, jos yritän tunnollisesti pakottaa sitä hiihtämään ja luikinkin itse salaa lukemaan nurkan taakse? Jos lapseni haluaa telinevoimistelijaksi niin annanko luvan, vaikka pelkäänkin sen johtavan anoreksiaan? Jos lapsesta tulee rallikuski niin osaanko iloita aidosti? (No en!)

Äh, joskus tuntuu, että on olemassa vain kahdenlaisia äitejä: täydellisiä luomuäitejä, jotka synnyttävät ilman lääkkeitä pää alaspäin köysistä roikkuen vedessä, imettävät viisivuotiaaksi ja syövät pelkkää luomua ja sitten niitä, jotka ”rennosti” kieltäytyvät mammautumasta, halveksivat verkkareita ja silmäpusseja ja syöksyvät meikattuina työpalaveriin suoraa synnytyssairaalasta. Näin siis ainakin odotus-kirjallisuuden mukaan. Ei ihme, etten ole lukenut enempää.

Ehkä yksi perusarvoistani onkin, että ylipäätään kaihdan tiukkaa mustavalkoista ajattelua. En pidä niistä kirjoista, joissa pelotellaa, että nyt kaikki muuttuu ja koskaan et enää ole oma itsesi. Lapsen syntymän jälkeen ystävät katoavat ja parisuhde tuhoutuu, paikat hajoavat ja unta et saa ensimmäiseen kahteenkymmeneen vuoteen. Toisaalta en pidä niistäkään kirjoista, joissa vaahdotaan, että muuttua ei saa, rupsahtaa ei saa, ei saa olla väsynyt ja kynnet pitää muistaa lakata. Kyllä minä olen valmis muuttumaan, en kai muuten olisi koko hommaan ryhtynytkään. Olen itse asiassa vain tyytyväinen niihin muutoksiin joita tähän mennessä olen itsessäni havainnut. (Mm. kohonnut itsetunto niin, ettei tällaisista mamma-oppaista tarvitse ottaa paineita.) Samalla olen kuitenkin melko varma, että myös tulevaisuudessa lempivärini ja huumorintajuni pysyvät suhteellisen samanlaisena ja toivottavasti ystäväni seuraavat mukana. Sitä en vielä tiedä miten usein ehdin tulevaisuudessa blogiani päivittää. Annan itselleni luvan pitää lomaa, jos siltä tuntuu, mutta toivon tietenkin löytäväni silloin tällöin aikaa myös lukemiselle ja tänne kirjoittamiselle. Ihan mielenkiintoista katsoa miten käy.

So what have I done lately when I haven't update my blog? I know that during this autumn I have been a bad girl and not update my blog as much as I usually do but it doesn't mean that I'm bored or don't want to write here anymore. It's just that most of the time during this autumn I have spent vomiting, feeling extremely tired, having headaches or just being unbelievable worried and happy at the same time. Life is weird. Lately I have read books I never thougt I would read one day. Lennart Nilsson and Lars Hamberger's ”Syntyy uusi ihminen” (”Ett barn blir till”) and Nikki Bradford's ”The Miraculous World of Your Unborn Baby” are strange, strange books. At this point I don't have anything wise to say about them. Maybe one day. But if you know any good books about related subject, please feel free to recommend them to me.

Every now and then I try to think other things too and I promise to keep writing those thoughts here. About this vomiting I can't say anything else than it makes me very happy.